Kuulun joukkoon miehiä, jotka lentävät yksin. Hävittäjän ohjaamossa on vain yksi istuin. Siellä ei ole paikkaa toiselle ohjaajalle, joka voisi hoitaa radioliikennettä säätietoihin liittyen tai lennonjohdon yhteydenpidon suhteen, ei ketään, joka auttaisi hätätoimenpiteissä tai pienentäisi nopeutta lopullisessa lähestymisessä. Kukaan ei murtaudu eristyneeseen yksinäisyyteen pitkällä mannerten ylittävällä lennolla. Kukaan muu ei tee päätöksiä. Teen kaiken itse – moottorin käynnistyksestä sen sammuttamiseen. Sodassa kohtaan ohjukset, ilmatorjuntatulen ja etulinjasta minuun suunnatun tulituksen yksin. Jos kuolen, kuolen yksin. (Bach 2012/1963, 152–153. Suom. H.H.) [1]

Richard Bachin (1963) kuvaus hävittäjälentäjän työstä sopisi yhtä hyvin kuvaamaan kirjoittajan työtä tai ihmisen elämää yleisemminkin: Kirjoittajan työ on monin tavoin yksinäistä, vaikka tekijä saisi vaikutteita muilta ihmisiltä ja olisi riippuvainen aiemmin kirjoitetuista teksteistä. Ihmisen elämästä yleensäkin voidaan todeta samaa: toisen yksityistä kokemusta elämästä ja maailmasta on vaikea tavoittaa.

Hävittäjälentäjän työ ja hävittäjäkalusto puolestaan ovat ajankohtaisia suomalaisessa kontekstissa, sillä Suomi tulee tulevina vuosina korvaamaan nykyiset hävittäjänsä: Hornet F/A-18 saa seuraajia. Ensimmäiset uudet koneet on määrä saada vuonna 2025 ja koko kalusto uusia vuoteen 2030 mennessä (ks. esim. Harju 2020). Hankinta on äärimmäisen kallis ja vaatii poliittista ja strategista harkintaa sekä läheistä yhteistyötä sen valtion kanssa, jonka kanssa kaupat tehdään. Päätöksen tekoa seurataan läheisesti myös Suomen naapurimaissa.

Muistan jonkun kirjailijan sanoneen tai kirjoittaneen, että lentämistä on mahdotonta kuvata, jos ei ole lentänyt itse. Suomessa on jonkin verran historiallista, lähinnä sota-aikaan sijoittuvaa lentokirjallisuutta, joka on entisten lentäjä-ässien tai heidän sukulaisiensa kirjoittamaa (esim. Juutilainen 1956; Pajari 1982; Heikkilä 2004). Euroopassa on toki tehty ilmailuun liittyvää essee- ja tietokirjallisuutta (esim. Sebald 2014/1999), ja jonkinlaisena lentokuvauksen legendaarisena esimerkkinä pidetään Richard Bachin Lokki Joonatania (Jonathan Livingston Seagull 1970; viitteissä LJ) ja muita Bachin teoksia. Bachin teokset ovat omaelämäkerrallisia ja allegorisia: kirjoittaja sisällyttää omaa elämänkatsomuksellista ideologiaansa teoksiinsa. Kirjoittamisen ja lentokuvauksien näkökulmasta Bachin Lokki Joonatanin vahvuutena voi todeta olevan lyyrinen rytminvaihtelu sekä luontokuvauksen ja lentoteknisen sanaston uskottava yhdistely.

Lokki Joonatanin sanotaan olevan monen lentäjän innoittaja – avainteos, jonka takia kiinnostus uraan lentäjänä on alkujaan syntynyt. Tähän tarkoitukseen tai monen muunkin kutsumuksen tai intohimon toteuttamisen malliksi kyseinen teos soveltuukin allegorisen luonteensa vuoksi. Versio, johon on myöhemmin lisätty neljäs osa, ottaa myös kantaa siihen, miten yhden kutsumus voi muuttua toisen taakaksi.

