Tarinan mukaan toimittaja tiedusteli Oscar Wildeltä ennen The Importance of Being Earnest -näytelmän (1895) ensi-iltaa, josko näytelmästä tulisi menestys. Wilde vastasi seuraavalla tavalla: “My dear fellow, you have got it wrong. The play is a success. The only question is whether the first night’s audience will be one.” Vastaus alleviivaa, kuinka mielenkiintoisia ovat taiteen tuottamisen, aitouden ja vastaanottamisen rajapinnat, joita myös Wilden käsikirjoitus koettelee.

Tässä kirjoituksessa puhun taiteesta omien kokemusteni kautta. Haluan ymmärtää taidetta sellaisina merkityksinä, jotka kiinnittyvät esimerkiksi ilon, hiljaisuuden, herkkyyden, ihmetyksen, havahtumisen, järkytyksen ja odotuksen mielialoihin – niiden punoutumisiin ja siirtymiin. Käsittelen kirjoitelmassani ensisijaisesti oopperaa, joka klassista korkeakulttuuria edustavana taiteenlajina vaatii vakavaa perehtymistä ja jää siksi helposti pienen asiantuntija- ja harrastajapiirin palvelijaksi. Ooppera tarjoaa samalla hyvän näkökulman pohtia, miten kaikilla taiteen ilmiöillä (kehollistuvana kokemuksena) on aina historiallinen konteksti, se maailman aika, jossa elämme ja jossa kokemuksemme tulee tuotetuksi.

Pohdintani taustaksi haluan luonnosmaisesti nostaa esille muutaman ajatuskulun filosofiasta, jossa on haettu taiteen ja esteettisen kokemuksen paikkaa ja merkitystä modernin kulttuurin viitekehyksessä. Taide on omalla tavallaan maailman tutkimista, mutta sen synnyttämä totuus on kuitenkin yhteismitatonta tieteen operationaaliseen totuuteen nähden. Omassa pohdinnassani korostuu taiteen kokemuksellisuus, joka eroaa maailmaa tarkkailevasta analyyttisestä järjestä. Maurice Merleau-Ponty toteaa: ”Taide ja etenkin maalaustaide imevät voimansa siitä alkumerkitysten kerrostumasta, josta toimintaan tähtäävä ajattelu ei haluaisi tietää mitään” (Merleau-Ponty 1993, 17). Fenomenologia antaa taidekokemukselle ontologisen viitekehyksen esiymmärtävässä kehollisessa maailmasuhteessa, jossa tuotetut ja opitut maailman kokemisen tavat rikkoutuvat taiteen tapahtumisessa. Kokemus on kehollinen myös maailmaa luovassa mielessä: Merleau-Pontyn (1993, 20) kuvauksen mukaan ”maalari muuttaa maailman maalaukseksi lainaamalla sille ruumiinsa” – ajatus osuu varsin täsmällisesti myös tanssiin ja muihin esittäviin taiteisiin mukaan lukien oopperaan, jossa taiteilija lainaa myös äänensä maailman synnyttämiseen. Missä tahansa taidemuodossa ja yksittäisessä tapahtumassa onkin aina koettavissa Herbert Marcusen (2011, 36) sanoin:

taiteen radikaalit piirteet, eli sen antama tuomio vakiintuneelle todellisuudelle sekä sen esiin kutsuma ’kaunis kuvajainen’ perustuvat juuri niihin ulottuvuuksiin, joissa taide ylittää sosiaalisen määräytyneisyyteensä ja emansipoituu puheen ja toiminnan annetusta maailmasta ja silti säilyttää sen ylitsekäymättömän läsnäolon.

Nostan esille vielä yhden, puheenvuoroni kannalta keskeisen näkökulman: asiantuntijavallan, joka Ivan Illichin (1981; 2005) mukaan tuottaa aina kuluttajalle toimijuuden rajautumista – kyvyttömyyttä tehdä hyväksyttäviä arvioita omasta kokemuksestaan, koska asiantuntijavaltaan liittyy ammatillisen pätevyyden ja tiedon hallinnan tuottama legitimaatio (ks. Saurén 2008, 45). On toki huomioitava, että esimerkiksi musiikissa lähtökohtaisesti tekninen osaaminen, nuotinlukutaito ja taito tuottaa nuotteihin perustuvaa musiikkia on kiistatonta eikä sellaisenaan ole kritisoitavissa asiantuntijavallan ilmiönä. Asiantuntijavalta tulee korkeakulttuurissa ja klassisessa musiikissa kyseeseen, kun arvioidaan tavallisen kuluttajan mahdollisuuksia ilmaista omaa kokemustaan ja sitä, millainen arvo kuluttajan kokemukselle annetaan. Asiantuntijavalta rajaa helposti itsensä taikapiiriin, jonka jäseninä ovat koulutetut ammattilaiset, taidelaitosten johtajat sekä toisaalta myös kriitikot, joille tarjoutuu mahdollisuus luoda esioletuksia ja siten vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen (ks. Illich 2005, 15).

