Julkisuuteen tuli tieto median kautta kuluvan vuoden keväällä, että suomenruotsalainen kirjailija Christer Kihlman menehtyi 90-vuotiaana Helsingissä maaliskuun 8. päivä 2021. Kihlman eli pitkän elämän ja tuli tunnetuksi 1960- ja 1970-luvulla kulttuuriradikaalina, monipuolisena kirjallisuuskriitikkona ja poliittisena osallistujana. Hänen kirjallinen toimintansa päättyi vähitellen jo 1980-luvun lopulla, eikä hän kirjoittanut sen jälkeen uusia romaaneja kaikista lupauksistaan huolimatta. Hän kertoi julkisuuteen muutama vuosi ennen kuolemaansa sanomalehtihaastatteluissa suunnittelevansa vielä uutta romaania, mutta valitteli voimiensa ehtyneen. Tämä artikkeli on syntynyt pohdintana hänen tuotannostaan ja sen merkityksestä. Tarkastelen aluksi hänen perhetaustaansa sekä hänen teostensa teemoja ja sisältöjä. Sen jälkeen erittelen hänen kirjailijakuvaansa aiemman tutkimuksen pohjalta, autofiktiivisyyden merkitystä hänen kirjailijauralleen ja lopuksi tuotantoon liittyvää hegemonisen maskuliinisuuden kritiikkiä, jonka voi nähdä tuotannon sisällön kannalta toistaiseksi vähän tarkastelluksi teemaksi, jolla on kuitenkin laajempi asema hänen tuotannossaan.

1. Suvun perinnön pitkä varjo

Kihlmanin suku oli historiallisesti tunnettu, varakas ja hankkinut merkittävän yhteiskunnallisen aseman 1900-luvun alkuun mennessä. Sosiaalinen nousu tiivistyi alun perin papiksi kouluttautuneen ja pietismiä edustaneeseen Alfred Kihlmaniin, josta tuli vähitellen ensimmäisen vaimon kuoleman jälkeen tämän omaisuuden sijoittamisen myötä merkittävä teollisuusvaikuttaja Suomessa (Hirvonen 2003; ks. myös Virtanen 2014, 12–36). Alfred Kihlmanin oma tausta ei ollut mitenkään erityinen, mutta uskonnollisen uran aikana hankitut sosiaaliset verkostot auttoivat häntä nousussa Tampellan ja muutaman muun suuren teollisuuslaitoksen osaomistajaksi, valtiopäiväedustajaksi ja ruotsinkielisen koulun rehtoriksi. Kuollessaan Alfred Kihlmanilla oli mittava omaisuus, ja hänen neljä poikansa Oswald, Lorenzo, Henrik ja Lennart loivat merkittävät urat 1900-luvun alkupuolella tieteessä, politiikassa, oikeusjärjestelmän puolella ja yritystoiminnassa. Alfred Kihlmanista itsestään ilmestyi kaksiosainen laaja elämäkerta. Kihlmanin suvulla oli myös myöhemmin kansallisesti merkittävä asema teollisuussijoitusten kautta, ja eri sukuhaarojen nuoremmat sukupolvet jatkoivat omaisuuden kartuttamista. Oma kysymyksensä liittyi 1900-luvun alussa kielikysymykseen, joka tuotti ristiriitoja ja jakoi traagisesti perheen useiksi vuosiksi poliittisesti kolmeen leiriin, suomenmielisiin, ruotsinmielisiin ja välittävään kantaan.

