Absurdismi on erityisesti 1940-50-luvuille keskittyvä suuntaus taiteessa ja kirjallisuudessa, jonka teokset ovat saaneet paljon vaikutteita eksistentialismista. Absurdismin keskiössä on ajatus siitä, että ihminen viettää mieletöntä elämää merkityksettömäksi ja irrationaaliseksi kokemassaan maailmassa koettaen samalla löytää logiikkaa ja järjellistä ratkaisua häntä ympäröivälle irrationaalisuudelle. Kunkin absurdistisen teoksen päähenkilön ajatukset ja erityisesti hänen eksistentialistinen ahdistuksensa ovat keskiössä. Absurdistisia teoksia ovat mm. Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925), Jean-Paul Sartren Inho (1938) ja Albert Camus’n Sivullinen (1942). Näiden lisäksi absurdismia käsittelee japanilainen kirjailija Osamu Dazai jo vuonna 1937 pääteoksessaan Ei enää ihminen (Ningen Shikkaku), jota käsittelen tarkemmin esseessäni pureutuen kysymykseen: ”Voiko elämän absurdius toimia ratkaisuna eksistentialistiseen ahdistukseen?”

Ensiksi käsittelen Ei enää ihmisen juonta nostaen samalla siitä eksistentialistisen filosofian yhtymäkohtia esiin, minkä jälkeen erittelen teoksen valossa Albert Camus’n ratkaisuvaihtoehdot eksistentialistiseen ahdistukseen ja lopuksi esitän oman kantani käsittelemääni tutkimuskysymykseen.

Ei enää ihminen on suurilta osin omaelämäkerrallinen teos, joka käsittelee monia filosofisia aiheita aina teologisesta pohdinnasta yhteiskunnan ja yksilön välisen suhteen kysymyksiin. Näiden aiheiden lisäksi on vielä eksistentialismi, joka on läsnä teoksessa kaikkien edellä mainittujen taustalla sitoen ne yhteen.

Muiden eksistentialististen klassikkoteosten päähenkilöiden tapaan Ei enää ihmisen Yozo kokee eksistentialistista ahdistusta, jota hän ei voi itse täysin selittää. Eksistentialistinen ahdistus ilmenee Yozon ihmispelkona, hänen kyynisistä ajatuksista yhteiskuntaa kohtaan ja yleisenä ahdistuksena. Päähenkilön edesottamuksia ja hänen elämänvaiheitaan seuratessani halusin löytää teoksen avulla vastauksen kysymykseen: ”Voiko elämän absurdius toimia ratkaisuna yksilön eksistentialistiseen ahdistukseen?”

Jo 1700-luvulta eksistentialismin isähahmolta, tanskalaiselta filosofilta Soren Kierkeqaardilta, on peräisin eksistentialistisen ajattelun piirissä elänyt peruskuvio, jonka mukaan ”absurdi syntyy maailman merkityksettömyyden ja yksilön merkityksen tavoittelun ristiriidasta”. Juuri tämä ajatuksellinen peruskuvio näkyy Ei enää ihmisen Yozon yksilöllisissä tavoitteissa. Ranskalainen kirjailija Albert Camus taas ajatteli, että maailmalla voi olla objektiivinen merkitys, mutta se on silti yksilön tavoittamattomissa. Camus täsmensi, että yksilön tehtävä on elää maailmassa, joka on välinpitämätön hänen toiveidensa ja tarpeidensa suhteen.

Yozon elämässä on monta vaihetta: lapsena hän hauskuuttaa ihmisiä kompensoimalla samalla ihmispelkoaan, yliopisto-opiskelijana hän viettää hedonista elämää viettäen railakkaita iltoja kuppiloissa ja bordelleissa ja asetettuaan vaimonsa kanssa aloilleen hän saa ahdistukseensa apua taiteen avulla ennen kuin lopulta ajautuu uudestaan ahdistuksen kierteeseen. Eksistentialistinen ahdistus seuraa päähenkilöä koko kirjan ajan, ja yllättää hänet silloin kun hän sitä vähiten odottaa.

