Nils-Aslak Valkeapäätä (1943–2001) on käsitelty joikaajana, säveltäjänä, runoilijana, kuvataiteilijana ja alkuperäiskansapoliitikkona, mutta vähemmän filosofina. Syynä on se, että muutamaa artikkelia ja esitelmää lukuun ottamatta hänen filosofiansa on vaskattava esiin tuotannosta: lauluista, tauluista ja veistoksista, runokokoelmista ja esikoisteoksesta, pamfletista Terveisiä Lapista (1971).

Tämä Valkeapään ilmifilosofian puute ei ole ongelma: ”Grensene mellom filosofi, vitenskap og litteratur er for lengst oppheva – om de noen gang har vaert der – i diktinga [- – -]” (Linneberg – Saetre 1990, 142). Valkeapään mukaan saamelaiskulttuurissa ei koskaan ole ollut taidetta, siis erillisenä alana, kuten poronhoitokaan ei ole työtä, vaan elämää (1984, 51). Analogisesti tämän kanssa lienee todettava, että filosofiaakaan ei ole – ellei se ole elämänfilosofiaa. Tätä käsitettä Valkeapää käyttääkin (ibid.), mutta varmaan eri merkityksessä kuin Schellingistä ja Schopenhauerista lähtevä elämänfilosofian traditio.

Esitelmässään ”Aurinko, ukkonen, taivaantulet”, joka on pidetty joskus 1980-luvulla Scandinavian Collegessa Michiganissa (englanninnos aikakauskirjassa ReVision, Summer 1998) Valkeapää korostaa, että saamelaisilla kuten muillakaan alkuperäiskansoilla kulttuuri ei ole differentioitunutta ja spesialisoitunutta; länsimaisen analyyttisen järjen sijasta alkuperäisajattelu on synteettistä. Toiminta on yhtenäistä, kaikki tehdään samassa prosessissa. Siksi Valkeapää itse oli anglosaksilaisittain ”polymath”, suvereeni usean taiteen ja muun toimintamuodon piirissä.
Johtopäätös tästä eri tiedonalueiden synkretiasta on: saamelaisen ajattelun holistinen lähtökohta pakottaa siihen kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan, jota länsimaisessa ajattelussa selvimmin on edustanut Martin Heidegger pääteoksessaan Oleminen ja aika (orig. 1927, suom. 2000).

Valkeapää näyttää olevan ontisen monismin kannalla; materian ja hengen dikotomiaa hänellä ei ole. Saamelaiselle maailmankäsitykselle on ominaista kaiken ykseys: alkuelementit, luonto kivistä poroon ja ihmiseen (saamelaiseen) on elollista. Tämä on yhtä selkeätä ja yksinkertaista kuin esisokraattisten kreikkalaisten luonnonfilosofien elementtioppi. Näiden tapaan kosmos on liikettä, eikä se muuta olekaan. Paljon ei tarvita, yksi vain, ja se on kaikki: energia (en-ergon = toimija, liikuttaja). ”Ei ole mahdollista astua kahta kertaa samaan virtaan, sillä kaikki koko ajan hajoaa ja yhdistyy ja lähenee ja loittonee”; ”Alku ja loppu yksi ja sama ympyrän kehällä” (Herakleitos 1971, 37, 41).

Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa fysikaalisen maailmankuvamme perusta, syyn ja seurauksen laki joutuu kritiikin kohteeksi. Se on niin kuin Arkhimedeen amme ja Newtonin omena: se näyttää olevan vääjäämättömän tosi. Mutta alkuperäiskansafilosofian mukaan tapaukset sattuvat, koska niiden pitää tapahtua, sisäsyntyisesti: seuraus on siis ennen syytä, aiheuttaa ja kutsuu esiin syyn (Valkeapää 1983, 44).
Oppi olevaisesta, oikeista muodoista fyysiksessä ja mielessä on kaiken perusta. Tässä astun syrjään Heideggerin peltotieltä, joka näkee ontologiana vain inhimillistetyn olemisen, ”täälläolemisen” (Dasein). Valkeapäälle tärkeämpää on kosmoksen oleminen, laajimmin ottaen Luonto, koska ihminen on luontoa. Tässä Husserlin konstituutioanalyysi on lähempänä. Se on toteutettava kolmessa osassa: 1. Materiaalisen luonnon konstituutio. 2. Elävän luonnon konstituutio. 3. Henkeä koskevan maailman konstituutio (ks. Heidegger 2000, 72).

