Perusdilemmat

Asioiden avaaminen ja ymmärtäminen etiikan opetuksessa on vaikeata ensinnäkin siksi, että peruskäsitteet eivät ole täysin yksiselitteisiä. Ne periytyvät yhtäältä kreikan kielen sanasta ethos ja latinan kielen sanasta moralis. Tavallisesti näiden sanojen väliin laitetaan yhtäläisyysmerkki. Ajatellaan, että etiikka ja moraali ovat täysin samoja asioita.

Menettely on hieman ongelmallinen sikäli, että sanat ethos ja moralis on peräisin eri kulttuureista. Eri kulttuureissa kehitetyt käsitteet sisältävät toisistaan eriäviä vivahteita, johtuen kulttuurien erilaisesta kehityshistoriasta ja niiden muista erityispiirteistä. Termien ja sanojen täsmällisen merkityksen voi ymmärtää vain silloin, kun on kasvanut kyseisessä kielellisessä ympäristössä tai perehtynyt sanojen tarkoittamien asioiden erityispiirteisiin ja historiaan toisen kielen ilmausten osalta. (vrt esim. Wittgenstein  1953). Sosiaalityö- ja sosiaalipolitiikka -termit eivät ole täysin yhtäläisiä pohjoismaisessa ja keski-eurooppalaisessa kulttuuriympäristössä. Sanojen sosiaalipolitiikka tai sosiaalityö sekä Sozialpolitik tai Sozialarbeit välille ei voida vetää yhtäläisyysmerkkejä, vaikka sanakirjat antavat sanoille saman merkityksen käännöksinä. Ilmiöiden sosiaalipolitiikka ja sosiaalityö välillä on Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa merkittäviä historiallisia ja kulttuurisia eroja, jotka näkyvät esimerkiksi alojen institutionalisoitumisessa, taustalla olevassa lainsäädännössä sekä koulutuksessa. Erilaisuuksien pohjalta onkin hahmoteltu kolme erilaista hyvinvointivaltion mallia: keskieurooppalainen konservatiivis-korporatiivinen, anglosaksinen liberaali, sekä pohjoismainen malli, jota joskus kutsutaan myös sosiaalidemokraattiseksi malliksi (ks. esim. Espin-Andersen 1990).

Joissakin yhteyksissä ethos -ja moralis -termien sisällöllistä eroa on pyritty tuomaan esille siten, että etiikka viittaisi teoreettisiin periaatteisiin ja moraali puolestaan toisi esille tiettyihin periaatteisiin nojaavat säännöt ja niiden mukaisen toiminnan (vrt. esim. Pietarinen 2015). Tämä tulkinta on sikäli perusteltu, että antiikin kulttuureista roomalainen kulttuuri oli ehkä jossain määrin enemmän käytäntöön orientoitunut kuin antiikin kreikkalainen kulttuuri.

Toinen ongelma liittyy eettisperiaatteiden ylihistoriallisuuteen ja absoluuttisuuteen. Kysymys on siitä, että ovatko eettiset periaatteet ja niistä johdetut moraaliset toimintakäytännöt aikaan ja paikkaan sidottuja vai ylihistoriallisia aina ja kaikkialla samanlaisia. Kysymys on siitä, missä määrin etiikka on kulttuurisidonnaista ja mitä se merkitsee sosiaalityön opetukselle.

Vallitseva näkemys sosiaalityön etiikasta on, että se on aikaan ja paikkaan sidottua.  Z. Bauman suorastaan kiistää, että objektiivinen ja universaali etiikka ei periaatteellisestikaan ole mahdollista (Bauman 1993, 9-10). Aikaan ja paikkaan sidottuna sosiaalityön etiikkaa voi oikeastaan luonnehtia kolmella ilmauksella:

1. Se on normatiivista etiikkaa
2. Sosiaalityön tutkimukseen ja sosiaalityön käytäntöihin liittyvänä sosiaalityön etiikka on luonteeltaan soveltavaa etiikkaa
3. Sosiaalisiin tilanteisiin ja konteksteihin liittyvänä sosiaalityön etiikka on sosiaalietiikkaa.

