Aika ajoin poliittinen ja yhteiskunnallinen elämä tai yhteisöjen arkinen toiminta voi kohdata asioita, tapahtumia tai ilmiöitä, jotka muodostuvat haasteiksi jokapäiväisen asioiden kulun jatkuvuudelle. Tällaiset ilmiöt ovat ikään kuin katkoksia, jotka kyseenalaistavat rutiininomaisesti tehtävien asioiden mielekkyyttä ja tekevät tehottomiksi monen perinteisen tavan käsitellä yhteisöille vaikeita tai vaiettuja asioita. Esimerkkejä äkillisistä koko yhteisöön kohdistuvista häiriötekijöistä ovat erilaiset traagiset tapahtumat ja katastrofit, pahimmassa tapauksessa väkivaltaiset tapahtumat, sodat tai jopa suursodat.

Usein tapahtumat ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden kyky vaikuttaa yhteisön arkisiin toimintoihin on hyvin rajallista. Ihmisyhteisö – siis myös poliittinen yhteisö – on usein erittäin mukautuvainen ja sitkeä siinä mielessä, että palautuminen normaaleihin toimintoihin tapahtuu varsin nopeasti. Vain harvoin voidaan puhua tapahtumista, jotka millään lopullisella tavalla haastaisivat elämän mielekkyyttä tai jatkuvuutta. Historioitsija Jay Winter (2006, 49, 50) eritteleekin sotamuistamiseen liittyvistä moraalisista kysymyksistä eri tasoja, joista voimakkaimmat uhkaavat jopa tehdä tapahtumien jälkeisestä moraalisesta elämästä sietämätöntä.

Kun kyse on kansanmurhasta, ovat keinot tapahtumien käsittelemiseen usein hyvin poikkeuksellisia. Kansanmurhat ovat historiallisina tapahtumina mittaluokaltaan järisyttäviä ja niitä pidetään yleisesti ihmiskunnan historian pahimpina rikoksina. Sellaiset ilmaisut kuten ”ei koskaan enää” tai ”kertokaa tästä lapsillenne”, joita ilmenee erityisesti juutalaisten joukkotuhoon liittyvässä kulttuurisessa muistamisessa, kuvastavat historialliseen tietoisuuteen perustuvaa tarvetta, jotta vältyttäisiin menneisyyden karmeimpien tapahtumien toistumisen uhalta.

Tietoisuus menneisyyden tapahtumista ja historian esillä pitäminen moraalisessa tarkoituksessa kertovat siitä, että menneisyys ei tosiasiallisesti edes ole mennyttä, vaan se on jatkuvasti ja toistuvasti läsnä osana nykyisyyttä ja visiota tulevaisuudesta. Menneisyyden tuomista osaksi nykyajan poliittisia projekteja kutsutaan historiapolitiikaksi tai muistin politiikaksi (Nyyssönen 2001, Torsti 2008). Kansanmurhan kaltaisia menneisyyden tapahtumia ei yllättäen halutakaan unohtaa ja jättää kulttuurisessa mielessä taakse: ne tuodaan osaksi nykyaikaa ja pyritään jopa tekemään yhä voimakkaammin relevantiksi, jotta tietyt menneet asiat eivät koskaan toistuisi. Tätä kautta menneisyyden tapahtumat myös velvoittavat nykyaikaa tiettyyn toimintaan.

Armenialaisten kansanmurhan 100-vuotispäivä

Pro gradu -työssäni ’Me olemme kukoistaneet ilman kenenkään lupaa tai suojelusta’ – kansanmurhan muistin politiikka ja armenialaisten kansanmurha olen käsitellyt armenialaisten kansanmurhan suomalaista keskustelua kansanmurhan satavuotispäivää edeltäviltä vuosilta ja verrannut tunnustamisen ympärillä käytävää moraalista keskustelua politiikan tutkimuksessa esillä olleeseen kansanmurhan muistin politiikkaan. Päivämäärä 24.4.1915 viittaa tapahtumiin, jotka panivat liikkeelle armenialaista kansaa vastaan kohdistetun joukkotuhokampanjan Osmanivaltakunnan aikaisessa Turkissa ensimmäisen maailmansodan keskellä.