Miten ontologiassa olemisesta tulee olemassaoloa? Tarvitaanko tätä saksalaisessa filosofiassa Kantista Heideggeriin niin kohtalokkaan tärkeätä jakoa: Sein ja Dasein, jos jälkimmäinen edellyttää tietoista olemista? Siinä ihminen on kosmoksen ja olemisen keskus. Talo, kivi, kasvi, eläin on. Ihminen on olemassa, koska hänellä on tajunta; hän on subjekti. Mitä tällä jaolla voitetaan? Pahimmillaan sen, että me sallimme miljoonien eläinten tuhoutuvan tuskallisissa eläinkokeissa ja toisten miljoonien tulevan tapetuiksi ruoaksemme. Länsimaisen empirismin isälle, Descartesille eläin oli kone, siis sitä saa kohdella esineenä mielensä mukaan.

Valkeapää ajattelee toisin: olemassaolo on yhtä, ketjuun kuuluu koko luonto, ihminen sen mukana. Kivillä, vuorilla, puilla ja tietysti eläimillä on henki; ne puhuvat ihmiselle. Monessa runossaan puhuja haluaisi tulla muun luonnon kaltaiseksi, luopua Daseinista Seinin hyväksi, jos tätä jakoa haluaa käyttää.

Ympyrän ontologia

Nils-Aslak Valkeapään mukaan luonnossa ei ole suoria kulmia. Luonnonmuodot ovat ympyrä, muna ja aalto. Luonnossa vallitsee kaiken ykseys, yhteys ja fuusio. (1983, 44.)

Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard puhuu Tilan poetiikassaan (orig. 1957, suom. 2003) pyöreän fenomenologiasta (”la phénoménologie du rond”). Kosmoksen muoto oli antiikin käsityksen mukaan ympyrä; myös póliksen, kaupunkivaltion tuli ihannemuodossaan olla pyöreä. Sellainen oli Platonin ideaalivaltio (politeia). (Sallamaa 1993, 168.) Einstein sanoo maailmankaikkeuden olevan jatkuvasti laajeneva soikio. Kohtu on pyöreä koti, josta kaikki tulemme. Samaanirumpu, kosmoksen kuva on pyöreä tai soikea.

Bachelardin mukaan myös rakennuksen ihanteellinen muoto on pyöreä. Talon tai huoneen neljä kulmaa rikkovat universaalin harmonian. (1981, 208ff.) Olennaisin syy tähän on, että nelikulmaiset tilat estävät energian vapaan virtauksen ja sosiaalisen yhteisyyden aiheuttaen pahoinvointia.

Ympyrän arkkitehtoninen ideaalimuoto esiintyy alkuperäis- ja juurikansoilla kaikkialla maailmassa: saamelaisten ja nenetsien laavu tai kota, merisaamelaisten turvekammi, preeriaintiaanien tiipii, mongolien jurtta, inuitien iglu, afrikkalaisten savimajat. Tästä pyöreän muodon filosofiasta on pohjoisessa nykyarkkitehtuurissakin opittu: saamelaiskeskukset Tysfjordissa, Koutokeinossa, Kaarasjoella ja Inarissa ovat ainakin osittain luopuneet neliskanttisuudesta.