Vauraus näkyi siinä, että Christer Kihlman itse asui lapsuutensa isoisänsä rakennuttamassa patriisitalossa, jossa perheellä oli noin 400 neliön kokoinen asunto Helsingin Korkeavuorenkadulla, ja jäi sinne asumaan vielä ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen. Perheen arkeen kuuluivat keittäjä, kotiapulaiset, talonmies ja muut palvelushenkilöstöön kuuluvat, samoin kuin kesät Villa Rulluddanissa, Alfred Kihlmanin hankkimassa Espoossa sijaitsevassa perheen kesäpaikassa, jonka kaupunki on ostanut nykyisin omistukseensa. Suku- ja perhetausta voi olla sinänsä usein yhdentekevä kirjailijan teosten kannalta. Uralle sillä on kuitenkin merkitystä intellektuaalisen, sosiaalisen, kulttuurisen ja taloudellisen pääoman muodossa. Christer Kihlmanin tapauksessa hänen tuotantonsa kytkeytyy tiiviisti suurporvarilliseen suku- ja perhetaustaan sekä ylipäänsä suomenruotsalaiseen porvaristoon. Hän on käsitellyt kumpiakin puolia romaaneissaan ja esseissään. Kihlman itse irrottautui omista juuristaan konkreettisesti vasta 1950-luvulla, jolloin hän muutti perheineen Kullaaseen vanhaan sotilaantorppaan, jossa hän asui vuosikausia ja jonka myötä hän myös tutustui tavallista arkea eläviin suomalaisiin. Tavallisiin, työtätekeviin suomalaisiin hän ei ollut aikaisemmin kosketuksissa, sillä yläluokkaisen herraskodin suomalainen palvelusväki eli omissa oloissaan erillisissä osissa taloa. Muita kontakteja ei juuri ollut suomenkielisiin, vaikka hänen äidillään olikin juuret Savossa.

Kihlman pohti suhdettaan suomenruotsalaisuuteen jo uransa alkuvuosista lähtien eli 1950-luvulta saakka. Omaelämäkerrallinen ja omaa taustaa sosiaalista taustaa luotaava näkökulma heijastui Kihlmanin pohdinnoissa usein, kuten seuraavasta monipuolisesti omaa poliittista identiteettiä sekä suhdetta kodin perintöön, suomenruotsalaisuuteen, aikuistumiseen, miehen rooliin ja tappioihin suhtautumista kuvaavasta lainauksesta näkyy:

”Minä olen notoorinen petturi. En vain ulkoisessa merkityksessä, kun on kyse yhteisistä eduista, vaan myös sisäisellä, mentaalisella tasolla – minä olen aina kaivannut vastakohtiani. Porvariksi syntyneenä minusta tuli sosialisti, akateemisesti predestinoituna minusta tuli boheemi. Minä hylkäsin suomenruotsalaisuuden suomalaisuuden hyväksi, se ei ollut vain uhmaa ja protestia: suomalaisessa lämmössä minä olen aina tuntenut itseni tervetulleemmaksi kuin suomenruotsalaisessa pakkasessa. Lapsena minä kieltäydyin olemasta lapsi ja yritin käyttäytyä kuin aikuinen. Aikuisena olen kieltänyt olemasta aikuinen ja yrittänyt pidättää itselläni lapsen etuoikeudet. Olen kieltäytynyt olemasta mies sovinnaisen miehisyyden ehdoilla, kieltäytynyt kantamasta asetta, kannuksia ja mitaleita. Menestyessäni olen kieltänyt menestyksen ja pyrkinyt kohti tappiota. Tappion hetkellä olen kieltänyt tappion ja etsinyt menestystä. Olen tuominnut itseni kuolemaan ja teloittanut pyövelin itseni sijasta. Aina se on ollut tuollaista ”todellisuuden äärien avartamista”, ts. kokemisen laajentamista tai rajoitusten tai oletetun persoonallisuuden kieltämistä. Aina se on ollut tuota kehysten suurentamista, minän ulottuvuuden pidentämistä inhimillisessä tilassa, tyytymättömyyttä ”minään” joka olisi identtinen jonkin aikaisemmin annetun kanssa, tavoitteena ”minä” lisättynä tuntemattomalla joka on liikkeessä kohti kokeilematonta ja tuntematonta, alati laajeneva syleily. Tuttuus. Tuntemus. ” (Kihlman 1971, 107.)

Tässä useasti lainatussa kohdassa kuvataan retorisesti vaikutuksen tekevällä tavalla kattava kavalkadi dualismeja, jotka Kihlman kertoo kääntäneensä yhteiskunnallisten odotusten vastakohdaksi elämänsä aikana. Puhutaan sitten arkisemmin ”vastavirtaan uimisesta” tai mahtipontisemmin ”maanpakolaisuudesta” (Toiviainen 1984, 11) kyse on joka tapauksessa kirjailijan valinnoista, joissa hän on asettunut tietoisesti oppositioon suhteessa vallitseviin normatiivisiin odotuksiin. Kysymys on siitä, mitä kunniallinen miehenä oleminen tai maskuliinisuus tarkoittivat hänelle. Tällä tavoin Kilhmanin elämän voi sanoa olleen jatkuvaa vastaanhangoittelua vuosikymmenten ajan menestymistä, suorittamista, aktiivisuutta, saavutuksia, mainetta tai valtaa korostavalle hegemoniselle maskuliinisuudelle miehen elämän päämäärinä (ks. esim. Connell & Messerschmidt 2005).