Historioitsijat ympäri maailman pitävät lähes puolentoista miljoonan armenialaisen katoamiseen johtanutta tapahtumasarjaa kansanmurhana, mutta kansainvälisessä politiikassa armenialaisten kansanmurhasta puhuminen on tulenarka aihe. Turkin valtio ei ole tähän päivään mennessä tunnustanut armenialaisten kansanmurhaa, vaan pitää yllä vaihtoehtoista tulkintaa turkkilaisten ja armenialaisten välisestä sisällissodasta maailmansodan keskellä, jossa kärsijöinä olivat molemmat osapuolet ja jossa armenialaiset kuolonuhrit voidaan laskea enimmillään sadoissa tuhansissa. Poliittinen kiista armenialaisten kansanmurhan tunnustamisesta on edelleenkin merkittävä Turkin ja kansainvälisen yhteisön välinen konflikti.

Armenialaisten kansanmurhan 100-vuotispäivä sai jonkin verran näkyvyyttä suomalaisessa mediassa. Suomi on tunnetusti pysytellyt hiljaisena armenialaisten kansanmurhan tunnustamisen suhteen, ja monissa listoissa, kuten Armenian National Instituten (www.armenian-genocide.org) listassa kansanmurhan tunnustaneista valtioista, Suomi ei ole mukana. Pääsyy hiljaisuudelle on merkittävän armenialaisen vähemmistön puuttuminen Suomessa. Puheenvuoroja armenialaisten kansanmurhan tunnustamisesta on kuitenkin Suomessakin noussut pintaan, ja 2000-luvun jälkipuoliskolle tultaessa keskustelun voidaan sanoa kiihtyneen.

Näkyvimmät suomalaiset puheenvuorot armenialaisten kansanmurhan tunnustamista koskien ovat viime vuosina olleet kansanedustaja Kimmo Kivelän eduskunnassa tekemä kirjallinen kysymys kansanmurhan tunnustamisesta vuodelta 2012, Serafim Seppälän kirja Armenian kansanmurhan perintö ja Yle Ulkolinja -dokumentti Yhden sanan tähden, jonka ensiesitys oli toukokuussa 2012.

Lisäksi olen analysoinut Jaakko Heikkilän valokuvateosta Armenian vaietut tarinat vuodelta 2008. Teoksessa on Serafim Seppälän kirjoittama esipuhe.

Armenialaisten kansanmurha on moderneista tiedossamme olevista kansanmurhista varhaisin, ja ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna myös kiistellyin. Siinä missä juutalaisten holokaustin kieltäminen on nähty suurena moraalisena virheenä, ja useissa maissa se on jopa rikos, on ”armenialaiskysymys” ollut monissa maissa luontevaa jättää ikään kuin avoimeksi kysymykseksi. Perussuomalaisten kansanedustaja Kimmo Kivelä kysyi kirjallisessa kysymyksessään 21.2.2012, aikooko Suomen hallitus tunnustaa armenialaisten vuonna 1915 kokemat joukkoteloitukset kansanmurhaksi, johon tuolloinen ulkoasianministeri Erkki Tuomioja vastasi, ettei ole poliittisten toimijoiden ja lainsäätäjien asia ”ottaa kollektiivista kantaa siihen, mikä on näiden ensimmäisen maailmansodan aikaisten tapahtumien historiallinen totuus” (Kivelä & Tuomioja 2012).

Suomalaista keskustelua leimaakin tietyssä mielessä tarve sysätä viestikapulaa eteenpäin muille toimijoille, kun kysymykseen on tullut kansanmurhan suora tunnustaminen. Sama kuvio esiintyi jo vuosia aiemmin presidentti Tarja Halosen valtiovierailulla Armeniassa, kun kysymykseen Armenian kansanmurhan tunnustamisesta Halonen kieltäytyi vastaamasta ja vetosi jokaisen sukupolven oikeuteen kirjoittaa uudelleen oma historiansa, ja ettei historian vangiksi tule jäädä (Helsingin Sanomat 27.9.2005).