Miten Nils-Aslak Valkeapää suunnitteli talonsa, Lásságámmin Norjan Yykeänperälle, Ivguvuotnaan, Skibotniin? Pyöreäksi, kammin muotoiseksi. Eino Jokinen piirsi siltä pohjalta talon, joka pystytettiin kiilleliuskekallion päälle, lähes vuonon ylle. Valitettavasti taiteilija itse ei ehtinyt asua siellä kuin puolisen vuotta. Vuodesta 2007 lähtien se on ollut saamelainen taiteilija- ja tutkijaresidenssi.

Kolmen vierailuperiodini pohjalta voin sanoa, että harvassa paikassa olen viihtynyt yhtä tasapainoisesti ja innoittuneesti. Se johtuu ennen kaikkea energiasta, joka pyöreässä tilassa virtaa vapaasti. Muu pinta-ala on yhtenäistä; vain makuuhuone on eristetty seinillä. Kokonaisuus on sosiaalinen tila samalla tavalla kuin saamelainen kota. Kukaan ja mikään ei mene hukkaan, kun puheäänellä tavoittaa toisen, ja tavarat löytää paikoiltaan ympyrän sivuilta. Keskellä oleva tulisijaa, árránia merkitsevä takkatila on sydän, kaiken keskus.

Tällä arkkitehtonisella järjestelyllä oli Valkeapäälle myös käytännöllinen tehtävä, poetiikka: erottamalla maalaustilan, veistosalan, musiikkinurkan ja kirjoitushuoneen toisistaan hän saattoi keskittyä kulloinkin käsillä olevan toimintaan, mutta samalla pitää ne luovasti yhdessä (ks. Strömberg 1999, 30).

Kalliokammi ei ole vain arkkitehtuuria, vaan myös filosofiaa. Valkeapää on käsitellyt pyöreän muodon ihanteellista asumista em. esitelmässään. Siinä hän esittää piirroksin jyrkkien kulmien suorakaidetalon ja pyöreiden asumusten eron. Ja muutakin; lantalaisen ja norjalaisen talo karkoittaa auringon, kuun ja tuulet. Siksi se on rakennettukin. Kota tai laavu kutsuu ne luokseen, koska siinä on kotapaikka, kotipaikka, báiki, kosmoksen kulloinenkin keskus jutaavalla saamelaisella. Louteiden välistä paistaa sisään Isä Päivä, yöllä Sisar Kuu. Savu kiertoelee ylös ja ulos kuin henkien joukko.

Koti sydämessä, maailma kotina

Valkeapään runoudessa on suorastaan käsitteeksi tullut Ruoktu Váimmus, koti sydämessä, mikä tuli kolmen ensimmäisen runokokoelman trilogiasta muodostetun yhtenäisteoksen nimeksi (1985). Jutaavaan saamelaisperheeseen syntyneelle on luonnollista, että koti siirtyy mukana asentopaikkaa vaihdettaessa. Mutta metonyymisesti sydämessä oleva koti(paikka) saa filosofisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Tämä on myös eksistentiaalia elämänfilosofiaa, heideggerilaisen ”silleen jättämisen” tai Kreikan epikurolaisten ”láthe biósas” (kätke elämäsi) -ajattelun sukuista.

Sen minkä Heidegger löysi vasta myöhäisiällään, teknologian kauneimman kukan, Hitlerin sodan ja ydinaseiden synnyn jälkeen (1944/45 ja 1955; ks. Varto 1991), silleen jättämisen, saamelaiset ovat tunteneet aina ja sen toteuttaneet.

Saamelaisilla on ollut tärkeänä eettisenä prinsiippinä olla jättämättä asumisestaan jälkiä maastoon. Maasta on pidettävä huolta kuin äidistä. Kodan tai laavun nomadi ottaa mukaansa vaihtaessaan paikkaa; turvekammit hävisivät aikaa myöten.