Lokki Joonatanin lentoharjoituksissa oivallus, maaninen täydellisyyden tavoittelu, euforia, realiteetteihin alistuminen ja uudelle taitotasolle eteneminen vuorottelevat kuten kirjoitustyössäkin. Siinä mielessä Lokki Joonatanista olisi vaikkapa luovan kirjoittamisen oppaaksi. Päähenkilö pohtii: ”Haluan vain tietää, mitä voin tehdä ilmassa ja mitä en.” (LJ, 11.) Muut lokit yrittävät lannistaa ja palauttaa maanpinnalle: ”Älä unohda, että lentämisen tarkoituksena on syöminen.” (LJ, 11.) Joonatan ei kuitenkaan hylkää intohimoaan: ”Voisin käyttää tämänkin ajan lentämisen opetteluun.” (LJ, 11.)

Teoksen lentotekninen kuvaus on innoittavaa: ”Nousu kolmeensataan metriin. Ensin täyttä vauhtia eteenpäin, sitten räpyttämällä kääntö pystysyöksyyn.” (LJ, 16.) Kaikki ei kuitenkaan aina suju eikä kyseessä ole tähtihetkien linnunrata: ”Lokki Joonatan tunsi pirstoutuvansa ilmassa ja paiskautui tiilenkovaan mereen.” (LJ, 17.) Korkealle tavoittelevan osa on ankarien itsesyytösten siivittämä: ”Minun on lakattava hölmöilemästä. Minun on lennettävä kotiparveen ja tyydyttävä siihen mikä olen, rajallinen lokkiparka.” (LJ, 17.)

Kun kaikki onnistuu, siivet kantavat: ”Mutta vauhti oli voimaa ja vauhti oli iloa ja vauhti oli puhdasta kauneutta.” (LJ, 22.) Lopulta lokki Joonatan keksii lokkien taitolennon: ”Se keksi silmukan, vaaka- ja syöksykierteen, pystykäännöksen, ulkosilmukan ja neulansilmän.” (LJ, 23.)

Lentäminen ja maanpuolustus

G. Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus -esseekokoelmassa keskitytään pohtimaan, miksi saksalainen kirjallisuus vaikenee sotatraumoistaan, joten lentämistä itsessään ei juurikaan kuvata. Lukija pääsee vain lyhyesti seuraamaan, mitä pommikoneen miehistö puhuu ja tekee operatiivisen lennon aikana, mutta esimerkiksi palopommien aiheuttama Hampurin kaupungin joukkotuho kuvataan sitäkin tarkemmin.

Liekkimeri, joka leiskui nyt kahdentuhannen metrin korkeuteen, imi itseensä kaiken hapen sellaisella voimalla, että ilmavirtaukset yltivät hirmumyrskyn nopeuteen ja pauhasivat kuin mahtavat urut, joiden kaikki äänikerrat soivat yhtä aikaa. Palo roihusi kolme tuntia. Pahimmillaan myrsky irrotti taloista päädyt ja katot, lennätti parvekkeita ja mainosseinämiä halki ilman, väänsi puut juuriltaan ja viskeli ihmisiä ilmassa palavina soihtuina. Sortuvien julkisivujen takaa liekit löivät talonkorkuisina, hyökyivät tulva-aaltoina pitkin katuja 150 kilometrin tuntinopeudella, vyöryivät tulijyränä aukioiden yli noudattaen outoja rytmejä. Joissakin kanavissa vesi syttyi palamaan. Raitiovaunuista sulivat ikkunat, leipomoiden kellareissa kiehuivat sokerivarastot. Väestönsuojista paenneet upposivat vääntyneissä asennoissa sulana kuplivaan asfalttiin. (Sebald 2014, 33.)

Näitä katkelmia luettuaan ei kerta kaikkiaan voi haluta sotaa. Siitä huolimatta aseellisen hybridikyberkonfliktin mahdollisuus tuntuu häilyvän kaikkialla maailmassa. Ihminen ei näytä oppivan. Onko kyse pelkästä retoriikasta ja propagandasta vai suurvaltapolitiikasta, joka aiotaan viedä käytäntöön? Eri valtiot uhoavat äänekkäästi siitä, kenellä on tuhovoimaisimmat aseet.