Menneisyyden läsnäolo ja taakka

Serafim Seppälän kuvauksessa armenialaisten kansanmurhan perinnöstä kansanmurhan jäljet kulkevat lähtemättömänä osana armenialaista kulttuuria ja kokemusmaailmaa, mikä ilmenee jopa sellaisissa yksityiskohdissa kuin ”surumielisessä katseessa”, joka erottaa armenialaiset muiden kansojen joukosta (Seppälä 2011, 323). Jaakko Heikkilän (2008) teoksessa Armenian vaietut tarinat kansanmurhan jälkeinen olotila saa visuaalisen muotonsa: valokuvat sekä diasporassa että omalla historiallisella maallaan elävistä armenialaisista ihmisistä ovat kolkkoja, karuja, etäisiä ja vieraannuttavia. Kuvatut henkilöt ovat kuin vieraalla maalla, miljööstään etääntyneitä ja eksyksissä. Samanlaista tarinaa kertoo Seppälän (2011, 284–287) mukaan myös armenialainen taide, jota hallitsevat synkät ja epätoivoiset teemat sekä sirpaleinen perspektiivi. Seppälän ja Heikkilän kuvauksissa armenialainen hahmo on mitä suurimmassa määrin Jay Winterin (2006, 241, 242) sotamuistamisessa kuvaileman moraalisen todistajan asemassa kertoessaan nykyajalle tarinaa menneisyyden traumaattisista kokemuksista.

Vaatimus kansanmurhan tunnustamisesta on selkeä esimerkki poliittisesta tarkoitusperästä, joka aktiivisesti tuo menneisyyttä ja historiaa osaksi nykyaikaista poliittista keskustelua. Armenialaista kansanmurhaa koskevassa keskustelussa on kansanmurhan kieltämisen seurauksia ja vaikutuksia usein korostettu. Alayarian (2008) kysyy, olisiko juutalaisten joukkotuho ja moni muu kansanmurha voitu estää, jos vuosikymmeniä aiemmin tapahtunut armenialaisten kansanmurha olisi synnyttänyt kansainvälisessä yhteisössä riittävän poliittisen reaktion. Kansanmurhaa koskeva armenialainen keskustelu pitää kieltämispolitiikan jatkumista eräänlaisena kansanmurhan henkisenä jatkamisena, ja yleistä on, että kieltämistä argumentoidaan jopa pahempana rikoksena kuin itse kansanmurhan toteuttamista. Tätä argumenttia suomalaiseen keskusteluun esittelee Serafim Seppälä, joka yhtyy näkemykseen, että kieltämispolitiikan kautta Armenian kansanmurha on itse asiassa edelleen käynnissä, se on sen looginen jatkumo (2011, 178, 179, 377).

Suomalaista keskustelua hallitsee kaikesta huolimatta tietynasteinen solidaarisuus ja kunnioitus armenialaisen kansan sadan vuoden takaisia kokemuksia kohtaan, vaikka virallinen ja suora kansanmurhan tunnustaminen puuttuukin. Yle Ulkolinja -dokumentti Yhden sanan tähden (2012) on esimerkki puheenvuorosta, joka kuvaa konfliktin molemmat osapuolet – Armenian ja Turkin – tasavertaisessa asemassa. Dokumentti korostaa armenialaisten kansanmurhan tunnustamisen tärkeyttä ja satavuotisen vaikenemisen raskautta armenialaiselle identiteetille, mutta keskittyy myös turkkilaisiin puheenvuoroihin, ja toteaa lopulta, että kärsimystä aiheen takia on molemmin puolin sekä historiallisesti että nykyajassa.

Serafim Seppälän (2011, 85) mukaan armenialaiskysymyksen käsittely kiistan molempia osapuolia neutraalisti kuuntelemalla on kansanmurhan kieltäjien taktiikkaa. On Turkin intressien mukaista pitää kysymys avoimena ja objektiivisuutta vaativana, jotta maa välttyisi omaan kansalliseen identiteettiin kohdistuvalta kolhulta. Seppälän mukaan jo keskustelun aloittaminen on kieltäjien voitto, sillä avoimessa ja molempia osapuolia kunnioittavassa keskustelussa kansanmurhaa käsitellään edelleen historiallisesti kiisteltynä, mikä mahdollistaa kieltämispolitiikan jatkumisen. Armenialaisten kansanmurhan perintö esitetäänkin näin tietyssä mielessä absoluuttisena, kaiken keskustelun ja suhteellistamisen ulkopuolella olevana. Kun kyseessä on rikos ihmisyyttä vastaan, asia itsessään on epätasapainoinen eivätkä kaikki näkemykset ole tasa-arvoisia, Seppälä sanoo (emt, 11).