2. Teosten teemoja ja suhteita

Kihlman aloitti uransa runoilijana 1950-luvulla, mutta siirtyi pian proosaan[1]. Hänen 1960-luvun tuotantonsa on miltei unohdettu, vaikka teokset olivat aikanaan rohkeita, romaanikerrontaa uudistavia kirjoja. Varo, autuas! -romaania (1961) hän kutsui itse ”epäpuhtaaksi romaaniksi”, joka viittaa suomenruotsalaiselle kirjallisuudelle vieraiden teemojen eli politiikan ja seksuaalisuuden käsittelemiseen. Minämuotoinen ja esseistisistä jaksoista koostuva romaani kuvaa kuvitteellista Lexå -nimistä pikkukaupunkia paikallislehden päätoimijan Karl-Henrik Randgrenin horisontista. Tämä on myös iskenyt silmänsä alaikäiseen tyttöön. Hän ryhtyy kritisoimaan pääkirjoituksistaan suomenruotsalaisen porvariston itseensäsulkeutuneeksi ja tekopyhäksi tulkitsemaansa elämäntapaa. Tuotannon tärkeimpiä teoksia on Lindermannin perheen sisäistä dysfunktionaalista dynamiikka kuvaava psykologinen romaani Sininen äiti (1965). Teos perustuu kertojanäkökulman vaihteluun. Milloin perheen tapahtumat kerrotaan herkän, uskonnollisen ja lopulta mielisairaalan osastolle joutuneen Bennon äänellä, milloin perheeseen etäisyyttä alkoholilla ja poikkeavilla elämäntavoillaan ottavan Ralfin äänellä. Romaani ei kuitenkaan ole pelkästään suku- tai perheromaani, vaan enemmänkin kuvaus perheen poikien aikuistumisen ohdakkeisesta polusta irti kodin raskaasta ilmapiiristä itsenäiseen elämään ja erilaisista valintamahdollisuuksista elämässä. Madeleine (1966) on puolestaan päähenkilön sisäiseen monologiin perustuva välimerkitön kesän loppuun parin kuukauden ajalle sijoittuva rakkaus- ja avioliittoromaanin yhdistelmä hajoavasta perheestä, alkoholisoituneesta perheenisästä ja satunnaisista ulkoisista tapahtumista. Romaania on pidetty Sinisen äidin lopun laajennuksena, vaikka se on sinänsä itsenäinen teos (Alhoniemi 1989, 160).

Seuraavalla vuosikymmenellä Kihlman kirjoitti kaksi palkittua kirjaa. Vuosikymmenen aloitti Ihminen joka järkkyi -teos (1971), jonka alaotsikko on Kirja epäolennaisesta. Teos ei ole romaani, vaan enemmänkin esseistinen tutkielma, jonka keskiössä on alkoholismi, homoseksuaalisuus ja aviorikos. Kihlman on kuvannut kirjaansa ”emotionaaliseksi reportaasiksi” eli tunteita käsitteleväksi selonteoksi ja koettanut oikoa haastatteluissa lukuisia kertoja tunnustus- tai -katumuskirjan leimaa (Westö & Kihlman 2000, 185). Paljastuskirjan nimen hän hyväksyi, mutta enemmän teoksella tavoitellaan teoksen oman kuvauksen mukaan lukijoiden valtauttamista poliittisen hallinnan alta vaikenemisesta, kiusallisesta häpeästä ja arkaluontoisiksi koetuista yksityisyyden piiriin kuuluvista asioista. Toinen vuosikymmenen merkittävä teos oli Kallis prinssi -romaani (1975). Se liittyy sukuromaanin perinteeseen, mutta on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen tässä suhteessa. Kuten Toiviainen (1984) on todennut, romaani rikkoo tietoisesti sukuromaanin konventioita, sisältää aineksia Kihlmanin omasta sukuhistoriasta ja kasvaa useamman vuosisadan kuvaukseksi porvarillisuudesta. Hurjan sosiaalisen nousun elämässään tehnyt päähenkilö Donald Blaadh on kuin uusi versio huijari ja kiipijä Felix Krullista, mutta monin verroin pidemmälle elämässään päässyt. Tällaisena romaanin suurporvarillisen ja yläluokkaisen elämän perhe- ja sukukuvaukselle ei ole vastinetta suomalaisessa kirjallisuudessa.