Tämä eksistenssin näkymättömyys on vaikuttanut, että myöhäisiin aikoihin asti on ollut vaikea puhua saamelaisesta arkeologiasta; muinaisjälkiä ei yksinkertaisesti ole löydetty. Tämä on johtanut siihen poliittiseen johtopäätökseen, että saamelaisia ei ole ollut; on kiistetty heidän esikoisoikeutensa maihin ja vesiin. Aurinko, isäni -teoksen (1992) runo 509. kommentoi tätä käsitystä: ”emmehän me ole edes olemassa/ me olemme maanalaisia/ me olemme näkymättömiä/ meidän lävitsemme voi kävellä [- – -] ja sellaiset/ jotka eivät ole olemassa/ eivät voi vaatia/ mitään”.

Valkeapään ajattelussa näyttää olevan zeniläisiä piirteitä: itsensä tyhjentämisen, ajattelemasta lakkaamisen motiivi toistuu hänen runoissaan (Sallamaa 2012, 131). Se on välttämätöntä, jotta luonnonaistimukset saavat vallata mielen. Tämä johtaa käsitteettömään ajatteluun, välittämättömään aistimiseen ja minän kadottamiseen: ”olla// ja unohtaa/ että on” (1992, runo 144.); ”[- – -] työntelen sanat pois/ ajatukset/ muistot/ tunnot// että luonto/ äänet/ hajut// suoraan läpi” (146.); ”sanoitta/ ajattelen/kuvin/ tunnoin/ hajuina” (147.).

Scandinavian Collegen esitelmässään Valkeapää hahmottaa piirroksin saamelaisen tai alkuperäiskansaepistemologian perusteita. Yksi koskee tuulia. Ilmavirtaukset ovatkin porosaamelaisen elämäntavan yksi peruselementeistä tulen, poron, ajan ja ihmisen ohella (L. Valkeapää 2011, 159–241).

Nils-Aslak Valkeapään mukaan saamelainen ei lähde jostakin pisteestä ulos päin valloittamaan maailmaa, vaan ilmansuunnat, itse asiassa tuulet suuntautuvat ulkoa havaitsemispisteeseen. Tuuli tulee ihmisen luo, mutta sitä ei voi käskeä, on vain odotettava suotuisaa ilmaa.

Kun elementit nimetään ensi kerran etnisesti, omalla kielellä, ne alkavat tietoteoreettisesti eksistoida, vaikka ne ontisesti olisivat olleet jo aikaisemmin. Tämä on Valkeapään runouden ja musiikin keskeisiä vahvuuksia: ikivanhat näkymät ja maisemat ovat sinällään olleet laskemattoman kauan. Nyt ne nimetään, neitseellisinä. Maailma syntyy runoilijan resitatiivisen toisteisista sanoista: ”elonmaailma, täysi, lavea/ tienoot, tunturit/ tuuli, maiden poikki// ja taivas, sininen, siintävä” (1992, runo 16.; suom. K.S.).

Tämä luo mentaalisen kartan, jolloin saamelainen ei tarvitse karttaa, kompassia, navigaattoria tai Google Mapia. Kaiken on oltava muistissa. Joka tunturilla on muotonsa, joka paikalla nimensä, mikä palauttaa mieleen syntytarinan tai henkilöjoiun ja piirtää siten kognitiivista karttaa. Tämän mukaan saamelainen ei koskaan eksy maastossa, häviä tunturiin. (Sallamaa 1999, 182.) Nimeämisen voimasta (the power of naming) puhuu myös saamelaisfilosofi Rauna Kuokkanen (2006, 268).

Tämän takia voi ymmärtää, miksi saamelaisille on ollut tärkeätä saada omakieliset nimet pohjoisen karttoihin ja paikannimikilpiin. Se todistaa heidän ylimuistoista asumistaan näillä seuduin; he tulivat ensin. Olennaista on tuntea maiseman tarinat: ne edistävät tradition säilymistä ja elintärkeätä tietoa niistä elämänmuodoista, joista on hyvin vähän kirjoitettua tietoa. ”I forvaltning og omtenksom bruk av terrenget, har terrengets fortellinger derfor helt fram til moderne tid spilt en avgjørende rolle” (Nergaard 1997, 74).