Kansanmurharikos tuomioistuimessa: Eichmann in Jerusalem

Kansanmurhan kaltaisen rikoksen tapauksessa on tyypillistä, että mikä tahansa kriittisyys kansanmurhan tunnustamisen vaatimusta tai kansanmurharikoksen uhriksi joutuneen väestön pyrkimyksiä kohtaan voidaan potentiaalisesti nähdä loukkaavana tai haitallisena. Hannah Arendtin reportaasi Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa vuonna 1961 ja tätä seurannut keskustelu ovat tapaus, joka kuvastaa kansanmurharikoksen absoluuttisen pahuuden ja avoimen poliittis-filosofisen käsittelyn välistä moraalista jännitettä. Arendtin reportaasi Eichmann-oikeudenkäynnistä osoittaa, kuinka negatiivisesti poliittinen analyysi suhteessa kansanmurhanrikoksen käsittelyyn otetaan vastaan menneisyyden taakkaa kantavan kulttuurin piirissä. Eichmann in Jerusalem -teoksesta aiheutui kohu, joka johti Arendtin sosiaaliseen karkotukseen amerikkalaisesta juutalaisesta yhteisöstä.

Erityistä keskustelua ja paheksuntaa Arendtin reportaasissa synnytti oikeudenkäynnin etenemisen ja tuomioistuinmenettelyn kritiikki. Arendt pyrki palauttamaan kansanmurhakeskustelun takaisin poliittisen analyysin kohteeksi, mikä aiheutti merkittäviä väärinymmärryksiä ja pahimmillaan antoi Arendtille maineen jopa juutalaisvastaisena (Parvikko 2008, 138–148). Arendtin (1963/2006, 253) mukaan Eichmann-oikeudenkäynti oli epäonnistunut lähes jokaisella tärkeällä osa-alueella, sillä oikeuden sijasta tuomioistuimesta tuli väline pelkästään uhrien kokemuksesta laajaan kuvaukseen ilman suoraa yhteyttä syytetyn tekoihin. Kaikista jaloimmatkin toissijaiset tarkoitukset voivat olla vain esteeksi, kun tarkoituksena on oikeuden jakaminen. Oikeudenkäynti myös epäonnistui tunnistamaan kansanmurharikoksessa historiallisesti täysin uudentyyppisen rikollisen, josta Arendt (1963/2006, 6, 274) käytti myöhemmin kuuluisaksi tullutta ilmaisua ”pahuuden banaalius”. Erityisen pahuuden ilmentymänä syytetty esiintyikin oikeudenkäynnissä luodinkestävän lasin takaa banaalina, keskinkertaisena ja varsin tavanomaisena hahmona. Kriitikoille Arendtin kuvaus Eichmannista taas muistutti pyrkimystä puolustella tuomittua tai jopa osoittaa tälle sympatiaa (Parvikko 2008, 148, 149).

Eichmann-oikeudenkäynnin perintö sekä kiista armenialaisten kansanmurhan tunnustamisesta ovat molemmat viestejä menneisyydestä, jotka osoittavat kaikista traumaattisimpien menneisyyden tapahtumien olevan tietyssä mielessä koskemattomia. Kansanmurhan kaltaiseen rikokseen liittyvässä keskustelussa painotetaan usein menneisyyden tapahtumien absoluuttista painoarvoa, ja tämä asetelma vieroksuu kaikenlaista suhteellistamista ja pyrkimystä tarkastella ilmiötä neutraalisti tai ”objektiivisesti”. Hannah Arendtin virhe Eichmann-oikeudenkäynnin suhteen oli juurikin pyrkimyksessä parhaaseen poliittiseen arvostelmaan, joka perustuisi riippumattomaan ja rohkeaan käsittelyyn, ja joka traumaa kantavan yhteisön silmissä tuli väistämättä näyttäytymään sydämettömänä ja kyynisenä (Parvikko 2008, 163). Samanlainen on usean riippumattoman tai etäisen tarkastelijan asenne armenialaisten kansanmurhan tunnustamista tai kansanmurhatietoisuuden ylläpitämistä kohtaan.