Kihlmanin 1980-luvun alussa ilmestyneet kaksi Etelä-Amerikkaan sijoittuvaa kirjaa merkitsivät täyskäännöstä aiemmasta, kun hänen 1980-luvun lopulla ilmestynyt viimeinen romaaninsa palasi Kalliin prinssin teemoihin. Kaikki minun lapseni (1980) on enemmän romaaninomainen ja Puhtaita elämän unelmat (1983) lähinnä pienoisromaani. Kertoja kuvaa kirjoissa matkojaan, niihin liittyviä paikkoja ja kohtaamiaan ihmisiä. Matkan motiivi oli alun perin kiinnostus omiin sukujuuriin, mutta tämä sammui pian. Kihlman tapasi matkallaan ihmisiä eri yhteiskuntakerroksista: eristyneen yläluokan lähellä olevaa eliittiä, tavallista kansaa ja köyhyydessä eläviä. Parhaiten hän viihtyi osattomien parissa ja ystävystyi heidän kanssaan. Tuona aikana Argentiina oli ja on toki vieläkin äärimmäisten vastakohtaisuuksien maa, eikä köyhillä ja osattomilla ollut juuri mitään mahdollisuuksia elämänsä muuttamiseen; tähän liittyi jälkimmäisen kirjan voimattomuuden kokemus (alaotsikko Kirja voimattomuudesta). Teokset saivat ristiriitaisen vastaanoton Suomessa, eikä vähiten yhteiskunnallisen suunnanmuutoksen takia. Kihlmanin viimeiseksi jäänyt romaani Gerdt Blahdin tuho (1987; ks. myös Kihlman 1986) sen sijaan on kirjailijan paluu aikaisempaan, kuvaus historiallista loppuaan lähentyvästä yläluokkaisesta elämäntavasta ja sitä edustavasta yritysjohtajasta. Kertomuksessa vaimon aviorikkomuksen jälkeen seuraa työpaikkadraama, jossa tavaratalon kaikkea muuta kuin nuhteeton toimitusjohtaja pelataan ulos työstään. Tarinalla on paljon suku- tai avioliittoromaanin piirteitä, mutta se on enemmän dekkarinomainen nopeatempoinen juonellinen romaani vanhenevan miehen maskuliinisen identiteetin tuhoutumisesta maailmassa, jota hän ei hallitse tai tunne enää omakseen.

Sanomalehtityö, kirja-arvostelut ja esseet olivat Kilhmanin toimeentulon lähde hänen uransa alussa. Sanoma- ja aikakausilehdissä julkaistut esseet käsittelivät Suomen historiaa, kulttuuriin liittyviä asioita, ajankohtaisia poliittisia teemoja, kirjailijan tehtävää ja esimerkiksi intellektuellin yhteiskunnallista ja moraalista vastuuta. Nämä teemat ovat sinänsä aika yleisiä, mutta Kihlman kritisoi esimerkiksi Faulknerin yksipuolista näkemystä kirjailijan vastuusta vain taiteelleen, jonka hän koki ongelmalliseksi. Esseistinen tyyli on sinänsä tuttu esimerkiksi hänen Varo, autuas! -teoksestaan, jossa on pitkiä päähenkilön sisäiseen monologiin pohjautuvia jaksoja klassisesta musiikista (Antonio Vivaldi), läheisistä työkavereista, omista vanhemmistaan sekä suomenruotsalaisuudesta. Mistä minä tiedän -esseekokoelmassa (1969) aihepiirit liikkuvat sen sijaan vielä konkreettisemmin yhteiskunnallisissa teemoissa, kuten sukupuolisten vähemmistöjen asemassa, sukupolvien vastakohdissa, valtaan liittyvissä kysymyksissä, rotuennakkoluuloissa ja esimerkiksi radikaalisuuden merkityksessä. Esseet ovat argumentaatioltaan viimeisteltyjä, pohdittuja sekä usein minämuotoisia ja omaelämäkerrallisia. Vaikutteita on ehkä aikakauden yleiseen kulttuuridebattiin verrattuna useammasta ilmansuunnasta kuin tavallisesti: kotimaasta, Ruotsista, eurooppalaisilta ajattelijoilta sekä amerikkalaisilta kirjailijoilta ja intellektuelleita, kuten Noam Chomskyltä.