Sotienjälkeiset suomalaiset lentäjä-ässäteokset sisältävät lentokuvausta, mutta nämä kuvaukset kalpenevat Bachin lentokuvausten rinnalla ja ovat enemmän harrastajakirjoittajan muistelmaa kuin sanataiteellista lentomimesistä. Toisaalta niihin saattaa hurahtaa mukaan, jos pitää jännitys- ja toimintakirjallisuudesta. Nämä tekstit antavat kyllä kuvaa aikansa lentäjäslangista ja -jargonista mutta nykyaikaisen hävittäjälentokokemuksen malliksi niistä ei ole, vaikka ne toisinaan onnistuvatkin välittämään lennonaikaisia tunnelmia ja isänmaallista romantisoitua Suomi-kuvaa kuten seuraavassa:

Katselin Saimaan saarten rikkomia vesiä, jotka nopeasti vilisivät allamme. Niitä ei koskaan saanut katsella tarpeekseen. Löysäsin vähän olkavöitä, jotka startin jälkeen olivat jääneet kiristämään. Se helpotti oloani ja nyt voin vapaammin heiluttaa yläkehoani ja katsoa paremmin taakseni. Tarkastin, että aseet olivat varmasti ladatut ja kiersin valon valmiiksi tähtäimeeni. Niistin nenäni, panin happinaamarin kasvoilleni ja aukaisin happihanan. Vielä silmäys moottorinvalvontamittareihin ja totesin kaiken olevan kunnossa. Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa. – –.

Painumme alas kuin salamat, sillä Jakit ovat menossa ensimmäisen parven perään. – –. Joudun ampumaan pienestä kaarrosta, jolloin passari ei peitä kokonaan ohjaajaa ja moottori on aivan suojaton. Ensimmäisillä laukauksillani tuprahtelee savua viholliskoneen moottorista, ja vikkelästi Jak luopuu saaliistaan. (Juutilainen 1956, 319–320.)

Suomalaisista lentomuistelmateoksista vielä todettakoon, että niiden kieli on oman aikansa näköistä. Kielen ja kontekstin suhteista saisi kiinnostavan minitutkielman: agraarikuvasto sisältyy arkisiin kielikuviin luontevammin ja huomaamattomammin kuin nykykielessä, mutta myös tekniikkaa ja koneita personoidaan. Se, miten vihollisista puhutaan, olisi myös oma lukunsa. Todelliset upseeriarvostelut, lentokoulutus- ja lentotuntitilastot ovat kiinnostavia samoin kuin todellisten ilmataisteluiden kuvauksetkin. Upseeriarvostelut tarjoavat inhimillistä vastakohta-asetelmaa tekniikkapersonifikaatioita vasten: miehen ja lentokoneen yhdistelmä on sosiotekninen systeemi.

Muistelmissa silmiin pistävää on myös tietynlainen tunteeton raportointi: viholliskoneen pudottaminen ja koneen mukana putoavien ihmisten tai koneesta hyppäävien ja hypyn jälkeen itsemurhan tekevien tai vangiksi joutuvien sotilaiden kuvaaminen on kylmän toteavaa. Ilman tällaista täysin puolueellista, vihollisen demonisoivaa tai merkityksettömäksi mitätöivää asennoitumisen tapaa nopea ilmataistelureagointi – tai sodan käynti muutenkaan – ei varmaan olisikaan mahdollista.

Tämä on oma ongelmanikin. On erittäin hämmentävää ajatella suomalaista, lappilaista – todellista – hävittäjälentäjää osallistumassa aseelliseen konfliktiin. Vaikuttaa siltä, että nyky-Suomessa maanpuolustuskorkeakouluun hakeutuu taitavaa, vastuullista ja tunnollista väkeä (Lilja 2017). He eivät ole lähtökohtaisesti konfliktihakuisia vaan päinvastoin. He eivät ole väkivaltaisia mutta sitoutuvat puolustamaan Suomea tarvittaessa. Lähtökohta ei ole väheksyä tai alistaa ketään, mutta konfliktiajan virantoimituksessa heilläkin olisi vastassa vihollinen, jonka kanssa otetaan mittaa – ehkä jopa toisen kuolemaan asti. Puolustusvoimissa palveleminen on äärimmäinen vastuun kantamisen laji ottaen huomioon, että suurin osa näistä ihmisistä on hengeltään säilyttäjiä ja suojelijoita.

