Maj-Lis Pitkänen (toim.) 2015 Antaa salaman tulla, minä odotan. Kalervo Palsan kirjeitä. Johnny Kniga, Helsinki, 272 sivua.
Utopiafilosofi Ernst Blochia kiehtoi saduissa muun muassa se, kuinka ihmiset kautta maailman ovat sepittäneet tarinoita ja käyttäneet niitä paljastaakseen ja artikuloidakseen yhteisiä ongelmia, kamppailuja ja toiveita selviytyä niistä. Satututkija Jack Zipesin mukaan tämä inhimillinen tarve kertoa ja jakaa kokemuksia, jotta kuulijat löytäisivät keinoja selviytyä elämässä, selittää satujen ja kansantarinoiden utooppista tendenssiä. Eli kaipausta parempaan ja onnellisempaan maailmaan.
Legendaarisen Kalervo Palsan (1947–1987) elämä oli tarinoiden ja rajattoman mielikuvituksen läpitunkema. Hänen lapsuutensa oli täynnä tarinoita kummituksista, murhamiehistä ja kuolemasta. Nuori Palsa kuuli tarinoita kulkumiehiltä ja isältään, joka oli kuulu tarinankertoja ja liioittelija. Myös elämän ankarimmat puolet näyttäytyivät nuorelle Palsalle jo varhain. Väkivalta, kuolema, alkoholi ja rujo seksi liittoutuivat tarinoiden ketjuun. Tästä tarina-arkusta Palsa ammensi kuva-aiheita koko elämänsä ajan.
Palsan maailmasta laajasti kirjoittanut Jyrki Siukonen on luonnehtinut Palsaa erääksi tutkituimmista suomalaisista nykytaiteilijoista. Hänestä ja hänen taiteestaan on kirjoitettu opinnäytteitä, tutkimuksia ja artikkeleita. Viimeksi Palsan maailma avautui syksyllä 2014 Pekka Lehdon ohjaamassa elokuvassa Kalervo Palsa ja kuriton käsi ja Kristan Smedsin ja Rosa Liksomin käsikirjoittamassa näyttämöspektaakkelissa Palsa – Ihmisen kuva Kansallisteatterissa. Syksyllä 2015 oli vuorossa Palsan kirjeet. Teoksen on toimittanut kirjeiden vastaanottaja Maj-Lis Pitkänen. Hänen merkitystään Palsan elämässä ei voi liioitella. Ilman hänen sinnikkyyttään, ymmärrystään ja uskoaan Palsan elämäntyö olisi saattanut jäädä heitteille. Pitkäsen vastaanottamien kirjeiden lisäksi Kirjeet-teoksessa on myös Palsan kirjeitä äidilleen opiskeluajoilta Helsingistä, Pitkäsen johdantoessee ja Tuula Karjalaisen katsaus Palsan ehdottomaan elämään sekä kuvia Palsan miljööstä ja teoksista.
Palsa oli harvinaisen tuottelias taiteilija. Hän jätti jälkeensä kolmisen tuhatta maalausta, lisäksi runsaasti grafiikkaa, kollaaseja, veistoksia ja sarjakuvia. Päiväkirjat ja kirjeet edustavat hänen kirjallista tuotantoaan. Kysymys on kokonaisuudesta, jonka ytimessä elävät tarinat ja ankara itsetutkiskelu. Kirjalliset fantasia-aiheet sekä kuoleman ja seksuaalisuuden kyllästämät maalaukset eivät vastanneet aikansa taidekäsityksiä. Sosialistisille realisteille Palsa oli liian yksilökeskeinen ja synkkä, abstraktin taiteen konkretisteille taas liian raaka. Palsaa kiinnosti legendan rakentaminen, mutta ura yhden tyylin varassa ei kiehtonut. Hänen taiteessaan näkyvät hänen persoonallisuutensa eri puolet, siksi hänen taiteensa ei ole johdonmukaisesti vain johonkin yhteen tiettyyn ismiin istuvaa.
Kirjeet Pitkäselle alleviivaavat Palsan vahvasti kirjallista kuvataiteilijuutta. Paikoin teksti on identtistä päiväkirjojen kanssa. Kirjeissään hän purkaa ahdistustaan, kertoo kuulumisia ja etsii lohtua. Äidilleen hän kirjoittaa toisin. Päiväkirjoihinsa hän taas kuvaa kaiken, mitään tai ketään säästämättä. Palsa kirjoitti päiväkirjojaan kuin teräväkatseinen sosiaaliantropologi. Hän halusi jättää jälkeensä raportin Kittilän seudun sosiaalisista ongelmista, alkoholismista ja itsemurhista sekä analyysit lukemastaan klassikkokirjallisuudesta ja taide-elämän ilmiöistä. Kirjeissä hän vaipuu päiväkirjojensa lailla itsemurhafantasioihin, kertoo masennuskausistaan ja hallitsemattomasta alkoholinkäytöstään, mutta kaikesta huolimatta Pitkänen symboloi Palsalle toivoa. Hän ei kirjoittanut kirjeitä kuolemansa jälkeisille lukijoille, vaan Maj-Lisille, joka auttoi häntä esimerkiksi taidekirjojen hankkimisessa aikana ennen internetiä, kertoi näyttelyiden hakuajoista ja muista järjestelyistä.