Kilhmanin esseistinen tuotanto ja lehtiartikkelit muodostavat tärkeän taustan hänen romaaneilleen. Pirkko Alhoniemi (1989) tuonut tätä puolta esille biografisessa luennassaan ja laajentanut analyysiä paitsi suomenruotsalaisen sanomalehdistön artikkeleiden tarkasteluun myös siihen, miten Kihlmanin kirjat on otettu vastaan Ruotsissa, jossa ne julkaistiin samanaikaisesti kuin Suomessa. Ehkä eniten hänen kirjoistaan on herättänyt yhteiskunnallista keskustelua erityisesti Ihminen joka järkkyi (1971), yksi tärkeimmistä 1970-luvun teoksista. Siinä kertoja kommentoi purevasti aikalaiskeskustelua, avaa yksityisen puolen kokemuksiaan ja kritisoi kulttuurin ja yhteiskunnan tilaa. Huomionarvoista on, että Kilhmanin kuvaukset alkoholismista ja homoseksuaalisuudesta ovat herättäneet kiinnostusta myös tutkijoiden parissa. Kertomalla yksityiskohtaisesti omista kokemuksistaan Kilhman pyrki samalla rakentamaan yleisemmän kuvan siitä, millaisia ongelmia näihin asioihin liittyy. Esimerkiksi Janna Kantola (2002) on eritellyt sitä, miten alkoholinkäyttöön liittyi ulkopuolisuuden, sivullisuuden ja huonon omantunnon piirteitä. Oma tragediansa kirjan pakottavassa syntyhistoriassa oli se, että Kilhman oli sitä ennen päässyt pois katkolta ja ”juonut pois neljä vuotta” elämästään ennen Mistä minä tiedän -kokoelman syntyä. (Westö & Kilman 2000, 178).

3. Kirjallisuustutkimus ja kirjailijakuvan piirteitä

Kihlmanin arvoon kirjailija on vaikea vastata yksiselitteisesti, kuten on asian laita tärkeiden kirjailijoiden kohdalla. Kovin paljon hänen tuotantoaan ei ole tutkittu kirjallisuudentutkijoiden taholta, ja analyysit ovat vaihdelleet lähtökohdiltaan. Kihlman ei ollut itse innostunut tuotantonsa tulkinnoista, sillä niiden näkökulma oli hänestä usein virheellinen, puhumattakaan lehtikritiikeistä (ks. esim. Westö & Kihlman 2000, 66–67, 207). Haastattelukirjan perusteella kodin kirjallinen perinne oli joka tapauksessa erityinen. Kirjallisuudesta ja politiikasta keskusteltiin aktiivisesti. Kihlman tunsi kriitikkotyönsä näkökulmasta laajasti pohjoismaista, eurooppalaista ja amerikkalaista nykykirjallisuutta. Lisäksi perhetuttuina tutuksi tuli jo varhain mittava joukko kirjallisuus- ja kustannusalan keskeisiä vaikuttajia, joiden merkitys oli ratkaiseva hänen uralleen. Näin ollen hänen tuotantonsa kirjalliset vaikutteet eivät palaudu yksiselitteisesti vaikkapa Thomas Mannin tai F. M. Dostojevskin tuotantoon, vaan niitä on yllättävän monesta suunnasta. Kihlman on kertonut näistä vaikutteista avoimesti. Kun katsoo tuotantoa kokonaisuutena, kaikki romaanit ovat oikeastaan tietyllä tavalla irtiottoja aikaisempaan, mutta samalla sidoksissa aiemman tuotannon teemoihin. Esimerkiksi Madeleine -romaania voi pitää edelleenkin kiinnostavana sisäisten ja ulkoisten dialogisten suhteiden ristivalotuksena.