Yozon yleisin käyttämä sana on ”pelko”. Peloksi hän kutsuu sitä tunnetta, jota hän tuntee kaikkea mahdollista kohtaan, aina maailman johdonmukaisuudesta valintojen tekemiseen. Maailman johdonmukaisuudessa Yozo näkee esimaun ”jonkin laskemattoman, voimakkaan tekijän olemassaolosta”. Elämän absurdius näyttäytyy miehelle juuri maailman johdonmukaisuudessa, koska sen mekaanisuus tuntuu irrationaaliselta. Näin ollen elämä tuntuu hänestä ”järjettömältä”. Yozo ei kuitenkaan miellä elämän absurdiutta osaksi hänen elämänsä tapahtumia samalla tavalla kuten esimerkiksi kirjailija ja filosofi Albert Camus.

”Ihmispelkonsa” takia Yozo turvautuu indeterminismiin, koska se tuntuu hänestä paremmalta vaihtoehdolta kuin tuudittautua determinismiin tai teologisesta näkökulmasta kristinuskon Jumalan predestinaatio-oppiin. Kuitenkin toisin kuin filosofi Jean-Paul Sartre (1905-1980), Yozo ei ajatusmaailmassaan sulje Jumalan olemassaoloa kokonaan pois.

Vaikka Yozo kokee eksistentialistista ahdistusta miltei koko ajan, hänellä on kuitenkin keinonsa sen lievittämiseksi. Opiskeluaikoinaan hän lievittää ”ihmispelkoaan” hedonistisilla tavoilla juomalla alkoholia ystävänsä kanssa ja harrastamalla seksiä prostituoitujen kanssa. Epäonnistuneen itsemurhan jälkeen elämäänsä kyllästyneen naisen kanssa Yozo löytää itselleen vaimon ja viettää varsin rauhallista ja tasaista elämää aviomiehenä. Avioliittonsa aikana hän piirtää pilakuvia lehteen saaden piirroksistaan tuottoja suhteellisen hyvin. Yozon ”ihmispelkoa” helpottaa kaikkein eniten taide piirtämisen muodossa. Taiteen paikka eksistentialistisen ahdistuksen keskellä apukeinona ja elämään sisältöä tuovana asiana tulee esille myös Sartren ajatusmaailmassa.

Yozon elämä muuttuu peruuttamattomasti tasaisesta opiskelijaelämästä epävarmempaan ja kaoottisempaan suuntaan, kun hän yrittää ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Hänen tutustuu elämäänsä kyllästyneeseen ja avioliittoonsa tylsistyneen Tsuneko-nimisen naiseen, jonka kanssa hän jakaa ajatuksensa elämän synkkyydestä ja ”ihmisenä olon raskaasta taakasta”. Viettäessään muutaman yön hänen kanssaan ja saatuaan eräänlaista vertaistukea, he päättävät päättää elämänsä yhdessä. Tsuneko hukkuu, mutta Yozo jää henkiin.

Epäonnistuneen kaksoisitsemurhan jälkeen Yozo kokee suurta kaipuuta Tsunekoa kohtaan eloonjääneen syyllisyydentunnon lisäksi. Hän tiivistää kaipauksensa yhteen lauseeseen: ”Kaikista ihmisistä, joita olen koskaan tuntenut, tuo kurja Tsuneko oli todella ainoa, jota rakastin.” Kaipauksestaan huolimatta mies on varsin kyyninen saadessaan poliisitutkimuksen aikana tuberkuloosiin viittaavan diagnoosin: ”Sairaalassa keksittiin, että vasemmassa keuhkossani oli vikaa.” Kyseinen lause voidaan tulkita päähenkilön hylkäävänä asenteena sairaalan instituutiota kohtaan.

Tsunekon tapauksen jälkeen Yozo kaipaa hedonistista opiskelijaelämäänsä, jolloin tulevaisuuden varalla ei ollut suunnitelmia, ja elettiin ikään kuin ”päivä kerrallaan”. Perheensä hänelle järjestämän vuokraisännän kysyessä Yozolta hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan, mies ei vastaa mitään suoraan.