Tämä näkyy mm. tapana pyytää maahisilta lupaa asettua johonkin paikkaan ja pystyttää siihen laavu tai kota. Se siirrettiin jos tuli tieto, että se oli haltijoiden kulkureitillä. Talvilaitumelta lähtiessä maanalaisilta pyydettiin anteeksi, jos oli toimittu väärin, ja báikia, kotasijaa kiitettiin. Kesäpaikassa pukeuduttiin punaisiin lapinpukuihin ja muutenkin koristauduttiin; leiripaikalle annettiin lahja. (Valkeapää 1981, 66.)
Rauna Kuokkanen sanoo, ettei alkuperäiskansaepistemologioita pidä yrittää kääntää länsimaisten teorioiden kielelle, ’teorian’ ja ’filosofian’ muotoihin.

Nämä epistemologiat tunnustavat ei-rationaaliset tiedonmuodot, kokemuksen ja käsillä tuntemisen (tämä on käsitteen ’käsite’ alkuperäinen, konkreettinen lähtökohta). Alkuperäisfilosofiat koostuvat eletyistä käytännöistä ja arvojärjestelmistä sekä maailman tietoamisesta. (2006, 253–256.)

Alkuperäiskansaepistemologian mukaisesti havainto ja havaitsija ovat yhtä (ks. laajasti Kuokkanen 2007, 59ff.; vrt. myös Dana 2003, 29). Saamelainen ei asetu subjektina objektia vastaan, vaan on sen sisällä, synkretisoi sen. Toisin on länsimaisessa epistemologiassa, jossa havaitseva ja ajatteleva subjekti, ’minä’ on visusti erotettu objektista, usein hyötytarkoituksessa, teknologisesti, mutta myös kantilaisessa estetiikassa tarkasteltaessa esteettistä objektia etäännetysti ”ohne Interesse und ohne Begriff”.

Nor(d)ientalistista kritiikkiä

Entä filosofian kolmas alue, käytännöllinen filosofia, etiikka? Varsinaisen moraalis-eettisen kritiikkinsä Nils-Aslak Valkeapää tekee edellä useaan otteeseen viitatussa artikkelissaan ”A way of calming reindeer” (1983), joka suuntautuu

alkuperäiskansanäkökulmasta länsimaista sivilisaatiota vastaan lähtien sen vanhatestamentillisista maksiimeista: ”Go ye and subjugate all peoples – and subdue the animals in the forest, the fish in the waters, etc.”. Tälle hengelle on ominaista kasvun pakko, nopeus ja helppouden tavoittelu. ”Meille”, alkuperäiskansoille tämä näyttäytyy kovana, hierarkkisena ja nelikulmaisena, matematiikan henkenä, marssimusiikkina, huoneina, ovina, puistojen muotoon leikattuina puina. (1983, 43.)

Bergenin yliopiston kirjallisuuden professori Arild Linneberg julkaisi Klassekampen-lehdessä 19.8.2005 harvinaisen oivaltavan artikkelin Nils-Aslak Valkeapäästä. Otsikko viittaa esikoisteokseen: ”Helsing fra Sameland”. Kirjoittaja näyttää lukeneen norjannoksen tarkkaan kehittäen siitä esiin kohteensa filosofiaa ja politiikkaa. Se onkin ”Áillohašin” ilmiselvästi poliittisin teos.

Linnebergin mukaan Valkeapää edelsi palestiinalaissyntyisen amerikkalaisen kirjallisuudentutkijan, Columbian yliopiston professorin Edward Saïdin kuuluisaa orientalismin kritiikkiä. Se on ideologinen kokonaisuus, jolla länsimaat ovat kautta historian luoneet stereotypioita Idästä, Turkista ja arabimaista. Ja sehän jatkuu nykypäivän muslimifobiana ja ”maahanmuuttokritiikkinä”.
Linneberg ottaa esiin ystävänsä Hans Haugen näppärän, hiukan derridalaisen käsitteen nor(d)ientalismi. Sitä ovat eurooppalaiset keskukset harjoittaneet, jos eivät Tacituksesta, ainakin Johannes Schefferuksen Lapponiasta (1673) lähtien: yötön yö ja kaamoksen päivätön päivä, autius ja kylmyys, porot ja sudet, ”Villin Pohjolan sexus” jne.