Sosiaalityön perusidea on hyvän tekeminen (Witkin 2003, 237-238). Normatiivisena etiikkana sosiaalityön etiikka pyrkii löytämään hyviä perusteluita sosiaalityötä ohjaaville moraalisille ohjeille. Soveltavana etiikkana sosiaalityön etiikka auttaa löytämään ratkaisuja sosiaalityön ja sen tutkimuksen kohtaamia konkreettisia tilanteita koskeviin moraalisia toimintakäytäntöjä koskeviin pulmiin. Sosiaalietiikkana sosiaalityön etiikka hahmottelee yhteiskunnan ja sen sosiaalisen elämän eettisiä ongelmia ja niiden ratkaisemisen moraalisia sääntöjä ja toimintatapoja.

Sosiaalityön etiikkaa ja moraalisia ratkaisuja ei oikeastaan voida opettaa omana irrallisena periaatteiden ja sääntöjen alueena. Eettiset kysymykset ja niiden ratkaisemiseen liittyvät moraaliset säännöt tulisi aina suhteuttaa yhteiskuntaa ja sen luonnetta koskeviin ontologisiin tulkintoihin. Stephen M. Rose ilmaisee asian toteamalla, että sosiaalityö ja sen missio nousevat yhteiskunnan rakenteellisesta ja toiminnallisesta epätäydellisyydestä ja niiden synnyttämistä ongelmista (Rose 2003, 193-194). Tämä yhteiskunnallinen tausta luo poliittisia ja ohjelmallisia mahdollisuuksia mutta myös rajoituksia. Etiikka ja siitä lähtevät moraaliset toiminnot etsivät ratkaisuja niihin asioihin, jotka kulloinkin on poliittisesti määritelty tai sitoutumalla kansainvälisiin sopimuksiin, kuten ihmisoikeuksien sopimus, määrittyvät sosiaalisiksi ongelmiksi.

Sosiaalityön etiikan taustasta ja luonteesta

Sosiaalityön etiikkaa luonnehtii normatiivisuuden, soveltavuuden ja sosiaalis-poliittisuuden ohella kriittisyys.  Täsmällisemmin ilmaistuna sosiaalityön etiikan ja siitä juontuvien moraalisten toimintojen kriittisyys kohdistuu historiallisesti tarkastellen valistukseen. Valistus itsessään oli kriittinen suhteessa kristilliseen etiikkaan ja kirkon sekä valtion hallitsevaan, suorastaa kahlitsevaan asemaan (Urponen, 2002). Kirkko kahlitsi ajattelua ja tieteellistä tutkimusta. Valtio asetti taloutta kahlitsevia merkantilistisia sääntöjä sekä valvoi kirjojen ja muiden tekstien julkaisemista sekä vainosi toisinajattelevia. Asioille ei esitetty rationaalisia perusteita, ne mystifioitiin takertuen menneeseen ja vaalien vanhoja uskomuksia.

Valistusfilosofit painottivat menneisyyden kritiikissä hieman eri asioita ja esittivät hieman erilaisia uudistusvaatimuksia (esim. Pinker1998, 64-65). Keskeisimpiä olivat tieteellisen tutkimuksen vapauttaminen ja järjen merkityksen korostaminen uskomusten sijaan. Valistuksen uranuurtajat uskoivat ihmiseen ja hänen kykyynsä muuttaa maailmaa paremmaksi tieteen teknologian ja vapautetun talouden avulla. Valistuksen seurauksena aatteet vapautuvat ja syntyi liberalismi. Tieteen ja teknologian avulla teollistuminen eteni. Tasa-avopyrkimykset vauhdittuivat. Yhteiskunnat muuttuivat rakenteellisesti, kulttuuri vapautui ja monipuolistui, sosiaaliset rakenteet mullistuivat. Modernin yhteiskunnan idut lähtivät liikkeelle.

Monista positiivisista kehityslinjoista huolimatta muutokset eivät olleet ongelmattomia. Vaikka entiset sosiaaliset ongelmat vähenivät, tilalle syntyivät aivan uudet joukkomittaiset sosiaaliset ongelmat kaupungistumisen, teollistumisen ja rahatalouteen siirtymisen seurauksena. Kaupunkeihin syntyi asunto-ongelmia ja ongelmallisia asuinyhteisöjä. Rahatalouteen siirryttäessä köyhyys muutti muotoa ja epävarmuus ja turvattomuus kasvoivat palkkatulon ja teollisen työn riskien myötä. Nämä ilmiöt synnyttivät kritiikin järjenkäytön kritiikittömyydestä. Kaikkein ankarimmin valistuksen epäkriittisyyttä ovat arvostelleet Max Horkheimer ja Theodor Adorno (vrt. Horkheimer ja Adorno 2008).