Pelkkä ajatuskin, että ihmisellä pitäisi olla suunnitelmia elämälleen, tuntuu miehestä erittäin ahdistavalta. Vielä varsin avonaisen tulevaisuudennäkymän pohtiminen ja tulevaisuuden kartoittaminen tuovat valinnanvapauksissaan ahdistusta Yozolle.

Eksistentialismin eräänlaisen isähahmon Soren Kierkeqaardin (1813-1855) mukaan ahdistus on ”vapauden aiheuttamaa huimausta”, mikä näkyy päähenkilön tässä elämänvaiheessa kahdella tasolla: Yozon itse mieltämän opiskelijaelämän hedonistisessa ”vapaudessa” ja vuokraisännän asettamissa valinnanvapauden vaihtoehdoissa. Sartre taas ajatteli, että ihminen on ”tuomittu vapauteen” ja että ”tekemättä jättäminenkin on teko”.

Valintojen tekemisen vaikeutta Yozo pakenee juomakaverinsa Horikin luokse, jonka luona hän tapaa tulevan uuden naisystävänsä. Hän on lehden toimittaja ja pienen tytön yksinhuoltaja. Toimittaja Shizukon luota Yozo saa uuden kodin lyhyeksi ajaksi. Aivan kuin mies ja vaimo elävät Yozo ja Shizuko, mutta he eivät ole virallisesti naimisissa. Yozo saa piirrettyä Shizukon lehteen pilakuvia saaden samalla pienen palkkion töistään, ja lopulta pienet kustantamot lähettävät hänelle tilaustöitä tehtäväksi.

Taide tuo Yozolle tuloja, iloja ja apua eksistentialistiseen ahdistukseen, mutta samalla hän janoaa kunnioitusta taiteestaan. Mies haluaa tulla tunnetuksi taidokkaana taiteilijana ja tunnustusta omille taiteellisille kyvyilleen. Kun näin ei tapahdukaan, vaan hänet tunnetaan ainoastaan ”pilakuvien piirtäjänä”, Yozo pettyy tähänkin tavoitteeseen.

Shizukon ja hänen tyttärensä seura tuottaa ensin miehelle iloa, mutta loppujen lopuksi tämäkin ilo kuluu Yozon silmissä loppuun. Se että naisystävän lapsi ei pidä Yozoa hänen oikeana isänään, vaikka hän nimittää miestä sillä sanalla, ja tietoisuus siitä että hän on naisen elätettävänä johtavat miehen uuteen alkoholismin kierteeseen. Hänen kierteensä äityy lopulta niin pahaksi, että hän alkaa panttaamaan Shizukon vaatteita panttilainaamossa. Yozo kuitenkin ymmärtää miten hänen toimintansa vaikuttaisi haitallisesti pitkällä aikavälillä pieneen mutta onnelliseen perheyksikköön, ja näin ollen jättää naisystävänsä ja hänen tyttärensä.

Yozo löytää nopeasti uuden naistuttavan, Yoshiko-nimisen tupakkakaupan pitäjän, jonka kanssa hän menee naimisiin humalaisen päähänpiston seurauksena. Avioliitto Yoshikon kanssa tarjoaa hänelle kaikista rauhallisimman ja tasaisimman ajanjakson koko teoksessa. Yozolle satelee tilaustöitä eri lehdistä ja hän saa jokseenkin hyvin tuloja, mutta hän haluaa enemmän; hän haluaa olla tunnettu taitelija. Ennen hänen ”ihmispelkoonsa” apua tuonut asia on muuttunut vähäpätöiseksi tihrustamiseksi, koska hän ei saa taiteellaan kaipaamansa arvostusta.

