Titus Hjelm: Globaalisti akateeminen. Opas kansainväliseen tiedejulkaisemiseen. Vastapaino. Tampere 2016.
Osallistuin taannoin Helsingissä teologiseen konferenssiin, jonka yhtenä pääpuhujista oli uskontososiologi Titus Hjelm. University College Londonissa tätä nykyä vaikuttavan Hjelmin esiintyminen oli siinä määrin vakuuttavaa, että otin asiakseni perehtyä tarkemmin hänen tuotantoonsa. Yllätykseksi huomasin, että Hjelmin tuorein kirja käsitteleekin jotain aivan muuta kuin kuulemani luennon perusteella olisin odottanut, nimittäin tieteellistä julkaisemista. Pettymään en kuitenkaan joutunut. Kyseessä oleva teos, Globaalisti akateeminen, on oiva johdatus tiedejulkaisemisen kiemuroihin.

Hjelm nostaa heti aluksi esille kaiken tiedejulkaisemisen perusperiaatteen: tunne yleisösi ja julkaise oikeassa paikassa. Hänen mukaansa suurin osa tieteellisiin aikakauslehtiin tarjotuista artikkeleista tulee hylätyksi siksi, että kirjoittaja tarjoaa tekstiään väärään alan lehteen. On toki selvää – Hjelmin esimerkkiä lainaten – että maailman energiaongelmia ei kannata yrittää ratkoa keskiajan historiaan keskittyvässä lehdessä. Toisaalta luulisi olevan jonkinmoinen itsestäänselvyys, että ennen artikkelin arvioitavasi lähettämistä tulee miettiä tarkkaan, mikä julkaisukanava on sopiva. Ainakaan itse en ole koskaan huomannut tekstini tulleen hylätyksi siitä syystä, että olisin tarjonnut sitä ihan väärään lehteen.

Hjelm kiinnittää huomiota myös kirjoituskielen merkitykseen. Resepti on varsin yksinkertainen: jos uskot, että tutkimuksesi voisi herättää kansainvälistä huomiota, julkaise englanniksi; jos taas arvelet tutkimusaiheesi kiinnostavan vain kotimaisia lukijoita, julkaise suomeksi. Muut kielet tuntuvat nykypäivänä jääneen suhteellisen marginaaliseen asemaan, rajattujen lukijakuntien foorumeiksi. Samaan hengenvetoon on silti todettava, että tietyillä spesifimmeillä erityisaloilla englanti ei välttämättä ole (ainoa) hallitseva kieli. Esimerkiksi Lutherin teologiaa käsitteleviä artikkeleita on nykyisinkin hyvin järkevää julkaista saksan kielellä.

Globaalisti akateeminen ei opeta lukijaa kirjoittamaan tieteellisiä tekstejä – tämän taidon lukijan oletetaan jo suurin piirtein hallitsevan. Kirja keskittyy sen sijaan neuvomaan (aloittelevaa) tieteentekijää tieteellisen julkaisemisen viidakossa rämpimisessä siinä vaiheessa, kun teksti on jo valmiina. Tässä mielessä opas tulee varmasti monelle julkaisu-uraansa aloittelevalle tutkijalle tarpeeseen. Hjelm osoittaa monin henkilökohtaisin esimerkein, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Kirja on hyvin konkreettinen opas aiheeseen, jossa oikeasti tarvitaan konkreettisia neuvoja – neuvoja, joita esimerkiksi väitöskirjojen ohjaajilta ei aina saa.

Hjelmin ote tuoreita tutkijanalkuja kohtaan on kannustava. Hän jopa toteaa, että kuka tahansa, jolla on riittävän hyvä englannin kielen taito ja kansainvälisen tiedekustantamisen kentän tuntemus, voi julkaista menestyvän artikkelin tai kirjan. Listaan tekisi kyllä vielä mieli lisätä maininta tutkimusaiheen hallinnasta ja kykenevyydestä tuottaa uutta tietoa. Hjelm korostaa myös ”ei-tieteellisten” seikkojen kuten kustannussopimusten laatimisen ja tiedotuksen merkitystä julkaisutoiminnassa. Paraskin teksti saattaa hukkua julkaisutulvaan, jos markkinointi jää puolitiehen. Hieman paradoksaalista onkin, että myydyimmät ”tietokirjat” ovat nykyään monesti populaareja teoksia, joissa varsinainen tieteelinen sisältö on minimissään.

Hjelmin esitystapa on perusteellinen, mutta kuitenkin riittävän ripeästi etenevä, jotta lukija ei ehdi kyllästyä. Vaikka osa asiasta on varmasti tuttua nuoremmillekin tutkijoille, monet käytännön vinkit tulevat tarpeeseen. Suomen mittakaavassa teos on ainutlaatuinen johdatus kansainvälisen julkaisemisen maailmaan ja helposti suositeltavissa kaikille akateemista uraansa aloitteleville tutkijoille.