1970-luvun poliittinen ilmapiiri ei juuri näkynyt Pitkäsen toimittamissa päiväkirjoissa. Kirjeiden kanssa on toisin. Poliittiset värit avautuvat kaikessa ristiriitaisuudessaan niin Pitkäsen kuin Palsankin osalta: opiskelijaelämän maolaisuus ja Palestiina-solidaarisuus konkretisoituvat. Palsa suhtautui kuitenkin nihkeästi yhteistoimintaan. Esiin nousee osallistuvaa politiikkaa vierastava yhteiskuntakriittinen tarkkailija, jolle esimerkiksi epäortodoksinen eurokommunismikin merkitsi utopiaa (negatiivisessa merkityksessä). Palsa ei kokenut olevansa aatteen miehiä. Pikemminkin hän halusi olla rappeutuvan porvarillisuuden viimeisiä kuvaajia, jonka teoksissa ihmisillä on suuruuden avaimet käsissään, mutta kyky käyttää suuruutta oli kadotettu. Marxilaiset, maolaiset tai taistolaiset eivät erityisemmin kiinnostaneet Palsaa. Nietzsche sen sijaan puhutteli häntä. Palsa onkin eräänlainen eksistentialistinen antisankari, joka on yhtä aikaa suuri ja pieni, fasisti ja kommunisti; tekee itsemurhan tänään, mutta elää ikuisesti. Hän on traumatisoitunut hahmo, jossa on aimo annos patoutunutta, sisäänpäin kääntyvää väkivaltaa. Palsan olemassaolon kokemus kriisiytyy tämän tästä. Kärsimysten ja elämän vaikeuksien kokeminen ovat Palsan elämäntaiteen ytimessä huomattavasti vahvemmin kuin osallistuva poliittisuus tai yhteiskuntakriittinen näkökulma.
Kirjeet kertovat eräänlaisen heijastuskuvan kautta myös Pitkäsestä, ja hänen erittäin haastavasta asemastaan Palsan riippuvuuden kohteena. Pitkänen kirjoittaa, kuinka Palsa suhtautui häneen toisinaan kuin pieni lapsi. Pitkänen lisää, kuinka Palsa valitsi rakkauden kohteekseen saavuttamattomia, äärettömän epätodennäköisiä naisia. Jos rakkaus Maaretiin (Maj-Lisin siskoon) tai Maj-Lisiin olisi konkretisoitunut, Pitkäsen mukaan suhteesta ei olisi tullut mitään, koska tällöin utopia olisi todellistunut. Tragedia on siinä, että raastavalta tuntuva rakkauden kaipuu tuli säilyä juuri eksistentialistisesti sarastelevana utooppisena rakkautena, joka ei koskaan tulisi saavutetuksi.
Kirjan kuvatoimitus olisi voinut olla huolellisempaa. Kirjan ensimmäisen kuvan ajoitus on väärä. Kuvassa vajaa nelikymppinen Palsa seisoo Getsemanensa ovella nyrkit taskussa. Kuva ei ole 1970-luvun puolivälistä vaan mitä ilmeisimmin vuodelta 1987. Kuva Palsan tärkeästä teoksesta Kittilän yöelämää on epätarkka. Mustavalkokuvia on käsitelty värittämällä niissä näkyvät maalaukset. Näin on haluttu korostaa sitä, mikä on elävää. Eikö kuvien alkuperäiseen todistusvoimaan ole luotettu? Ratkaisussa onkin reippaasti kikkailun makua.
Äidille kirjoitettuja kirjeitä lukuun ottamatta kirja toistaa Palsan elämän ja taiteen peruspiirteitä, joita on jo moneen kertaan tutkittu tai todettu. Kirjeissä äidilleen Palsan kliseisiä tunnusmerkkejä ei ole. Ei tietoakaan itsemurhafantasioista, ryyppyremmikuvaelmista, kirjallisuusanalyyseistä tai itsensä samastamisesta kuuluisiin miestaiteilijoihin. Äidilleen Palsa kirjoittaa arkisesti ja toiveikkaasti kuin kuka tahansa poika, jolla menee hyvin. Ehkä Palsan rakkauttakin suurempi utopia oli se, että hän olisi halunnut menestyä elämässään niin kuin kuka tahansa meistä. Varsin arkinen toive, mutta Palsan maailmassa saavuttamaton utopia.