Arendtia voidaan kuitenkin oikeutetusti myös kritisoida siitä, että Eichmann-oikeudenkäynnin analyysi sivuutti tapahtumien historiallisen merkityksen kansanmurhan uhrien näkökulmasta. Holokaustin käsitteleminen jerusalemilaisessa tuomioistuimessa sai aikaan historiallisen käänteen traumaattisen menneisyyden oikeudellisessa ja poliittisessa käsittelyssä. Ensimmäistä kertaa uhrien kokemus ja tarina loi oman juridisen kielensä ja tilansa vastaavassa mittakaavassa (Parvikko 2008, 241). Myös suomalaisessa keskustelussa armenialaisten kansanmurhasta uhrien kokemus sekä kokonaisen kansan ja kulttuurin asema vaietun kansanmurhan uhrina ovat keskiössä: tapahtumien historiallista painoarvoa argumentoidaan etupäässä sitä kautta, miten vaikeneminen tai kieltämispolitiikka vaikuttaa rikoksen kohteena olleen kansan nykytilaan ja tulevaisuuteen.

Minkälaisen haasteen kansanmurhien historiallis-poliittinen käsittely tuo tavoitteelle armenialaisten kansanmurhan valtiollisesta tunnustamisesta? Päällimmäinen havainto on se, että kansanmurhan tunnustamista tai historian hyvittämistä tavoittelevalle moraaliselle projektille ei ole olemassa suoraviivaista tai etukäteen saneltua tapaa edetä. Eichmann-oikeudenkäynti osoitti, että perinteiset menneisyyden tunnustamisen, hyvittämisen tai oikaisemisen tavat, joihin tunnustusta vaativa yhteisö tukeutuu, ovat itsessään haavoittuvaisia eivätkä välttämättä historiallisen trauman tai moraalisen painolastin kannalta riittäviä. Hannah Arendtin analyysissa korostuu, kuinka kansanmurha on liian suuri rikos oikeudenkäyntiin mahdutettavaksi, mistä johtuen pyrkimys historialliseen lopputulemaan uhkaa kääntyä jopa farssiksi.

Myös armenialaisten kansanmurhan tunnustamisessa ei tällaista lopullista tunnustamisen tai historiallisen oikaisun keinoa ole selkeästi näköpiirissä. Menneisyydelle ei tapahtumien vakavuudesta johtuen ole saatavilla lopullista ”lunastusta”. Kuten Jay Winter (2006, 241, 242.) asian ilmaisee, historian moraalinen todistaja toimii puhtaimmillaan lopulta ilman poliittisia motiiveja tai tarkoitusperiä – todistus itsessään on ainoa asia, joka todella merkitsee, ei sen poliittinen välinearvo. Moraalinen todistaja kertoo tarinan kärsimyksestä ja vääryydestä siinä yksinkertaisessa tarkoituksessa, että jossain ajassa ja paikassa olisi moraalinen yhteisö, joka kuulee hänen todistuksensa.

Lähteet

• Arendt, Hannah (1963/2006) Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil. London: Penguin Books.
• Heikkilä, Jaakko (2008) Armenian vaietut tarinat. Helsinki: Like.
• Helsingin Sanomat (27.9.2005) Haloselta tivattiin tunnustusta Armenian kansanmurhalle.
• Kivelä, Kimmo ja Tuomioja, Erkki (2012) Armenialaisten kansanmurhan tunnustaminen. Kirjallinen kysymys 78/2012. Suomen eduskunta: valtiopäiväasiakirjat.
• Nyyssönen, Heino (2001) Muiston ja muistuttamisen politiikka. Politiikka 43:1. 26-36
• Parvikko, Tuija (2008) Arendt, Eichmann And The Politics Of The Past. Helsinki: Finnish Political Science Association.
• Seppälä, Serafim (2011) Armenian kansanmurhan perintö. Helsinki: Like
• Torsti, Pilvi (2008) Historiapolitiikkaa tutkimaan – historian poliittisen käytön typologian kehittelyä. Avauksia ja keskustelua. Kasvatus & Aika 2:2, 61–71.
• Yhden sanan tähden (2012) Ohjaaja: Marko Lönnqvist. YLE Ulkolinja, 31.5.2012.
• Winter, Jay (2006) Remembering War: The Great War Between Memory and History in the Twentieth Century. New Haven: Yale University Press.