Valistuksen ideoiden yhteiskunnallisiin seurauksiin kiinnittivät huomiota sosiaalityön uranuurtajat Jane Addams ja Mary Richmond sekä sosiaalivakuutuksen kehittäjät 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa (Franklin,D.L. 1986, 504-525). He kritisoivat myös auttamistyön rakentamista filantropian perustalle. Vaadittiin rationaalisempia työmuotoja ja niiden perustamista rationaalisille eettisille periaatteille. Modernin sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan taustalla ovat valistuksen kritiikki ja sekularisoituneiden eettisten periaatteiden ja moraalisen käyttäytymisen klassiset teoriat

Näistä teorioista sovellettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla lähinnä kahta. Toinen teoria oli ns. deontologinen eli vastuuetiikka ja toinen seuraamusetiikka eli utilitarismi. Edellistä sovellettiin saksalaisella kulttuurialueella ja jälkimmäistä anglosaksisen kulttuurin alueella. Molemmat teoriat korostivat valistuksen hengessä ihmisten yhdenvertaisuutta, vaikkakin hieman eri painotuksin.

Deontologisen etiikan perusperusperiaatteet liittyvät Immanuel Kantin esittämiin eettisiin analyyseihin kategorisesta imperatiivista. Kantin mukaan kaikille ihmisille yhteinen ominaisuus on järki ja siihen perustuva ymmärtävä mielikuvitus eli kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Tässä tilanteessa hän ymmärtää, sen haluaisiko olla siinä ongelmallisessa tilanteessa, vai haluaisiko apua. Lain omainen yleinen periaate on Kantin (v.1784) mukaan se, että jos haluaa apua tietystä tilanteesta selviämiseksi, silloin yksilö on velvollinen auttamaan toista. Auttamisen velvollisuus on ehdoton eettinen prinsiippi. Kantin eettisen periaatteen voi tulkita sekularisoituneeksi kultaiseksi säännöksi. Kultaisen säännön mukaan auttaessasi täyttäessäsi auttamisen velvoitteet teet jotain paitsi lähimmäisellesi, myös Jumalalle. Kantin auttamisessa kyse on ehdottoman inhimillisen velvollisuuden täyttämisestä, jotta voit saada apua vastaavassa tilanteessa. Velvollisuus ei tule Kantin mukaan ulkoapäin. Se tulee meidän ominaisuutena ihmisenä, sisältäpäin järjen saneleman imperatiivin noudattamisen velvoitteena.

Deontologista eli velvollisuusetiikkaa on kritisoitu kahdesta seikasta. Ensinnäkin se voi johtaa auttajan itsensä ongelmiin, esimerkiksi köyhyyteen, jos hän toteuttaa velvollisuuden loppuun asti. Toinen ongelma liittyy vaikeuteen kohdata kontekstuaaliset tekijät ja joustaa niiden kanssa. Bismarckin luomassa saksalaisessa sosiaalivaakutusjärjestelmässä asia ratkaistiin siten, että eri työntekijäryhmille luotiin oma sosiaalivakuutusjärjestelmä. Vastaavaa periaatetta noudatettiin Suomessa, kun luotiin hyvin hajanainen erilaisiin työsuhteisiin ja työantajaryhmiin perustuva eläkevakuutusjärjestelmä TEL, LEL, valtion, kuntien, maatalousyrittäjien, yrittäjien, taiteilijoiden jne. itsenäiset vakuutusjärjestelmät. Niissä kukin työntekijä- ja toimijaryhmä kattoi yhteisesti riskit ja turvasi toimeentulon riskien kohdatessa.  Auttamisen velvoite oli rajattu keskinäiseen vastuuseen samankaltaisten kesken. Deotologisen etiikan avulla on perusteltu vaakasuoraa auttamista ja vaakasuoria tulonsiirtoja.