Ennen kaikkea nor(d)ientalismin kohteina ovat olleet saamelaiset tai pikemminkin lappalaiset, norjalaisten finnet. Tähän kuuluu Linnebergin mukaan eksotismi, käsitys saamelaisten primitiivisyydestä, mutta historian varrelta myös terrori alkuasukkaita kohtaan, etniset puhdistukset ja kirjoitettuun lakiin perustuva väkivalta valtion sekä kirkon kourasta. Linneberg viittaa Giorgio Agambén teokseen Homo sacer (1995): monimuotoisen väkivallan tehtävä on integroida vähemmistöt eksklusoimalla ne. Etnisiin vähemmistöihin käytetään poliittisimman tieteen, antropologian käsitehäkkiä.

Nykyistenkin maa- ja vesioikeuskiistojen, saamelaismääritelmätelmintöjen melskeessä toistuu väite, ettei saamelaisia sentään ole kohdeltu kolonialistisen julmasti, kuten Afrikan ja Amerikan kansoja. Mutta terveiset tulevat Lapista. Nykyään on vaikea edes tajuta, millaisen käsikranaatin Nils-Aslak Valkeapää ottaa esiin mainitessaan viattoman ohimennen konkistadorien teot intiaaneja kohtaan tai tuodessaan esiin Nat Turnerin kapinan. Tämä orjasaarnaaja sanoi, että heti on tulossa ikävyyksiä, jos musta katsoo valkoista silmiin. Kirjoittaja jatkaa: ”Jos tänään kulkee Helsingissä lapintakki päällään ja katsoo ’valkoista’ silmiin, on tosiaan heti luvassa ikävyyksiä” (1971, 117).

Orjakapinan kukistamisen jälkeen Nat Turnerin lihasta tehtiin rasvaa ja nahasta rahakukkaro. Ensin hirtetyn Turnerin irtileikattu pää, sittemmin pääkallo kiersi valkoisten perintökalleutena kädestä käteen. Mutta myös Koutokeinon kapinan 1852 mestattujen johtajien Aslak Haetan ja Mons Sombyn kallot säilytettiin Kristianian (Oslon) yliopiston anatomian laitoksella, josta ne myytiin Kööpenhaminaan.

Aikanaan valkoinen mies tuli Afrikkaan Raamattu kädessään, kun mustalla oli hallussaan maa. Pian mustalla oli kädessään Raamattu ja valkoisella maa: ”Sama pätee myös Lappiin ja saamelaisiin” (ibid., 118).

Lukemalla Valkeapäätä Linneberg päättelee, että saamelaiseen elämäntapaan kuuluu väkivallattomuus, väistymisen taktiikka vahvemman tieltä, nomadismin yhteisomistus ja luonnon kunnioitus, kun länsimaat ovat sodassa sitä vastaan. Tässä sodassa ei ole tehty aselepoa. Päin vastoin; jäätiköiden sulaessa paljastuu uusia rikkauksia ja laivaväyliä. Syyttä ei tammikuussa 2014 Tromssan yliopistossa pidetyn konferenssin nimenä ollut Arctic frontiers: rintamalla ollaan luontoa vastaan ja konsessioita vaativia muita valtioita päin.