Kirjallisuustutkimuksen puolella kolme toisiaan täydentävää tutkimusta ovat tärkeitä. Seppo Toiviaisen (1984) pienimuotoinen esseekokoelma sisältää kiinnostavia pohdintoja Kihlmanin tuotannon yleisistä teemoista ja romaanien muotoa koskevista ratkaisuista päätyen epäileviin ajatuksiin hänen Etelä-Amerikkaan sijoittuvista teoksistaan. Pirkko Alhonniemen (1989) tutkimus ulottuu vuoteen 1975 ja tarkastelee Kihlmanin kirjojen vastaanottoa ja yhteyksiä hänen isänsä Bertel Kihlmanin kirjalliseen toimintaan. Kirjassa on runsaasti biografisia yksityiskohtia. Siten sitä hallitsee taipumus ymmärtää kirjailijan elämäntapahtumat ja fiktiiviset teokset osin samaksi asiaksi. Mikko Carlsonin (2014) laajan ja monipuolisen väitöskirjan teemana on viimein seksuaalisuus tilaan sijoittuvana ja kulttuurisena ilmiönä. Tällaisena se on tarkka, monipuolinen ja yksityiskohtainen kokonaan uudenlainen luenta Kihlmanin 1970- ja 1980 -luvun tuotannosta. Ehkä tuotannon kokonaisuuden hahmottamista on hankaloittanut se, että Kihlmanin teokset ovat kerronta- ja muotoratkaisuiltaan erilaisia, eikä niistä hahmotu mitenkään helposti yksiselitteistä jatkumoa suuntaan tai toiseen. Teemat ja sisällöt ovat puolestaan sellaisia, joihin tarttumiseen kotimaisessa kirjallisuustutkimuksessa ei ollut vielä muutama vuosikymmen sitten kunnollisia käsitteellisiä välineitä.

Lajiteoreettisesti kirjallisuuden lajit voidaan nähdä tekstien kirjoittamista, julkaisemista ja lukemista ohjaaviksi konventioiden kokoelmiksi tai repertoaareiksi (Sevänen 2014, 50–55), vaikka yksittäinen kirjallinen teksti voi toki yhdistellä piirteitä useista aineksista. Tästä katsottuna Kilhmanin useat teokset edustavat yleisesti yhteiskunnallista romaania, mutta suhde niiden kahden alatyypin eli sosiaalisen romaanin ja yhteiskuntaromaanin välillä on epäselvempi. Kuvatut henkilöt, perheet ja ihmissuhteet ovat keski- tai yläluokkaisia, eikä teoksissa ole laajaa yhteiskunnallista näkökulmaa esimerkiksi eri yhteiskuntaluokkiin tai sosiaalisiin kerrostumiin. Vastaavasti romaanien repertoaari koostuu useamman lajityypin ja kerronnan aineksista, joita ovat perhe-, rakkaus-, avioliitto- ja sukuromaani sekä eksistentialistinen ja psykologinen romaani. Yhteiskunnallinen romaani syntyi realismin perinteestä, mutta mitenkään selvästi tähän Kihlmanin tuotanto ei liity, sillä hänen tuotannossaan on aineksia psykologisesta realismista, maagisesta realismista ja esimerkiksi modernismista. Kihlman sekoittaa näitä aineksia romaaneissaan, kuten pääteoksissaan Sinisessä äidissä, Kalliissa prinssissä tai Gerdt Bladhin tuhossa. Yksilöllisten valintojen ja ekstistentiaalisten, elämän mielekkyyttä koskevien kysymysten pohdinta ei ole sinänsä vieras piirre yhteiskunnalliselle romaanille, vaan sitä voi pitää pikemminkin kapitalismin kulttuurin luonnollisena osana ja seurauksena. Kihlmanin tuotannon eksistentiaalista ja antikapitalistista puolta on korostanut erityisesti Toivainen (1984, 12–14).