Rehellisyyden nimissä 2020-luvun suomalaissotilas tuskin voi kuitenkaan olla täysin pasifisti. Rauhan aikana tämä ristiriita on ehkä vain periaatteellinen, mutta koska Suomessa on viime vuosina ollut poliittista halua ulkoistaa Puolustusvoimiemme osaamista – ja tämä paine kohdistuu erityisesti Ilmavoimiin, koska niiden toiminta perustuu näppäränkokoisiin joukkoihin ja nopeaan paikasta toiseen siirtymiseen – on aihetta ollut pakko miettiä poliittisten piirien ulkopuolellakin aktiivisesti. Ilmavoimissa sattuu kuolemaan johtavia haavereita rauhan aikanakin, mutta konfliktialueelle lähdettäessä kuoleman todennäköisyys kasvaa.

Toisinaan ihmetyttää, mikä into vallan kahvassa olevilla siviileillä on lähettää kotimaisia joukkoja konfliktialueille. Helsingin Sanomien mielipidepalstalla nimimerkki Upseerin puoliso (2017) pohtii, että suomalaisten ammattisotilaiden ulkomaille määräämisen puolesta käytävä keskustelu on ikävä kyllä ollut asian vakavuuteen nähden vähättelyn sävyttämää. On väitetty epämääräisesti, että asia koskisi vain muutamia kymmeniä avainhenkilöitä. Ääneen ei kuitenkaan sanota, että aselajista riippuen joukko voisi olla merkittävä osa koko aselajin henkilökuntaa. Ei kai avainhenkilöitä ole tuhlattavaksi asti? Kirjoittaja huomauttaa, että vauhtisokeudessa unohtuu se, ettei armeija ole hallituspuolueiden pr-maskotti vaan isänmaan uskottavaa puolustusta ylläpitävä kokoonpano, jota ei pidä uhrata ulkopoliittisen sankarimaineen saavuttamiseksi.

Konflikti, omaelämäkerrallisuus ja populaarikulttuuri

W.G. Sebald (2014, 31) huomauttaa osuvasti sota-ajan silminnäkijäkokemukseen liittyen, että varsin usein niissä käytetään stereotyyppisiä ilmauksia. ”Täydellisen tuhon käsittämätön äärimmäisyys kalpenee ja katoaa sellaisiin tavanomaisiin fraaseihin kuin ’liekkien saalis’, ’kohtalokas yö’, ’paloi ilmiliekeissä’, ’helvetti on irti’, ’infernaalinen näky’, ’kaupunkien kauhea kohtalo’ ja niin edelleen. Niiden tehtävä on peittää ja vaimentaa käsityskyvyn ylittäviä kokemuksia. – –. Sellainen sanamuoto – – pyrkii itse asiassa vain torjumaan muiston.” (Sebald 2014, 31.) En ihmettele. Psyyke koteloi trauman, joka massiivisesta ja järjettömästä tuhosta seuraa. Juuri siksi tekee mieli muistuttaa, että ei pitäisi tavoitella konflikteihin mukaan lähtemistä vaan edistää ahtisaarilaista diplomatiaa. Uskon, että suomalaisilla olisi sillä saralla enemmänkin annettavaa.

Douglas Kellnerin Mediakulttuuri-teos (1998) käsittelee amerikkalaisen elokuvakulttuurin ilmentymiä ja kytköksiä talouteen, armeijan varusteluun ja ulkopolitiikkaan (Kellner 1998, 88–106), ja tiedän, että militaristisen aiheen käsittelyn vaarana on päätyä kirjoittamaan suomalainen muunnos ”reaganlaisesta märästä unesta” (ilmaus Kellnerin) ja isänmaallisiksi mielletyt näkemykset päätyvät nykyään Suomessa helposti äärioikeiston keppihevosiksi. Toisin sanoen näistä asioista kirjoittaessaan kirjoittajalla on haasteensa. Onnistuessaan voi päätyä ajamaan jonkun politiikkaa ja epäonnistuessaan toistella machokuvastoa kliseisesti.

