Hanki allani upottaa vyötäisiin asti. Taiteilen jääraudat jalkaan: ensin vasen, kuuluu muovinen klopsahdus, horjun vähän enemmän vasemmalla jalalla, mutta pysyn tasapainossa – ja klops, toinenkin rauta on kiinni. Kumarrun repun ylle penkomaan varmistusvälineitä, niitä ei tarvitse monia, mutta on tiedettävä millaisia. Kiipeily täällä on tuttua, tiedän sen luonteesta yhtä ja toista, ei aina niin miellyttäviä piirteitä. Hymähdän ystävälleni sarkastisesti kun valitsen muutaman jäähaan, lyhyen ruuvin ja kiilasetin mukaan. Näillä pitäisi nyt pärjätä kuusikymmenmetrinen jäästä ja kivestä muodostuva reitti. Ystävääni jännittää selvästi, lohdutan kertomalla, että lopetan etenemisen, jos se käy liian haastavaksi. Tiedän varsin hyvin, että perääntyminen on joko mahdotonta tai niin vaarallista, ettei se tosiasiassa ole vaihtoehto. Suljen mielestäni entä jos -kysymykset. Valjaissa tuntuu tuttu värähdys, kun klippaan viimeisenkin sulkurenkaan varustelenkkiin. Pengon reppua, mustavalkoiset sormenpäistä kuluneet kiipeilyhanskat sopivat näille pakkasille hyvin ja niissä on tarkka tuntuma hakkuihin. Minulla on hakkuihini aivan erityinen suhde, kumiset kahvat tuntuvat tutuilta ja niiden paino rauhoittavalta. Tiedän millainen heilautuksen pitää olla ja kuinka paljon voimaa siihen tulee ladata, jotta saan terän osumaan tismalleen haluamaani kohtaan jäässä.

Ensimmäiset lyönnit uppoavat jäätyneeseen turpeeseen ontosti tumpsahtaen. Koko kehoni aistii värähdykset ja osaa toimia juuri niin kuin pitää. En ajattele teknistä suorittamista, luen edessäni näkyviä reitin yksityiskohtia ja yhdistelen niitä mielikuvituksessani mahdollisuuksiksi. Jäätynyt kämmenen kokoinen kuppi, vaakahalkeama, kymmenistä pienistä puikoista rakentunut jääpilari ja sen huurteinen pinta. Pään yläpuolella kattomuodostelma ja jäinen turve, joka kiemurtelee tumman harmaata graniittia nuollen kuin käärme. Väännän oikean hakun terän pieneen vaakahalkeamaan katon alle ja jännitän olkapään tukevaan asentoon. Keskivartalolihakset tukevat, kun nostan oikean jalan pienelle otteelle kallioseinässä. Kärkipiikistä lähtee painon tunne, joka lävistää koko kehon ja nostaa minut seuraavalle otteelle. Napakka isku ja hakku jumahtaa sitkeään jäähän. Mahtavaa jäätä! Kuin kovettunutta liimaa, johon hakun terät imeytyvät helposti. Jalkani kirpoaa kehon pienestä heilahduksesta, mutta vastaliike on nopea ja heilahdus jää pieneksi. Olen takaisin tukevassa asennossa ennen kuin ehdin edes huomata pientä lipsahdusta. Seuraan ohuen jään muodostamaa linjaa, varmistuksia ei vieläkään saa vaikka kaivan jäätä ja lunta kallion päältä vimmatusti. Ei ainuttakaan heikkoutta, johon voisin köyteni kiinnittää. Mutta en tunne pelkoa, tunnen hakut tukevasti jäässä ja näen miten minun tulee edetä. Minulla on tiedostamaton kartta seuraavista liikkeistä, liikkeistä jotka ymmärrän mutta en tajua. Lyön vielä toisenkin hakun hyvään jäähän, sinne upposi. Sitten jalat kalliota vasten, otteita ei ole mutta koko vartalon kompressio pitää jalat kurissa ja auttaa työntämään minut pienelle lumiselle hyllylle. Paksu lumipatja on hankala läpäistä, siksi puuskutan ja kiroilen ääneen. Mutta olo on tyyni, ei mitään riitasointuja, ei epäilyksiä. Ei pieleen menneitä työtilaisuuksia tai ihmissuhdesotkuja. Olen tyhjyydessä, tyhjyys on minussa. Ympärillä jään kuorruttama kallio ja harmaan sävyt. Korpit lentävät jossain puun latvojen tasalla ja hangella näkyvät meidän jälkemme, jotka nekin häipyvät kun seuraavan kerran sataa lunta.