Kihlmanin romaanien sisältö ja muotoratkaisut ovat syntyneet monisäikeillä tavalla yhteydestä filosofiaan ja kirjallisuudenhistorian perinteeseen, kuten Alhoniemen (1989) yksityiskohtainen vaikutteiden erittely osoittaa. Lähtökohtana on pääteoksissa tarina keski- ja yläluokkaisesta elämästä, mutta se on rakentunut intertekstuaalisessa suhteessa kirjallisuustraditioon. Henkilöhahmot ja heidän problematiikkansa on sijoitettu Suomeen ja tiettyyn suku- tai perhekontekstiin, mutta he edustavat enemmänkin yleisempiä tyyppejä. Pää- ja sivuhenkilöiden toimintaan tiivistyy pohdintaa eettisistä vaihtoehdoista, suhteesta aiempiin sukupolviin, historiallisiin perinteisiin, perittyyn poliittiseen ideologiaan tai vaikkapa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden hyväksymiseen. Hyvä esimerkki on Varo, autuas! -romaanin Karl-Henrik Randgrenin hahmo, jolla on aristokraattinen ja yläluokkainen tausta mutta joka eksynyt radikalismissaan luokkien väliin ja jäänyt oman taustansa vangiksi. Kuten todettiin, Sinisen äidin päähenkilöt taas kuvastavat erilaisia suhtautumistapoja aikuistumiseen, vaikka hahmot voi nähdä myös tietoisesti rakennettuina konstruktioina Dostojevskin Karamazovin veljesten hahmoista. Kirjailija piti teosta myös omakuvanaan, omien ristiriitaisten puoliensa kuvauksena. Saman Karamazovin veljesten kuvion Alhoniemi (1989, 266) on löytänyt myös omana variaationaan Kalliista prinssistä ja näkee teoksen dialektisessa yhteydessä aiempaan tuotantoon.

Osuvasti Kihlmanin kirjailijakuvaa määrittelee Carlson (2014, 46), joka näkee hänet psykologisen realismin edustajaksi: ”Ennen kaikkea Kihlmanin kirjailijalaatua voisi luonnehtia psykologiseksi realistiksi: hänen teoksissaan on aina kulttuuriseen todellisuuteen viittaava ja sen epäkohdista ammentava realistinen ja yhteiskuntakriittinen viritys, mutta teosten kerrontaa täydentävät usein kuvitteelliset, tajunnanvirtaiset ja syvyyspsykologiset elementit.” Tämä luonnehtii kaikkia Kihlmanin romaaneja, joissa on sinänsä paljon myös vaikutteita ja muunnelmia aikaisemmista teoksista, kuten sukupolvien arvomaailman vastakkaisuus, suhde vanhempien aatemaailmaan, identiteetin muuttuminen tai homoseksuaalisuus. Carlson (2014) paljastaa tutkimuksessaan monipuolisesti erityisesti seksuaalisuuteen liittyviä merkitysrakenteita, joihin aiempi tutkimus ei ole viitannut lainkaan. Esimerkiksi Gerdt Bladhin tuhon voi tässä mielessä nähdä suomalaisessa kulttuurikontekstissa ”epäpuhtaaksi” romaaniksi, joka tuo esille vanhenevan päähenkilön identiteettikamppailun seksuaalisesta identiteetistään (emt., 227–276). Seksuaalisuuden rakentumiseen, muuntumiseen ja tuottamiseen liittyvää kulttuurista puolta ei ole kuitenkaan otettu aiemmin olennaisena teemana esille, vaikka se on juuri tuotannossa hyvin keskeinen aina Sinisen äidin Benno-hahmosta saakka.

4. Kirjailija hahmottajana ja eletty elämä

Kanadalaissyntyinen brittiläinen kirjailija Rachel Cusk kohahdutti muutamia vuosia sitten haastattelussaan todetessaan, että hänestä fiktio on ”keinotekoista ja noloa” romaanin muotona ja että ”kuvailu ja hahmo ovat kuolleet” (Kellaway 2014).  Sen sijaan hän korosti omaelämäkerrallisuuden korostumista kaikessa taiteessa. Tämä tarkoittaa siis kirjallisuudessa autofiktiivisyyden eli kirjailijan oman elämän tulemista osaksi romaanin sisältöä. Kirjallisuustieteellisessä tutkimuksessa teemasta on keskusteltu jo pidempään 1970-luvulta lähtien, eikä ilmiössä ole välttämättä mitään aivan uutta auringon alalla. Esimerkkejä on paljon meillä ja maailmalla. Tunnetuin nimi on ollut norjalainen Karl Ove Knausgård, jonka moniosaisesta perhesuhteita ja maskuliinista kamppailua kuvaavasta kirjasarjasta tuli kaikkien yllätykseksi myös myynti- ja käännösmenestys. Lajityypin juuria voi sen sijaan etsiä suomalaisessa kirjallisuudessa 1960-luvulta vaikkapa Pentti Saarikosken proosateoksista, Pentti Holapan tuotannosta, Märta Tikkasen 1970-luvun romaaneista, Eeva Kilveltä ja esimerkiksi Henrik Tikkasen osoitekirjoista. Uudempia autofiktiivisuuden edustajia ovat mm. Hannu Väisänen, Kari Hotakainen ja Anna-Leena Härkönen. Autofiktiivisuuden perinteeseen liittyy myös Christer Kihlmanin tuotanto aina 1960-luvulta lähtien niin hänen itsensä kuin tutkijoidenkin mielestä.