Seurausetiikan eli utilitarismin klassikkoja ovat Jeremy Bentham, ja John Stuart Mill. He etsivät ratkaisuja 1800-luvun englantilaisen teollistuvan yhteiskunnan ongelmiin. Näitä olivat lisääntyvä köyhyys ja eriarvoisuus uudessa muodossa verrattuna perinteisen maaseutuyhteiskunnan ongelmiin. Heidänkin teoreettisen ajattelun lähtökohtana oli ihmisten yhdenvertaisuus valistuksen hengessä. Ihmisille yhteistä on kyky asettaa tavoitteita ja pyrkiä onnellisuuteen. Eettisten periaatteiden ja moraalisten toimenpiteiden tulee edistää ihmisten yksilöinä esittämiä tavoitteita.  Seurausetiikan eli utilitarismin mukaan sellainen teko on eettisesti oikea, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ja samalla tuottaa mahdollisimman paljon onnellisuutta. Hyvin hierarkkisessa ja eriarvoisessa yhteiskunnassa muutamien puntien ottaminen rikkailta ja jakaminen shillinkeinä köyhille aiheuttaa vähän kärsimystä, kun köyhät pystyvät ostamaan leipää. Seurausetiikan avulla on perusteltu pystysuoria tulonsiirtoja ja pystysuoraa auttamista, kuten julkisia kohdennettuja sosiaalipalveluita. Aikanaan 1960-luvun alussa Pekka Kuusi eräällä tavalla perusteli teoksensa ’60-luvun sosiaalipolitiikka’ alkusivulla esittämäänsä sosiaalipoliittista ohjelmaa Gunnar Myrdalin kasautuvan kasvun teorian ja utilitaristisen etiikan avulla (Kuusi, 1963). Sosiaalipolitiikan tuli, Kuusen mukaan, toteuttaa kaikki kansalaisten yhteinen toive hyvän saavuttaminen pystysuorien tulonsiirtojen avulla. Samalla voitaisiin kulutuspohjaa vankistamalla edistää taloudellista kasvua ja sen kiihtymistä. Utilitarismin ongelma on kuitenkin se, ettei tekojen seurauksia aina tiedetä ennalta. Hyvistä aikeista voi seurata myös pahoja vaikutuksia. Tuloksena ei aina ole se, että teot tuottavat mahdollisimman suuren määrän onnellisuutta mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä ilman vakavaa kärsimystä toisaalla. Ohjelma soveltuu tilanteeseen, jossa on suuret erot rikkaiden ja suuren köyhien määrän välillä. Mutta jos köyhiä on suhteellisen vähän ja tuloja sekä palveluita tulisi siirtää suhteellisen hyvinvoivalle laajalle keskiluokalle, ei saada suoraa vastausta siihen miten silloin toimitaan eettisesti ja turvataan vähemmistönä olevien köyhien asema oikeudet.

Suomalaisen hyvinvointivaltion ja sen toimintajärjestelmien taustalla on kaksi eettistä suuntausta. Sosiaalivaakutuksen on vaikuttanut deontologinen eli vastuuetiikka (Urponen 1992). Sosiaalipalveluiden ja toimeentulotuen taustalla taasen löytyy aineksia utilitarismista eli seurausetiikasta. Näiden lisäksi erityisesti niissä maihin, joissa sosiaalipedagogiikalla on ollut tärkeä asema, löydämme vaikutteita ns. hyve-etiikasta.

Hyve-etiikan juuret ovat Antiikin Kreikassa (Pietarinen 2015). Suuntaus on luonteeltaan teleologinen eli elän tavoitteiden saavuttamiseen liittyvällä tavalla. Aristoteles, joka oli keskeinen hyve-etiikan vaikuttaja, etsi vastausta kahteen kysymykseen. Mikä on elämän tarkoitus ja tavoite? Tähän hän vastasi toteamalla, että elämän tarkoitus on saavuttaa hyveellinen elämä. Toiseen kysymykseen hän vastasi toteamalla, että ihminen saavuttaa hyveellisen elämän kehittämällä hyveitään ja soveltamalla elämään kokemuksen tuomaa käytännöllistä viisautta.  Sosiaalipedagogiikka käsittelee keskeisesti moraalista kasvua, hyvää elämää ja sen saavuttamista. Sosiaalipedagogiikan tavoitteena on ongelmallisissa tilanteissa olevien inhimillisen kasvun edistäminen ongelmien ratkaisemiseksi. Sosiaalipedagogiikka ja hyve-etiikka korjaavat sen ongelman, joka liittyy utilitarismiin ja deontologiaan. Ne korostavat moraalikasvatusta ja etiikan keskeisten periaatteiden yksilöllistä ymmärtämistä.

Ontologian asema sosiaalityön etiikan opetuksessa ja opiskelussa.