2016-1-ulla-figure1

Kuva: Joni Ylänkö

Löydän ensimmäisen ruuvin paikan pienen jääpuikon tyvestä. Puikko on humuksen värinen. Se on jäätynyt paikalleen kallion sisältä tihkuneesta vedestä ja sen sisään on hyytynyt vihreä sammalkuitu. Jäätä on juuri riittävästi lyhyelle ruuville, jota ruuvaan lujasti painaen. Olkapäässä tuntuu maitohappoa, eikä ruuvi tahdo lähteä oikealle kierteelle. Jätän ruuvin paikoilleen hetkeksi ja jatkan pienen levon jälkeen. Saan viimein varmistuksen paikoilleen, vielä köysi siihen ja olen suhteellisen hyvin turvassa. Kasaan hetken itseäni ja jatkan ylös, siellä odottaa pystysuora ohuen jään ja kohmeisen turpeen mosaiikki, todellisuus johon uppoudun jokaisella hakun iskulla.

Reitti on jo puolivälissä, minulla on yksi varmistus ja kolmekymmentä metriä tyhjyyttä lennettäväksi, jos ote kirpoaa. Kaiken tämän tiedostan, mutta se ei liikuta minua mitenkään. Tässä hetkessä on vain uutta jäälämpärettä ja seuraavaa jalkaotetta tavoitteleva koulittu kehoni ja mielikuvitus sen apuna shakkipelin siirroissa, jotka saattavat minut lopulta reitin huipulle. Into ja ilo pursuavat sisältä, haluan että tätä jatkuisi vielä pitkään, saisin jatkaa imukuppiraajoineni täällä vielä kymmeniä, satoja metrejä.

Nousen pienen jyrkän askelman ja kun kurkistan ylös, näen kallioluolan, jonka jääkristallit kimaltavat otsalamppuni valossa kuin timantit. En tavoita ainuttakaan sanaa kuvaamaan näkyä, mutta sisuksissa hehkuu haltioituminen. En raaskisi rikkoa kaunista jäätä, pienet kolot on kuitenkin pakko lyödä hakuille. Levitän jalat leveään haara-asentoon luolan reunoille, vasen jalka löytää tukevan otteen kalliosta ja oikea ohuelta jäältä. Täytyy nakuttaa metallinen jäähaka halkeamaan vaikeasta asennosta. Tunnen vasemman reiden puutuvan, oikea pohje tärisee koska joudun pingottamaan itseäni pitkän aikaa. Työnnän varmistushaan ensin pieneen pystyhalkeamaan ja napautan sen kämmenpohjalla paikalleen. Kierrän keskivartaloni vasemmalle niin pitkälle kuin saan ja alan paukuttaa hakaa hakun perällä. Haka uppoaa halkeamaan hyvin, korvissa metallinen pingahtelu kun lyön. Varmistus istuu tukevasti, luotan siihen ja kiinnitän köyden. Huh, mikä helpotus. Voin rentouttaa itseni vihdoin kömpelöstä kiertoasennosta. Veri pääsee taas vasempaan reiteen kun pystyn ravistelemaan sen uuteen eloon. Tiedän olevani hyvässä kunnossa, enkä ole huolissani kehoni vastalauseista. Näitä tilanteita varten olen harjoitellut: työntänyt itseäni kummallisissa asennoissa treenisalin lattioita ja seiniä vasten, kärsinyt ja nauttinut kivusta. Kaikki tämä antaa uskoa, tunne että kehoni on riittävän kyvykäs pitämään epäröinnin ja pelon loitolla.

Köysi suhisee omintakeiseen tapaansa liukuessaan varmistuslaitteen läpi, kun varmistan ystäväni perässä yläankkurille. Katselen vuoroin varmistuslaitteen läpi juoksevaa köyttä, vuoroin pimeää rotkolaaksoa. Sisälläni on rauhaisa tyhjyys, ei mityys. Kuitenkin ymmärrän seisovani hangessa polvia myöten, sormet vähän jäässä märkien hanskojen takia. Pakkanen tuntuu kiristyvän, käärii kirpeän kylmän vaippansa ympärillemme. Otsalampun valokeila keikkuu vasten hankea ja puun runkoja kun jumppaan lämpimikseni. Ystäväni kampeaa itsensä ankkurille huohottaen ja kertoo minun olevan hullu. Hymähdän ja solmin köydet yhteen puun rungon takaa. Heitän ne alas pimeyteen ja lähden itse perään vähin äänin, kiipeämästämme linjasta täyttyneenä. Olen jättänyt siihen muutaman hakun ja kärkipiikin reiän, se on jättänyt minuun kimaltavat timantit ja kohmeisen graniitin tuoksun.