Ajankohtaisten hävittäjäkauppojen lisäksi myös lähitulevaisuudessa julkaistava Top Gun 2 Maverick ‑elokuva tulee houkuttelemaan massoja pohtimaan hävittäjälentäjän työtä mikro- ja makrotasolla. Sotilaslentäjät ovatkin viimeistään alkuperäisestä Top gun -elokuvasta (1986) lähtien olleet stereotyyppisesti liitettävissä action-elokuvien kuvastoon ja genreen. Myös kassamagneetti Pearl Harbour (2001) on osaltaan ollut vaikuttamassa hävittäjälentäjästereotypioihin ja tuottamassa ikävää cocky pilot -mielikuvaa, mikä tuskin vastaa todellisuutta, jossa suomalainen lentoupseeri, sotatieteiden maisteri, on ehkä ennemminkin kiireinen virkamies. Populaarikulttuurin kuvasto harvoin pärjää ilman seksiä ja väkivaltaa, ja yritelmät kuvata sankarilentäjiä menevätkin usein viihteelliseksi ja banaaliksi sosiaalipornoksi – katsoja ei pääse kurkistamaan hävittäjälentäjän ohjaamoon, fiktiivisen yksityishenkilön ideologiasta puhumattakaan.

Taitolento ja kirjoitustyyli

Ilmataisteluliikehdintä, joka tunnetaan myös dogfightina tai suomalaisittain kurvana, on taktista liikehdintätaitoa. Perinteisesti tarkoituksena on ollut liikkua, kääntyä ja sijoittaa hävittäjä siten, että saavuttaa position, josta tehdä hyökkäyksen toista konetta vastaan. Pyrkimyksenä on siis ohjata kone hallinta-asemaan. Liikehdintää voi tietyssä mielessä pitää jopa taktisena taiteenlajina, joka perustuu hyökkäävään tai puolustavaan ilmaliikehdintään, jotta saavutettaisiin etulyöntiasema suhteessa vastustajaan. Nykyaikainen kurva on kehittyneiden asevarustelujen mahdollistamana saanut uusia ulottuvuuksia, kun on mahdollista ampua myös etusektoriin. Nykyaikaista hävittäjälentäjää voikin näin ollen pitää huippuammattilaisena, ja jos uskoo suomalaiseen työmoraaliin ja tekemisen pieteettiin, voi aavistella, miten laadukasta työtä Ilmavoimissa tehdään.

Lentoteknistä termistöä tutkiessani törmäsin samanaikaisesti myös Roland Barthesin kiinnostavaan näkemykseen tyylistä: ”Tyyli on rituaalin yksityinen osa, se nousee kirjailija myyttisistä syvyyksistä ja laajenee hänen vastuualueensa ulkopuolelle. – –. Ilmiönä tyyli on puhtaasti uutta tuottavaa, se on ruumiin muuttumista joksikin muuksi. – –. Se sukeltaa ihmisen salaiseen muistiin, sen syvyys syntyy siitä, miten koemme ulkomaailman.” (Barthes 1993, 15–16.) Pidän Barthesin väitettä todella järisyttävänä, vaikken ole ehkä valmis hyväksymään sitä faktana. Barthes sanoo myös, että kirjallisuus on aina arvojen valintaa konkreettisessa tilanteessa ja kirjoitus on jo itsessään asenne (Barthes 1993, 11). Ehkä taidokas taitolentotyyli ja -tekniikka on myös eräänlainen asenne, joka kumpuaa yksilön persoonallisista ominaisuuksista. Ainakin maailmansotien aikainen lentäjä-ässien tutkimus osoittaa, etteivät kaikki lentäjät saavuta ilmavoittoja, vaan se on harvojen ja valittujen ominaisuus. Kaikista kirjoittajistakaan ei tule legendoja.