Nils-Aslak Valkeapää harjoittaa vastaretoriikkaa ja ironiaa nor(d)ientalistista henkistä riistoa kohtaan. Linneberg siteeraa norjalaista esteetikkoa Georg Johannesenia: ”ironi er motstandets første trope” (ironia on vastarinnan tärkein trooppi). Näin on: ironialla, ylösalaisin kääntämisellä, sivuun tulkitsemisella heikko vastustaa vahvaa, joka aina on kuolemanvakava, hengenvaarallinen kun on. Valtiaiden naama on Edgar Allan Poen ”Punaisen surman naamio”.

Eikä aikaa ole

Vaikka aika on puhuttanut filosofeja kaiken alusta, ja esimerkiksi Heidegger tarkasteli sitä pääteoksessaan Oleminen ja aika perusteellisesti, tuntuu siltä että parhaiten siitä saa käsityksen käymällä alkuperäiskansojen koulua. Problematiikalla on sijansa Valkeapään ajattelussa. Eepoksensa loppupuolen keskeisessä runossa 566. hän väittää: ”eikä aikaa ole, ei sen päitä, ei/ ja aika on, ikuisesti, aina, on/ nousee, laskee/ kuolee, syntyy/ niin,/ vierivät vuodet vuorokaudet/ [- – -] pyöreäksi/ elämän kehä/ ajatta/ alutta/ loputta/ toteutuu/ muuttuu/ kirjavoi/ elämä”.

Vaikka aika näyttää olevan nuoli eteenpäin (tätä korostaa graafisesti runon nuolenmuoto), se on ympyrä. Suuret syklit: kosmoksen synty, vuoden kierto, poropaimentolaisen jutaamakeino, yön ja päivän vaihtuminen, ihmiselämä komsiosta kiviröykkiöön ovat osa tätä kiertoliikettä.

Ajan filosofiassa keskeisintä on kysymys sen mitattavuuden suhteesta kestoon, sen koettavuuteen. Tässä ei voi kuin viitata Henri Bergsoniin, tämän jakoon aika (temps) ja kesto (durée; ks. 1920, erit. 75 et passim). Heidegger oli hänen kanssaan riidoissa ajan olemuksesta, tämä kun piti olennaista aikaa tilana (ks. esim. Heidegger 2000, 409).

Väite ”aikaa ei ole” tuntuu olevan erityisesti kotonaan pohjoisessa, jossa se on koettu syklisenä, jatkuvuutena vuodenaikojen ja vuorokauden kierron mukaan ilman ajan mittareita, kelloa ja kalenteria (Sallamaa 1999, 182; Sallamaa 2012, 129–130). Esimerkiksi poroelon siirto laitumelta toiselle vaatii sopivan tuulen viriämistä, sen odottamista (L. Valkeapää 2011, 213–214; saamelaisesta aikakäsityksestä ja sen syklisyydestä ks. myös Kuokkanen 1999, 106).

Samalla tavalla on taiteilijan odotettava sanaa, säveltä, muotoa tai väriä. Ei auta ammattitaito, tekhne, jollei oikea aika astu esiin. Se ei ole ”inspiraatiota”, vaan paljastumista. Tätä tarkoittivat keskiajan provensaalirunoilijat kutsuessaan luomisen pääperiaatetta verbillä ’trobar’ (löytää). Siitä heille myös nimi, trubaduuri.

Kun Nils-Aslak Valkeapään pääteos, hänen eepoksensa Aurinko, isäni kääntyy lopuilleen, teoksen sisäinen subjekti toteaa ajan piirtävän nämä kuvat puhujaan (1992, runo 562.). Opuksen syklinen rakenne, lopun kiertyminen alkuun samoihin valo- ja äänikuviin noudattaa ikuisen paluun ontologista periaatetta (Sallamaa 2012, 132).