Toinen, vielä vakavampi ja Yozon ajatusmaailmaa järisyttävä tapahtuma, tapahtuu hänelle aivan yllättäen; Yoshiko raiskataan. Vaimon raiskaus jonkin yhteisen tuttavan toimesta järisyttää Yozon maailman päälaelleen. Hänen mielessään Yoshikon raiskaus muodostuu ”tahattomaksi pettämiseksi”, koska hänen mielestään Yoshiko luottaa ”sokeasti” ihmisiin (myös raiskaajaansa). Aviopuolisoiden välinen kommunikaatio vaikeutuu pahanpäiväisesti, koska kumpikaan ei löydä sanoja puhua tulenarasta tapahtumasta.

Luottamuksesta kehkeytyy Yozolle hänen ”ihmispelkonsa”, eksistentialistisen ahdistuksensa ja hänen kaikkien nykyisten ongelmiensa pääsyy. Yozo päättelee, että hänen vaimonsa raiskattiin ”luottamuksen hyveen” takia, ja juuri luottamuksesta hän on ollut kaikki nämä vuodet riippuvainen. Pohdiskellessaan näitä mietteitä Yozo esittää kysymyksen: ”Onko rajaton luottamus synti?” Vaimonsa luottamuksen epäileminen ja hänen hajanaiset ajatuksensa ajavat miehen uuteen alkoholismin kierteeseen. Päähenkilö toteaa: ”Ainoa turvani oli alkoholi.”

Epämiellyttävä ja erittäin haastava tilanne ajaa Yozon juomaan, ja erään muutaman päivän juomisreissun jälkeen mies ottaa vahingossa liian ison annoksen unilääkettä tultuaan yöllä kotiin. Yozon ystäväpiiri vaimo mukaan lukien uskovat miehen yrittäneen taas itsemurhaa, vaikka hän ei sitä tällä kertaa yrittänytkään. Yoshiko luulee Yozon yrittäneen itsemurhaa hänen raiskauksensa johdosta, mikä etäännyttää aviopuolisot vielä kauemmas toisistaan. Kodista on tullut Yozolle entistäkin painostavampi paikka elää.

Kodin painostavuuteen ja vaimon puhumattomuuteen Yozo löytää helpotusta enää alkoholista. Kaikkensa yrittäneenä ja ihmisiin luottaneena Yozo palaa samaan vanhaan elämään, johon Yoshiko toi tasaisuutta avioliitollaan. Kuitenkin tämä sama vanha elämä merkitsee jotain aivan muuta kuin aikaisemmin: ennen kyse oli hedonismista, mutta tällä kertaa kyse on ahdistavasta tilanteesta vapautumisesta edes hetkeksi.

Juomiskauden päätteeksi ahdistunut mies kävelee tapansa mukaan tokiolaisesta baarista ulos vain yskäistäkseen verta lumihangelle. Aikaisemmin sairaalassa löydetty ”keuhkovika” on palannut muistuttamaan itsestään. Yozo pelästyy yllättävää tapahtumaa, ja hoippuu saman tien apteekkiin hakemaan lääkettä vaivoihinsa. Apteekinpitäjä tarjoaa hänelle voimakkainta mahdollista lääkettä mitä kaupasta löytyy: morfiinia.

Kaikenlaisia vastoinkäymisiä kokeneena Yozo turvautuu lopulta morfiiniin. Lääke antaa hänelle aluksi voimia piirtää, tehdä tilaustöitä ja ”hillitä hermoja”, mutta loppujen lopuksi mies haluaa ainoastaan lisää lääkettä. Aivan kuten muutkin apukeinot, morfiinikin menettää tehonsa Yozon silmissä ja hänen ”ihmispelkonsa” palaa kummittelemaan. Morfiinissa voidaan myös nähdä filosofi Friedrich Nietzschen (1844-1900) ajatus, jonka mukaan alkoholi ja kaikki muut nautintoaineet eivät auta ihmistä hänen ahdistuksessaan ja vastoinkäymisissään. Nietzschen mukaan nautintoaineet ainoastaan turruttavat ihmisen olotilaansa.