Edelle luonnostellut esimerkit tuovat vakuuttavasti esille sen, että sosiaalityö ja hyvinvointipolitiikka ei ole peruspiirteitään samanlaista. Sama toteamus koskee myös näihin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Ne vaihtelevat pohjoismaiden, Keski-Euroopan ja anglosaksisen maailman välillä. Vaikka anglosaksisen maailman ja pohjoismaiden välillä on monia yhtäläisyyksiä, niin niiden välillä vallitsee yksikeskeinen myös etiikkaan vaikuttava ero. Anglosaksisissa maissa korostetaan residualisuutta politiikassa eli kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttamista. Pohjoismaissa taasen korostetaan universaalisuutta eli kaikkien tarvitsevien oikeutta apuun. (Espingin-Andersen 1990)

Samalla tavalla kuin sosiaalityön ja hyvinvointipolitiikan osalta emme löydä yhtä ainoata yleispätevää etiikan tai moraalisten periaatteiden mallia. Deontologinen vastuuetiikka ja hyve-etiikka sijoittuu Keski- Eurooppaan. Utilitaristinen seurausetiikka ja sen juuret löytyvät anglosaksiselta alueelta. Pohjoismaissa hallitsevat sekä vastuuetiikan ja seurausetiikan elementit hyvinvointipolitiikkaa ja sosiaalityötä universaalisuuskorostuksineen. Ymmärtääksemme etiikan ja moraalisääntöjen luonteen eri kulttuuriyhteyksissä meidän tulee tuntea ainakin seuraavat neljä sosiaalisen yhteisön ontologista ulottuvuutta:

1. Yhteisön sosiaalisen muutoksen historiallinen sisältö.
2. Yhteisön sosiaaliset rakenteet
3. Poliittiset ohjelmat ja niiden sisältö
4. Politiikan painotukset ja tapa reagoida ja ratkaista ongelmatilanteita

Etiikka ja moraaliset säännöt ovat relativistisia. Käytännön tilanteissa ne ovat sidoksissa sosiaalisten yhteisöjen toimintatapaan. Tämä näkökohta koskee myös universaaleja sopimuksia ja niiden tulkintaa. Esimerkkeinä mainittakoon ihmisoikeussopimukset ja sosiaalityön kansainvälisiä eettisiä periaatteita koskevat julistukset. (vrt. Witkin 2003)

Kontekstisidonnaisuus ja etiikan relativistinen luonne on korostunut erityisesti postmodernissa ja sen jälkeisessä ajassa. Eriytyneissä yhteiskunnissa eettiset kysymykset ovat tilannekohtaisia ja sosiaalisesti konstruoituja.  Eettisten periaatteinen ja moraalisten universaalien yleisten sääntöjen ja ideaalien etsintä on siirtynyt konkreettisten kulttuuristen asioiden, kuten kielen, tasolle. Sosiaalityön piirissä on eräällä tavalla jo muutamia vuosia laadittu epäeettisten sanojen ja ilmausten sanakirjaa.

Tämä on ilmausta siitä, että eettiset ongelmat ja niiden ratkaisut syntyvät konkreettisissa puhe- ja sosiaalisten suhteiden tilanteessa. Eettisyys realisoituu tavallaan tilannekohtaisesti puheissa ja teoissa. Eettisyys liittyy siihen, että noudatamme sellaisia moraalisia koodeja, jossa osallistujat konstruoivat tilanteen, joka täyttää eettiset periaatteet ja moraaliset normit. Eettisten kysymysten problematiikka on siirtynyt yleisen teorian etsimisestä etiikan realisoitumiseen konstruoitumiseen kommunikatiivisissa sosiaalisissa suhteissa. On tapahtunut siirtymää filosofisen etiikasta kommunikatiiviseen ja konstruktiivisen etiikkaan. Tämä on iso käänne siinä, että  filosofinen etiikka painottaa eräällä tavalla ideaalisia ja abstrakteja periaatteita.  Kommunikatiivinen etiikka rakentuu historiallisesta ajankohdasta, käsiteltävistä asioista ja toimintaan osallistujien verkostosta. Eettisesti sopiva ratkeaa tilanteessa sopimuksellisesti, ei ideaaleja vasten arvioiden. Eettistä on periaatteessa se, mikä on useat näkökannat ja intressit yhteen sovittaen. Kommunikatiivisen etiikan ymmärtäminen ja realisoiminen vaatii kontekstin ontologista ymmärtämistä.