Valtavien puolustuspoliittisten kauppojen ja kansainvälisten konfliktien uhkien keskellä saan perspektiiviä ja lohtua kirjallisuudesta. Esimerkiksi Herakleitoksen filosofian ydinajatus on tapana pelkistää lauseeksi: ”Panta rhei, kaikki virtaa.” Pysyvyys vaikuttaa epävarmalta ja mahdottomalta. Elämän eri elementit vaikuttavat kovin katoavaisilta – jopa ne asiat, joiden vielä kymmenisen vuotta sitten ajattelin saavutetun pysyvästi kuten rauha ja itsenäinen isänmaa. Kirjoittavalle ihmiselle luova asenne on kuitenkin aina olemassaolon ylistystä: ”Luova asenne alkaa sen ymmärtämisestä, että elämää ei voi ymmärtää. Sitä täytyy elää – – on myös uskallettava tunnustaa pelkonsa ja vavistuksensa elämän ja kuoleman ihmeen edessä.” (Lehtinen 2015, 34.) Siispä epävarmuuden myöntäminen voisi olla alku jollekin uudelle. Kirjailija Maria Peura vangitseekin kirjoittamisen olemuksen osuvasti vertauskuvin: ”Kirjoittaminen on sillan rakentamista.” (Peura 2012, 228.)

Luovan kirjoittamisen opettaja Natalie Goldberg puolestaan sanoo: ”Meidän täytyy kohdata heikkoutemme, epävarmuutemme, itseinhomme ja pelkomme siitä, että todellisuudessa meillä ei ole mitään arvokasta sanottavaa” (Goldberg 2004, 35). Goldberg puhuu myös kirjoittajan motiiveista: ”Kirjoittajat päätyvät kirjoittamaan pakkomielteistään. Asioista, jotka vainoavat heitä tai joita he eivät voi unohtaa. Tarinoista, joita he kantavat itsessään ja jotka odottavat vapauttamista.” (Emt, 62.) Tämä väite minun on helppo allekirjoittaa. Laajamittaisia hävittäjäkauppoja tulee ja menee, ne ovat marginaalisen pieni osa ihmisen elämää universumin mittakaavassa, mutta mietityttävät tässä ja nyt.

Ilmiö on kirjoittamisen näkökulmasta inhimillinen ja kollektiivinen: emme pääse myyteistämme mihinkään – ei mitään uutta auringon alla. Toinen kirjoittamisen motiiveja selittävä universaali ajatus on: ”Tulkoon se tietoon, että maailma kulki silmiemme edestä.” (Goldberg 2004, 69.) Jonkinlainen todistamisen velvollisuus ja toki näkökulmien avartamisen vaikuttamisen halu ajaa kirjoitettuja tekstejä eteenpäin – olkoon kyseessä sitten Helsingin Sanomien hävittäjäkauppauutinen tai sanataiteellinen Lokki Joonatan.

Kirjoittamisen puolesta puhuminen tuntuu entistä tärkeämmältä seuraavan Goldbergin toteamuksen lukemisen jälkeen: ”Yksityiskohtien tallentaminen on asettautumista massatuhoa vastaan, liikaa vauhtia ja tehokkuutta vastaan. Kirjoittajan pitää sanoa ’kyllä’ elämälle – –.” (Goldberg 2004, 70.) Tässä tarjotaan siis lääkettä W. G. Sebaldin esittämään steretypiaongelmaan vaikeiden aiheiden äärellä. Aina vaan paranee: Yksityiskohtaisesti kirjoittaminen ”on syvästi poliittinen teko, koska kirjoittaja ei pysyttele vain omien tunteidensa lämmössä vaan tarjoaa hyvää, vahvaa leipää nälkäisille” (Golberg 2004, 73).