Vastaanottamisen rajapinnalla

Taiteessa ei luulisi olevan portteja vaikka kriitikot niitä omilla arvioinneillaan rakentavat luoden hyvän maun standardia (kuten David Hume asian ilmaisee). Asiakkaan oikeutena on nauttia hienoista suorituksista ja osallistua taiteen tekemiseen kuluttajana myötäeläen, joskin korkeakulttuurin kontekstissa mietityttävät kysymykset: kuka saa tai uskaltaa sanoa mielipiteensä? Kuka tai mikä on hyvä? Taide on makuasia, mutta mielistelijöille se on julkisen mielipiteen asia – kuka saa päättää julkisen mielipiteen? Monella klassinen musiikki jää kaukaiseksi ilmiöksi, koska siihen ei tutustuta arkipäivässä ja sen kokemiseen, siitä puhumiseen liittyy keskeisesti tekninen ote ja sitä kautta asiantuntijavallan luoma mystiikka, jonka seurauksena kuluttajat eivät mahdollisesti uskalla heittäytyä tuntemattomaan – peläten, että keskitytään arvostamaan ’vääriä asioita’. Olisikin tärkeää tiedostaa, että ’aidon sanan’ lausuminen on kaikkien oikeus ja samalla tapa muuttaa maailmaa (ks. Freire 2005).

Kiirehdin takaisin oopperaan ja arvioin, että loppukiitos on tilanteena kuluttajan ja asiantuntijan asetelmaa paljastava. Asiantuntijavaltaisessa korkeakulttuurikokemuksessa voisi myöntyä päätelmään, että annettuaan kehollisen suorituksensa taiteilija on loppukiitoksissa suuren yleisön (mutta ei välttämättä asiantuntijan) suosikki, jos laulaa pääroolissa jonkin tunnetun aarian, jolloin yleisö voi elää sen tuttuuden kautta mukana esityksessä ja suoritus tulee palkituksi (kollektiivisen esioletuksen ohjaamana) monesti hyvinkin raikuvasti – yleisölleen välittyy jotain arkikokemusta suurempaa. Erityisesti oopperataiteessa asiantuntijuuden saavuttaminen vie vuosia ja kulttuurin kuluttajan näkökulmasta turvallisin tapa olla mukana kulttuurituotteen kulutustilanteessa on joko tarkkailla ja seurata tai luoda itselleen opeteltu korkeakulttuurin kuluttajan identiteetti. Näissä korkeakulttuurin kohokohdissa voikin nähdä kuluttajan toimijuuden hiljaista rajoittumista (Saurén 2008).

Korkeakulttuurissa on aina läsnä kysymys pääomasta ja habituksesta. Tähän liittyy keskeisesti se, kuinka habitukseen synnytään ja pääomaa aletaan kartuttaa. Eduart C. Lindemanin esittämän valtakulttuurin kritiikin mukaan eliitin ”hyvän musiikin ja taiteen” kriteerien siirtäminen ei olisi tavoiteltavaa, koska ne – hänen ajattelunsa mukaan – estävät kansalaisten luonnolliset reaktiot (kuten Ivan Illich on väittänyt koulun tekevän oppimiselle). Näin Lindeman on nähnyt kulttuurin tietylle kansanosalle irrallisena, joskin väistämättömänä kasvualustana, johon ei välttämättä kehity omistajuutta. Kysymykseksi nouseekin, että joutuuko eliitin ulkopuolinen korkeakulttuurin kuluttaja hyväksymään itselleen valheellisen identiteetin ikään kuin ensimmäisenä kehitysvaiheena kohti saavuttamatonta asiantuntijuutta.

Kulttuurin kuluttaja, asiantuntija ja tutkija ovat aina historiallisessa viitekehyksessä: on oma maailma ja tämä maailma (jaettu ja yhteinen). Joudumme rooleissammekin aina kohtaamaan maailman ajattelemisen, näkemisen ja kokemisen tavat, jotka on omaksuttu jaetussa maailmassa. Tutkimuksen käsitteistössä ne ovat arkikäsityksiä, ennakkouskomuksia ja teorian jäykistämiä kantoja. Fenomenologian kannalta ilmiöt ovat kätkeytyneitä ja peittyneitä erilaisten tulkintojen alle ”jo” tai ”esi” -luonteisina, kuten esimerkiksi: ”tämä Puccinin ooppera on tapana esittää näin”. Kuluttaja on aina osallisena taiteen tapahtumassa, hän on mukana totuuden tapahtumisessa – oppii koko ajan uutta ja löytää aina jotain sellaista, mitä ei ennen ole havainnut. Mutta missä on raja? Milloin harrastajana ei enää jaksa löytää uutta vaan uuden löytäminen edellyttäisi syvällistä teknistä perehtymistä – initiaatiota asiantuntijoiden taikapiiriin?