Otettuaan morfiinia muutaman kuukauden Yozo tarvitsee sitä alinomaa tehdäkseen työtä. Juuri työhön hän vetoaakin halutessaan uuden morfiinipiikin. Kuitenkin haettuaan apteekista morfiinia keskellä yötä ja apteekkarin työntäessä morfiinilaatikon hänen käsiinsä pyytämättä lainkaan maksua, Yozo ymmärtää olevansa riippuvainen morfiinista. Omien sanojensa mukaan hänestä oli tullut ”morfiinin orja” ja hän on saavuttanut ”äärimmäisen häpeän pisteen”.

Pidän mielenkiintoisena sitä, että kaikkien edesottamuksiensa, kaksoisitsemurhayrityksen ja pitkien juomakausien jälkeen juuri lääkkeeseen kohdistuva riippuvuus on Yozolle kaikkein häpeällisin asia. Ajattelen, että hänen häpeänsä liittyy morfiinin aineellisuuteen; Yozo on koko elämänsä ajan jakanut aineelliset harrastuksensa ja ongelmansa läheistensä kanssa, mutta morfiini on toinen niistä asioista (Yoshikon raiskaus on ensimmäinen), joita Yozo ei voi jakaa kenenkään kanssa. Vaimonsa raiskauksesta Yozo ei uskalla puhua edes ystävänsä Horikin kanssa, koska tämä ei sitä ymmärtäisi ja hänen morfiiniriippuvuutensa on sellainen asia, jonka kanssa päähenkilön täytyy itse kamppailla. Uskon, että juuri näiden haasteiden yksilöllisyys tuottaa Yozolle niin paljon ahdistusta. Morfiini voidaan myös nähdä kahleena, joka kahlitsee yhteiskunnan hylänneen Yozon kiinni yhteiskuntaan sen tuomitsevan ”huumeiden käyttäjän” leiman avulla.

Morfiiniriippuvuus on päähenkilölle hänen vastoinkäymistään pahin, umpikuja josta ei ole kunniallista pakotietä. Kaikista eniten elämässään Yozo haluaa kuolla juuri nyt, tiensä päässä. Yozo kirjoittaa isälleen, hänet hylänneelle miehelle, kirjeen jossa hän haluaa ”selvittää kaikki ympyränsä täydellisesti”.

Vastausta ei kuitenkaan koskaan kuulu, mikä raastaa Yozon jo ennestään kireitä hermoja vielä enemmän. Juuri sinä päivänä jonka hän on valinnut itsemurhansa toteutuspäiväksi, Horiki ja hänen huoltajansa Kampela tulevat hakemaan häntä sairaalaan kuultuaan huhuja ystävänsä tuberkuloosista. Miehet vievät Yozon lääkärin määräämänä mielisairaalaan, jossa häntä lääkitään samalla kun hän velloo omissa ajatuksissaan.

Mielisairaalassa ollessaan päähenkilön eksistentialistinen ahdistus saa päätepisteensä: hän ei koe itseään enää rikolliseksi vaan ”hulluksi”. Yozo kokee olevansa yhteiskunnan määrittämän ihmiskäsityksen ulkopuolella, epänormaali mielisairaan papereilla. Päähenkilö tiivistää käsityksensä itsestään: ”Vaikka minut vapautettaisiinkin, minulla olisi aina ’hullun’ tai kenties ’ihmishylyn’ poltinmerkki otsassani. En kelvannut ihmiseksi. Olin nyt lakannut olemasta inhimillinen olento.”

Kolmen kuukauden mielisairaalajakson jälkeen Yozo saa kuulla isänsä kuolleen kuukausi sitten. Miehen omien sanojen mukaan uutinen isän kuolemasta ”imi minut tyhjiin”. Kaikkien vastoinkäymistensä jälkeen vasta isän kuolema saa Yozon ajattelemaan nihilistisesti: ”Minusta tuntui siltä, kuin kärsimykseni malja olisi tyhjentynyt, ikään kuin mikään ei voisi kiinnostaa minua enää. Olin menettänyt jopa kyvyn kärsiä.”