Kirjallisuus

  • Bachelard, Gaston (1981). La poétique de l’espace. 10e édition. Quadrige/Presses Universitaires de France, Paris.
  • Bergson, Henri (1920). Essai sur les donnés immédiates de la conscience. Dix-neuvième édition. Alcan, Paris.
  • Dana, Kathleen Osgood (2003). Áillohaš the Shaman-Poet and his Govadas-Image Drum. A Literary Ecology of Nils-Aslak Valkeapää. Oulun yliopisto, Oulu.
  • Heidegger, Martin (2000). Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Vastapaino, Tampere.
  • Herakleitos (1971). Yksi ja sama. Aforismeja. Suom. Pentti Saarikoski. Otava. Helsinki.
  • Kuokkanen, Rauna (1999). Etnostressistä sillanrakennukseen. Saamelaisen nykykirjallisuuden minäkuvat. Marja Tuominen et al. (Toim.) Outamaalta tunturiin. Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 1. Lapin yliopisto, Rovaniemi. s. 95–112.
  • Kuokkanen, Rauna (2006). The Logic of the Gift: Reclaiming Indigenous Peoples’ Philosophies. Thorsten Botz-Bornstein and Jürgen Hengelbrock (Eds.) Re-ethnicizing the Minds? Cultural Revival in Contemporaray Thought. Rodopi, Amsterdam. p. 251–271.
  • Kuokkanen, Rauna (2007). Reshaping the University. Responsibility, Indigenous Epistemes, and the Logic of the Gift. UBC Press, Vancouver.
  • Linneberg, Arild og Saetre, Lars (1990). Det filofiske karneval. Torben Brostrøm et al. (Red.) Nordisk fantasi. En essaysamöing. AB Svenska Läromedel et al. S.l. s. 141–167.
  • Linneberg, Arild (2005). Helsing frå sameland. Klassekampen 19.8.2005. s. 14–15.
  • Nergaard, Jens-Ivar (1997). De samiske grunnfortellingene. En kulturpsykologisk skisse. Anniken Greve og Sigmund Nesset (Red.) Filosofi i et nordlig landskap. Jakob Meløe 70 år. Universitetsbiblioteket, Tromsø. s. 68–80.
  • Sallamaa, Kari (1993). Pyhä ympyrä ja Panopticon. Pekka Kuusisto (toim.) Narnia ja ympäröivät maat. Fantasia kirjallisuduen lajina. Oulun yliopisto, Oulu. s. 165–195.
  • Sallamaa, Kari (1999). Pohjoisen filosofian mahdollisuus. Marja Tuominen et al. (Toim.) Tunturista tupaan. Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 2. Lapin yliopisto, Rovaniemi. s. 181–189.
  • Sallamaa, Kari (2012). Nils-Aslak Valkeapää ja saamen kansan eepos. Veli-Pekka Lehtola et al. (Toim.) Saamenmaa. Kulttuuritieteellisiä näkökulmia. Kalevalaseuran vuosikirja 91. SKS, Helsinki. s. 122–133.
  • Strömberg, Mikael (1999). Platsen. Provins 2/99. s. 27–38.
  • Valkeapää, Leena (2011). Luonnossa. Vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa. Maahenki, Helsinki.
  • Valkeapää, Nils-Aslak (1971). Terveisiä Lapista. Otava, Helsinki.
  • Valkeapää, Nils-Aslak (1981). Ádjaga silbasuonat. Vuovjjuš, s.l.
  • Valkeapää, Nils-Aslak (1983). A Way of Calming Reindeer. Scandinavian Review 2/1983. p. 43–48.
  • Valkeapää, Nils-Aslak (1984). Saamelaistaiteesta. s. 51–52, 55–57, 59–62. Bálggis –polku. Sámi Cuvgehussearvi – Lapin Sivistysseura, Helsinki.
  • Valkeapää, Nils-Aslak (1992). Aurinko, Isäni. Suom. Pekka Sammallahti. DAT, s.l.
  • Valkeapää, Nils-Aslak: Aurinko, ukkonen, taivaantulet. Julkaisematon käsikirjoitus.
  • Varto, Juha (1991). Heidegger ja salaisuus. Martin Heidegger, Silleen jättäminen (Gelassenheit). Suom. Reijo Kupiainen. Tampereen yliopisto, Tampere. s. 3–17.