Kenelle taidetta tehdään?

Olen valinnut havainnointini kohteeksi oopperan, koska edellä kuvatusti ja korkeakulttuurisen perinteensä vuoksi oopperaan kiinnittyy laaja kirjo ennakkoluuloja sekä taipumus ja tarve analysoida esityksiä teknisesti. Esimerkiksi teknisyyden tuottaman asiantuntijavallan vuoksi satunnaisille harrastajille ooppera voi näyttäytyä vaikeasti tavoitettavana, jopa ylimielisenä ja siksi mahdollisesti epäkiinnostavana. Ooppera saattaa myös näyttäytyä kiinnostavana pääomastatuksen tavoittelun vuoksi. Voikin kysyä onko korkeakulttuurin tarkoituksena edes tavoitella laajassa mitassa kansaa sivistyksen nimissä vai onko sen tehtävä olla asiantuntijavaltainen instituutio, jonka avulla voidaan koulutukseen verrattavalla tavalla koulia ja seuloa joukkoonsa kelpaavaa eliittiä?

Taiteessa (ja tieteessä) muodon kehittämisen haaste on paradoksaalinen, koska muoto (jolla tarkoitan asiantuntijoiden kesken sovittua sääntöjärjestelmää) alkaa ajan myötä kaventaa itseään, kun sen vaalimiseen valjastetut asiantuntijat joutuvat turvautumaan olemassa olevaan rakenteeseen (Illich 2004). Itseään kaventavassa muodon degeneraatiossa on valitettavaa, että muutostavoittelut saavat helposti osakseen merkitystä väheksyvän vaientavan kritiikin, jossa painotetaan, että ”mielenkiintoinen, mutta muotoseikat ovat puutteelliset”. Mitä seuraa, jos pidetään itsepintaisesti kiinni muodosta, mutta unohdetaan alkuperäinen merkitys tai tehdään irrallisia ja äärimäisiä muutoksia miettimättä niiden merkitystä ja yhteyttä alkuperäiseen tehtävään? (esim. Saurén 2008.) Onkin syytä muistaa, että muotovaatimus on myös asiantuntijavallan väline, sen avulla voidaan murtaa epätoivottava muodon rajoja venyttävä yritteliäisyys, joka voisi muuttaa iskostuneita valta-asetelmia (Illich 2005).

Muutosvaatimus kulminoituu taiteen piirissä siinä, että talouspaineissa lähdetään hakemaan ratkaisuja liian kaukaa perusmerkityksistä ja -tehtävästä. Lopulta ei enää uskalleta luottaa perustehtävään: toistetaan jähmettyneenä vanhaa tai tehdään liian suuria liikkeitä popularisoimalla – vaikka olisikin pohdittava uuden ajan tapoja tuoda vanhaa muotoa ja siten perustehtävää näkyväksi. Toivottavaa olisikin, että arvioidaan, miten perustehtävää voitaisiin kirkastaa uudessa ajassa muotoa vaalien kuitenkin niin, että se ei kaventaisi luovuutta tai johtaisi ylilyönteihin vaan pikemminkin kannustaisi oivaltavuudellaan kohti avoimuutta ja yhteisöllisyyttä. Huudankin avukseni Marcusen (2011), jonka mukaan maailmaa luova prosessi (saksalaisen idealismin ja romantiikan estetiikan perinteeseen nojaten) voidaan nähdä merkityskentän muutoksena: ”kokemus huipentuu ääritilanteissa (rakkaus ja kuolema, syyllisyys ja epäonnistuminen, mutta myös ilo, onnellisuus ja täyttymys), jotka räjäyttävät annetun todellisuuden pirstaleiksi tavallisesti kielletyn tai jopa tuntemattoman totuuden nimissä.” Tällaisessa kokemuksessa tekninen täsmällisyys – muodon tiukkarajainen vaaliminen voi hyvinkin näyttäytyä vähempiarvoisena, koska kuluttajakokemusta palveleva tekninen osaaminen näyttäytyy kykynä tuottaa toimiva tilanne.

