On olemassa hyviä ja huonoja asioita; ensimmäisiä tavoittelemme, jälkimmäisiä vältämme. Kykyä erottaa hyvä huonosta ryhdyttiin antiikissa kutsumaan viisaudeksi. Pian huomattiin, että ihmisen on hyvin vaikea kasvaa viisaaksi, mutta tavoitteesta ei kuitenkaan haluttu luopua. Syntyi filosofia – oppiala, jossa tavoittelemme viisautta (sofiaa), vaikkemme tule sitä saavuttamaan.

Oppia-ala filosofia sai lentävän lähdön ja sitä lähtivät kehittämään ajattelukyvyiltään huikeat tutkijat Sokrates, Platon ja Aristoteles. Ciceron mukaanhan (Tusculan Disputations III.28.69) Aristoteles näki filosofian edistyneen niin suuresti, että se olisi saatettu loppuun lähivuosina. Ehkä näin kävi, mutta monen mielestä filosofia kuitenkin jatkui, vaikkei ehkä tavoittanut enää niin korkeaa tasoa. Mainiossa teoksessaan Taikureiden aika Wolfram Eilenberger selvittää, kuinka filosofiaa yritettiin toteuttaa 1919–1929. Kirja kertoo neljästä filosofista Ludwig Wittgensteinista, Martin Heideggerista, Walter Benjaminista ja Ernst Cassiresista. Teos kutoo vakuuttavasti yhteen filosofien kirjoituksia ja heidän elämäänsä. Eilenberger kirjoittaa:

”Idea, että oman ajattelunsa voi toteuttaa elämällään – joka parhaimmillaan henkilöityy filosofian perustajahahmoon Sokratekseen – erottaa filosofian muista tietämisen tavoista, kuten luonnontieteistä ja myös taiteesta. Filosofius on tapa elää tietoisesti, antaen sille muodon ja suunnan jatkuvilla koettelevilla kysymyksillä. Tämä piirre asettaa filosofoimisen selkeästi jännitteeseen puhtaan akateemisen tutkimuksen, sen instituutioiden, opintosuoritusten ja urapolkujen kanssa.”

Eilenbergerille filosofien onnistumista ajattelussaan ei mitata akateemisilla meriiteillä, joita kirjat filosofit usein pikemmin välttelevät kuin tavoittelevat. Filosofiassa on kyse elämästä, ja siksi sitä on erinomaisen mielekästä peilata ajattelijan omaan elämään. Aristotelestä mukaillen asia voidaan muotoille seuraavasti: ei ole tervettä tietää terveydestä vaan elää terveellisesti. Vastaavasti elämää ajattelevan – filosofin – ei pidä vain kertoa, kuinka elämä olisi elettävä, vaan elää se oppinsa mukaisesti.

Nykyään niin muodikkaan onnellisuusvaateen kannalta Taikureiden ajan filosofeista vain Cassirer onnistui ja hän olikin ainoa, joka ei kokenut hermoromahdusta. Benjamin teki itsemurha, Heidegger päätyi natsiksi eikä Wittgensteininkaan elämä ollut kovin auvoista. Näissä asetelmissa siteerataan usein John Stuart Milliä: ”On parempi olla epätyytyväinen ihminen kuin tyytyväinen possu; parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen hölmö.” Yksikään filosofeista ei kuitenkaan onnistunut myöskään sokraattisessa tavoitteessa tulla yhteiskunnan teloittamaksi.

Aristoteles nostaa eron terveen elämän ja terveydestä tietämisen välillä esiin teoksessaan Johdatus filosofiaan (Protreprikos eis teen filosofiaan). Teos ei Aristoteleen muiden julkaisujen tapaan ole säilynyt meille, mutta sitä on kyetty rekonstruoimaan myöhempien lähteiden avulla. Teoksen uskotaan olevan dialogi. Edellä mainittu huomio terveydestä on peräisin tästä teokseksesta ja sen arvellaan olevan osa Isokrateen puheenvuoroa. Dialogissa on mukana myös henkilö nimeltä Aristoteles. Hänen näkemyksensä ovat lie lähinnä kirjoittajien omia. Dialogin Aristoteles väittää filosofin elämän olevan joko täydellistä tai jos ei sitä niin ainakin olevan täydellisen elämän liikkeelle paneva voima. Väite vaikuttaa poskettomalta. Kun filosofeiksi kutsuttujen elämiä pohtii, ei ensimmäisenä tule mieleen pitää yhdistävänä piirteenä täydellisyyttä. Onko dialogin Aristoteles sitten väärässä?

Kysymys siitä, onko dialogien Aristoteles väärässä, on väärin asetettu. Dialogia kirjoittaneen Aristoteleen tavoite ei ollut kirjata oikeassa olevia väitteitä edes omalla nimellään esiintyvän henkilöhahmon puheenvuoroihin. Sen sijaan Johdatus filosofiaan pyrki saamaan lukijan kiinnostumaan filosofiasta, ehkäpä kysymään sitä, voisiko filosofia auttaa elämään täyden elämän kuten tieto terveydestä voi auttaa elämää terveen elämän. Filosofiassa on kyse elämästä.