Teoksensa lopulla Golberg (2004, 214–215) puhuu kuolemisesta. Onpa joskus käynyt mielessä sekin, haluaako kirjoittaja kirjoittaa itselleen merkityksellisistä asioista siksi, että kuolemasta on tullut aikuisuuden myötä todellisempi ja pelottavampi asia kuin aiemmin. Yritänkö minäkin kirjoittamalla pysäyttää aikaa, jättää hautakiveä kevyemmän mutta monipuolisemman jäljen tai vaikuttaa siihen, millaisessa maailmassa lapseni tulevat elämään: verba volant, scripta manent.

Kaunokirjallisuus – tietokirjallisuutta unohtamatta – on aina tarjonnut peilattavaa pintaa sekä monipuolisia keskustelukumppaneita lukijoilleen. Kirjoittaessani tätä esseetä keskustelukumppaninani ovat olleet ainoastaan kirjalliset lähteet. Kirjoittamisen tuote voi olla väite yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja ”kirjailijan on kuljettava vasten kielen valtavirtaa” (Veivo 2010, 156). Kirjoittamista ja lentämistä kelpaa harjoitella.

Toivon näkemystä ja viisautta Suomen tulevaan hävittäjäkauppaan!

Viitteet

[1] Yhtenä ensimmäisistä Salo 1956; ks. Mäntysaari & Pösö 2005.”…I belong to a group of men who fly alone.  There is only one seat in the cockpit of a fighter airplane; there is no space allotted for another pilot to tune the radios in the weather or make the calls to air traffic control centers or to help with emergency procedures or to call off the airspeed down final approach.  There is no one else to break the solitude of a long crosscountry flight.  There is no one else to make decisions.  I do everything myself, from engine start to engine shutdown.  In a war I will face alone the missiles and the flak and the small-arms fire over the front lines.  If I die, I will die alone.” (Bach 2012/1963, 152–153.)

Lähteet

• Bach, Richard 2012/1963. Stranger to the ground. New York: Scribner.
• Bach, Richard 2015. Lokki Joonatan. (Jonathan Livingston Seagull, 1970.) Suom. Jaana Kupari-Jatta. Helsinki: Gummerus.
• Barthes, Roland 1993. Tekijän kuolema – Tekstin syntymä. Suom. toim. Lea Rojola. Suom. Lea Rojola ja Pirjo Thorel. Tampere: Vastapaino.
• Goldberg, Natalie 2004/1986. Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle. Helsinki: Kansanvalistusseura.
• Harju, Jukka 2020. Onko tässä Suomen uusi hävittäjä? Ranskalainen tuulenpuuska pystyy kantamaan jopa ydinasetta, Suomelle sitä myytiin Kalevalan säkein. Helsingin Sanomat 21.1.2020.
• Heikkilä, Mikko 2004. Taistelulentäjä Kullervo Lahtela. Tampere: Apali.
• Juutilainen, Ilmari 1956. Punalentäjien kiusana. Jyväskylä: Pohjola.
• Kellner, Douglas 1998/1995. Mediakulttuuri. (Media Culture. Cultural studies, identity and politics between the modern and postmodern, 1995.) Suom. Riitta Oittinen et al. Tampere: Vastapaino
• Nimimerkki Upseerin puoliso 2017. Suomalainen upseeri ei ansaitse pakottamista. Helsingin Sanomat 21.5.2017.
• Lehtinen, Torsti 2000/2015. Sanojen avaruus. Opas luovaan kirjoittamiseen. Helsinki: Arktinen Banaani.
• Lilja, Esa 2017. Raportti kadettikoulusta: Maailma pelkää sotaa ja kansan Venäjän-pelko on kaksin­kertaistunut – Miksi yhä useampi suomalais­nuori haluaa sotilaaksi juuri nyt? Helsingin Sanomat, Kuukausiliite 7.5.2017.
• Pajari, Risto 1982. Jatkosota ilmassa. Helsinki: WSOY.
• Peura, Maria 2012. Antaumuksella keskeneräinen. Kirjailijan korkeakoulu. Helsinki: Teos.
• Sebald, W. G. 2014. Ilmasota ja kirjallisuus. (Luftkrieg und Literatur, 1999) Suom. Oili Suominen. Helsinki: Tammi.