Pohdintaa voisi korkeakulttuuripalvelun tarjoajan näkökulmasta jatkaa seuraavasti: halutaanko ratkaista suhde harrastajiin – eli maksaviin kuluttaja-asiakkaisiin vai esittää taidetta asiantuntijoiden taikapiiriin vihittyjen kesken? Ja edelleen tarkentaen: olisiko palveltavan asiakaskunnan laajentuessa enää kyse korkeakulttuurista? Voiko laajalla asiakaskunnalla olla hyvä maku? Musiikin kuluttajallahan ei välttämättä ole sitä merkkikieltä, jonka avulla ammattilainen pystyy tuottamaan ja tunnistamaan yksityiskohdat. Mutta jos kuluttaja saavuttaa asiantuntijuuden merkkikielen tason, niin kokeeko hän kulttuurin kuluttajana enemmän vai menettääkö jotain? Suurin osa harrastajista ei saavuta saati tavoittele asiantuntijuutta lähestyvää tasoa ja lopultakin kärjistetyksi kysymykseksi tuntuu jäävän: kenelle taidetta tehdään – asiantuntijoille vai kuluttajille?

Tutkimus etsii uutta ja taide etsi luovaa

Mitä sitten on tutkimuksellinen? Mitä on kokeva? Miten kuluttaja-asiakas siinä ajassa pääsee käsiksi siihen totuuteen, jota taide tarjoaa? Oletus on ollut, että kehittymällä tieteen tai taiteen asiantuntijaksi kykenisi legitiimisti arvioimaan ja kommentoimaan alan julkaisuja, mutta todellisuudessa ei kuitenkaan pääse osaksi asiantuntijayhteisöä, koska ei ole läpikäynyt yhteisölle yhteistä koulutukseen sidottua initiaatioriittiä (ks. Illich 2004). Mikä on taiteen totuus? Onko asiantuntijan kokemus todempi kuin kuluttajan kokemus? Vastaan väljästi todeten, että Nietzschen ajattelun mukaanhan onkin olemassa vain perspektiivisiä totuuksia. Vahvaa teknistä tietoutta ja osaamista vaativissa taiteenlajeissa tulee taiteilijan itsensä – ammatillista jaksamista turvatakseen – olla hyvin tietoinen hyvästä suorituksesta, koska suuri yleisö ei sitä aina välttämättä palkitse (ei osaa tai ei ehdi huomata), mikä osaltaan lukitsee koko ammattikuntaa sisäänpäin lämpiävään asiantuntijuutta korostavaan asetelmaan.

Oopperataide on mielenkiintoinen esimerkki kulttuurista ja taiteesta, koska muista taiteenaloista poiketen siihen sopivat arviointiperusteena tieteen kriteereihin verrattavat arviointikäytännöt, joissa tunnistetaan tutkimuksellisesti uusi ja tuore, se joka paljastaa ilmiötä uudesta näkökulmasta. Jos tieteessä asetelma on, että ”se mikä on jo esitetty ei enää riitä”, niin miten tätä kysytään taiteessa? Ketkä suorittavat arvioinnin? Tästä edelleen johtaen onkin lopuksi tiivistäen syytä kysyä, mihin ja millaiseen rooliin sijoittuvat kulttuurin kuluttajat? Kysymys on mielenkiintoinen siksikin, että uudessa sosiaalisen verkostokulttuurin ajassa taiteen kuluttajilla on toki kulutuspäätösten ohella laajentunut mahdollisuus mielipiteidensä julkiseen ilmaisuun – ilmiö voisi olla verrattavissa tieteen popularisointiin.

Lähteet

  • Freire, Paulo (2005) Sorrettujen pedagogiikka. Suomennos Joel Kuortti. Toimittanut Tuukka Tomperi. Tampere: Vastapaino.
  • Horkheimer Max, Adorno Theodor W. (2008) Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita
    Alkuteos Dialektik der Aufklärung. Philosophische Fragmente, Suomentanut Veikko Pietilä, Tampere: Vastapaino.
  • Illich, Ivan (2004) Deschooling Society. 9. painos London: Marion Boyars.
  • Illich, Ivan (2005) Disabling Professions. Teoksessa Illich, Ivan & Zola, Irving Kenneth & McKnight, John & Caplan, Jonathan & Shaiken, Harley 2005. Disabling Professions. 6. painos. London: Marion Boyars.
  • Marcuse, Herbert (2011)Taiteen ikuisuus (niin & näin, suomentanut Ville Lähde).
  • Merleau-Ponty, Maurice (1993) Silmä ja mieli. (1. painos. 1993, alkuteos L’oeil et l’esprit, 1960) Kääntäjä: Kimmo Pasanen, Helsinki: Taide.
  • Saurén, Kirsi-Marja (2008) Asiantuntijavalta – koulutettu mielikuvitus. Systemaattinen analyysi Ivan Illichin tuotannossa esitetystä köyhyyden modernisoitumisesta kulutusyhteiskunnassa Acta Universitatis Lapponiensis 147. Rovaniemi: Lapin yliopisto.