Yozon lopullinen kohtalo jää avoimeksi. Hänen isoveljensä ostaa hänelle asunnon Tokion eteläpuolelta, jossa hänen luonaan vierailee ainoastaan taloudenhoitaja. Taloudenhoitajan ostettua Yozolle ulostuslääkettä unilääkkeen sijasta, mies vain nauraa vastoinkäymiselleen. Lopuksi hän ajattelee uudestaan ja uudestaan: ”Kaikki menee ohi.” Vaikka Yozo ei sitä sanokaan, hänen viimeksimainittu lauseensa sisältää muutoksen mahdollisuuden elämän peräkkäisten tapahtumien keskellä.

Ei enää ihminen kuvaa eksistentialistista ahdistusta monin eri tavoin, aina ”ihmispelosta” nautintoaineiden aiheuttamaan tyhjyyden ja turhuuden tunteisiin. Päähenkilönä Yozo kokeilee kaikenlaisia apukeinoja eksistentialistiseen ahdistukseensa; hedonismia, taiteen tuomaa iloa ja lääkettä morfiinin kautta, mutta mikään näistä ei vie eksistentialistista ahdistusta kokonaan pois. Loppujen lopuksi morfiinin, mielisairaalajakson ja isän kuoleman voidaan ajatella vievän Yozon filosofisesti kyynisempään suuntaan: nihilismiin. Hän hylkää näin ollen kaiken kiinnostuksen ja vastuun omista teoistaan. Millään ei tunnu olevan mitään merkitystä.

Sartren mukaan yksilöllä on täysi vastuu koko ihmiskunnalle omista teoistaan. Yozo ymmärtää ainakin osittain vastuunsa Shizukon ja hänen tyttärensä tulevaisuuden suhteen, ja lähtee näin ollen heidän luotaan tiedostaessaan sen kuinka hän vaikuttaisi heihin negatiivisesti pitkällä aikavälillä. Vaimonsa raiskauksen jälkeen alkoholi ja myöhemmin morfiini turruttavat hänen käsityksensä vastuusta.

Camus ajatteli, että eksistentialistiseen ahdistukseen löytyy kolme ratkaisua: itsemurha, Kierkeqaardin ehdottama Jumalaan tukeutuminen ”uskon loikan tuntemattomaan” avulla ja elämän absurdiuden hyväksyminen ja tämän hyväksynnän jälkeen yksilö voisi ”elää urheasti”. Kaikkia näitä kolmea ratkaisua Dazai sivuaa teoksessaan, vaikkei ollut perehtynyt Camus’n ajatusmaailmaan.

Yozo käy läpi Camus’n kolme ratkaisua ohimennen. Kaksoisitsemurha Tsunekon kanssa, Jumalan rukoileminen ja elämän absurdiuden raapaiseminen hänen turvautuessaan indeterminismiin tarjoavat Yozolle erilaisia ratkaisuja eksistentialistiseen ahdistukseensa. Raapaistuaan pintaa kaikista kolmesta ratkaisusta Yozo ei kuitenkaan turvaudu mihinkään näistä.

Camus itse ajatteli kaikkein varmimman ratkaisun olevan elämän absurdiuden hyväksyminen, mutta hän hylkäsi itsemurhan ja ”uskon loikan tuntemattomaan” pitäen Kierkeqaardin kristillistä ratkaisumallia filosofisena itsemurhana, koska hänen mielestään Jumalan vastaanottaminen veisi yksilöltä eksistentialistisen ahdistuksen fyysisen kohtaamisen. Itsemurhan kirjailija kielsi samaan ajatukseen vedoten. Itsemurhaa käsitellessään Camus tunnetaan sitaatistaan: ”On vain yksi todella vakava filosofinen kysymys: se on kysymys itsemurhasta.”