Johtopäätökset

Sosiaalityötä ja sen ammatillista etiikkaa ei voi opettaa kuin katekismusta rippikoulussa, sääntö ja sitten tulkinta. Eettiset periaatteet eivät sisäisty sosiaalityön tutkimusta tai käytännön toimintaa ajatellen, algoritmeina, valmiina ratkaisukaavoina. Meidän on aina sisäistettävä etiikan periaatteiden historiallinen tausta, sosiaalinen konteksti, seuraukset ja kommunikatiivinen yhteisymmärrys. Tämä haaste syntyy sekä opetukselle että opiskelulle tilanteessa, jossa emme elä yhtenäiskulttuurin maailmassa. Moniarvoisessa maailmassa sosiaalityöltä edellytetään kommunikatiivisen rationaalisuuden avulla luoda eettisiä ratkaisuja. Ilman sitä on vaarana ajautua tukemaan konservatiivista tai populistista toimintakäytäntöä.

Lähteet

• Airaksinen, Timo (1987) Moraalifilosofia. Porvoo. Helsinki Juva WSOY
• Aristototeles (1981). Nikomakhoksen etiikka. Suom. Simo Knuuttila. Gaudeamus. Helsinki
• Bauman, Zygmunt (1990) Postmodern Ethics. BlackwellUK.Oxford.
• Compton, B. & Galaway, B. 2005: Social Work Processes, Pacific Grove, CA.
• Dominelli, Lena 1996: Deprofessionalizing Social Work: Anti-Oppressive, Practice, Competencies and Post modernism, The British Journal of Social Work. 26 (2) 153-176.
• Esping-Andersen, Gösta (1990) Three Worlds of Capitalism. New Jersey. Princeton University Press.
• Franklin, D.L. (1986) Mary Ricmond and Jane Addams from moral certatinty to rational inquiry in social paractice- Social Review 60(4) 504-535.
• Greenwood,Ernst 1957: Attributes of a Profession, Social Work 2 (3), 45-55
• Habermas, Jurgen 1987: Järki ja kommunikaatio. Gaudeamus. Helsinki.
• Heinonen, Tuula & Spearman, Len 2001: Social Work, Practice, Problem Solving and Beyond,  Irwin, Toronto.
• Horkheimer, Max & Adorno, Theodor.W. (2008) Valistuksen dialektiikka.. suom. Veikko Pietilä. Vastapaino.Tampere
• Hämäläinen, Juha & Niemelä, Pauli.(1993). Sosiaalietiikka. Juva WSOY.
• Kuusi, Pekka.(1963)  60-luvun sosiaalipolitiikka.Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6. Porvoo.WSOY
• Pietarinen, Juhani Etiikka verkkojulkaisu 03.03.2015: Etiikka. Filosofia .fi
• Pinker, Robert. ( 1998) The conservative tradition of social welfare.  Pet Alccock, Agnus Erskine and Margaret May eds. The Student Companion to Social Policy. Blackwll Publisher Ltd. Oxford.
• Rose, Stephen M. 1992: Case Management and Social Work, Longman Inc., NewYork.
• Rose, Stephen M. 2000: Reflections on Empowerment-Based Practice, Social Work 45 (5), 403-412.
• Rose, Stephen M. 2003: Sosiaalityön missio. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli eds. Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus,Juva.
• Urponen, Kyösti 1982. Sosiaalipolitiikka tarvitsee ihmiskuvan rinnalle yhteiskuntakuvan. Sosiaalipolitiikka 1982. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen vuosikirja. Seitsemäs vuosikerta, s. 5–6.
• Urponen, Kyösti 1992.Sosiaaliturvan jakoperiaatteiden teoriatausta ja tulevaisuus. Teoksessa Riihinen, Olavi (toim.). Sosiaalipolitiikka 2017. Näkökulmia suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Juva. WSOY, s. 199–222.
• Urponen, Kyösti (2002).Underlying Theories of Social Work Ethics. Plenary Presentations. Kaunas. Lithuania,
• Winch, Peter (1972). Ethichs and Action. Routledhge and Kegan, Paul. London.
• Wittgenstein, Ludwig /1953) Philosophical Investigation. Basil Blackwell, Oxford.
• Witkin, Stanley L.2003: Päämääränä hyvän tekeminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli eds Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus, Juva.
• Witkin, Stanley L. 2017: Transforming Social Work, Palgrave, London.
• Wright, Georg Henrik von (1987) Humanismi elämänasenteena. Otava. Helsinki