Camus käsittelee esseessään Sisyfoksen myytti (1942) elämän absurdiuden hyväksymistä ja ”urheasti elämisen” käsitettään. Camus selitti ”urheasti elämisen” käsitteensä niin, että elämän absurdiuden ymmärtämisen jälkeen yksilö voi ”elää urheasti” tukeutumalla kolmeen asiaan: kapinaan, vapauteen ja intohimoon. Kirjailija täsmensi kapinan näkyvän yksilön elämässä vaihtoehtona itsemurhan vaihtoehtoa vastaan, vapauden siinä että hyväksyttyään elämän absurdiuden yksilö on vapaa uskonnoista ja ulkopuolelta tulevasta moraalista ja viimeisenä intohimon elämän jatkamisena samalla kuitenkin tiedostaen elämän absurdiuden. Nämä kaikki kolme yhtenä kokonaisuutena takaavat sen, että yksilö voi Camus’n mukaan ”elää urheasti”.

Yksikään Yozon yrityksistä päästä ”ihmispelostaan” eivät auta häntä pysyvästi. Jokainen näistä menettää tehonsa ajan myötä päähenkilön silmissä. Uskon, että elämän absurdius olisi auttanut Yozoa pysyvällä tavalla.

Näen asian niin, että jos Yozo olisi älynnyt elämän absurdiuden aikaisessa vaiheessa, hänen muutoksensa vastuullisemmaksi yksilöksi olisi ollut vielä mahdollista. Miehen tarkkaavaisuus omaa toimintaa kohtaan ja kyky havaita miten se vaikuttaa hänen läheisiinsä olisi parempi ja Yozolla olisi mahdollisuus muuttaa tapojaan. Muutettuaan tapojaan hän voisi kehittää sosiaalisia taitojaan, ja samalla hänen ”ihmispelkonsa” helpottuisi.

Voi kuitenkin olla, että elämän absurdiuden hyväksyminen saattaisi tuottaa Yozon ja yhteiskunnan välille vielä isomman aukon miehen mielessä. Jos elämä on hänen mielestään absurdi, niin yhteiskunta, sen järjestelmällisyys ja mekaanisuus ovat siinä tapauksessa täysiä vastakohtia elämälle. On kuitenkin mahdollista, että jos hän pystyisi sysäämään ajatuksensa pois yhteiskunnan järjestelmällisyydestä ja katsomaan yhteiskuntaa vain omasta libertaristista yhteiskunta-ajattelua muistuttavasta näkökulmastaan, hänen ajatuksensa yhteiskunnasta saattaisivat muuttua. Yozo nimittäin kiteyttää ajatuksensa yhteiskunnan ja yksilön välisestä suhteesta: ”Yhteiskunnan käsittämättömyys on yksilön käsittämättömyyttä. Yhteiskunta ei ole valtameri; se koostuu yksilöistä.”

Ajattelen asian niin, että elämän absurdiudesta on apua yksilön eksistentialistiseen ahdistukseen. Siitä kärsivän ei tarvitse ajatella asioiden ja tapahtumien syy-seuraus-suhteita, vaan elämän absurdius ja sen ennalta-arvaamattomuus antavat helpotuksen ihmiselle.

Osamu Dazain Ei enää ihminen käsittelee eksistentialistista filosofiaa ja muita filosofian aloja uudenlaisesta näkökulmasta kuin mitä länsimaiset teokset. Vaikka se ei olekaan puhtaasti eksistentialistinen teos, Dazai on ajatellut samoja teemoja kuin mitä Soren Kierkeqaard, Albert Camus ja Jean-Paul Sartre. Vaikka länsimainen ja aasialainen filosofia ovat hyvinkin erilaisia ajatuksiltaan ja suuntauksiltaan, Ei enää ihmisen kaltaisia lännen ja idän yhdistäviä teoksia kyllä löytyy. Teos on esimerkki siitä, kuinka eksistentialistiset ajatukset ja teemat eivät ole ainoastaan eurooppalaiselle filosofialle ominaisia, vaan niitä on ajateltu myös Euroopan ulkopuolella. Toisin sanoen eksistentialistiset teemat ovat universaaleja, kulttuurillisesti riippumattomia ja yleisesti inhimillisiä teemoja.

Lähteet

• Dazai, Osamu: Ei enää ihminen (Ningen Shikkaku, 1937)
• Suom. Korhonen, Jussi, Korpela, Salla: Filosofit (The Philosophy Book, 2011)