Autofiktio on lyhenne autobiografisesta eli omaelämäkerrallisesta fiktiosta, jossa yhdistyy todellinen henkilö ja fiktiivinen kuvaus. Käsitteen alkuperä on ranskalaisen psykoanalyyttisesti suuntautuneen kirjailijan ja tutkijan Serge Doubrovskyn pohdinnoissa omaelämäkerrallisuuden ja romaanin suhteesta (Dix 2017; Koivisto 2011, 12-17). Käsitteellisellä tasolla asia on periaatteessa yksinkertainen. Autofiktiivinen kirjoittaminen yhdistää omaelämäkerrallisia aineksia fiktiiviseen romaaniin antaen ymmärtää, että kyse on kirjoittajasta itsestään ja todellisesta hahmosta. Yksinkertaisimmillaan tämä voi tarkoittaa sitä, että päähenkilöllä on sama nimi kuin kirjailijalla. Tähän helppous sitten loppuukin. Lajityyppisesti autofiktiivinen kirjallisuus ei ole nimittäin mitenkään yksiselitteinen kirjallisuuden muoto, sillä on tietysti mahdollista, että koko teos on täysin fiktiivinen, vaikka sen esitetään olevan omaelämäkerrallinen. Vastaavasti omaelämäkerrallinen aines voi hallita koko romaania, vaikka tämä ei tule mitenkään suoraan esille. Jo tutkimuksen alusta lähtien on kuitenkin vallinnut erimielisyys siitä, pitäisikö autofiktiivisen kirjallisuuden olla nimenomaan täysin fiktiivistä tai perustua todellisiin kirjailijan elämänkokemuksiin. Kumpiakin muotoja esiintyy autofiktiivisuuden perinteessä, eikä perinne ole mitenkään yhtenäinen, vaan lajityyppinä siinä yhdistellään erilaisia konventioita monipuolisesti laidasta laitaan.

Jo aivan ensimmäisestä romaanista lähtien omaelämäkerralliset ainekset ovat olleet osa Kihlmanin tuotantoa. Hän on ikään kuin lainannut kirjojensa sisältöön aineksia todellisen elämän tapahtumista ja sijoittanut ne osaksi fiktiivistä kertomusta. Varo, autuas! -romaanissa tämä tarkoittaa kokemusta alaikäiseen tyttöön rakastumisesta, suomenruotsalaisuutta ja päätoimittajan arjen kuvausta. Kuten todettiin, Sinistä äitiä Kihlman on pitänyt jopa oman persoonallisuutensa ristiriitaisuuksien kuvauksena, vaikka se on tietysti itsenäinen romaani. Selvimmin autofiktiivisuus tulee esille Ihminen joka järkkyi -kirjassa, jossa kertoja kirjoittaa suoraan itsestään ja omista kokemuksistaan C. K. -nimimerkillä. Vastaavasti oman sukuhistorian ainekset punoutuvat muunneltuna osaksi romaanin sisältöä Kalliissa prinssissä ja Gerdt Bladhin tuhossa. Näiden kirjojen välissä ilmestyneet Puhtaita elämän unelmat– ja Kaikki minun lapset -kirjat ovat kertojan äänellä tuotettuja yhdistelmiä matkareportaasia, fiktiota ja todellista elämää. Tuuliajolla tappion maisemissa -teos (1986) on puolestaan monologi vanhenevan kirjailijan suhteesta vaimoonsa, voimien katoamisesta ja kirjoittamisen vaikeutumisesta. Henkilökohtaisuus on ollut osa tuotantoa siitäkin yksinkertaisesta syystä, että Kihlman on todennut itselleen mahdottomaksi kirjoittamisen sellaisesta, josta hänellä ei ole omakohtaista kokemusta.

Tunnustamisesta ja autofiktiivisyydestä on kirjoitettu turhankin epämääräisesti julkisuudessa viime vuosina. Usein tunnustuskirjallisuutta käsitellään yhtenä isona perinteenä, jossa ei nähdä juuri eroja. Kirjallisuustutkimuksessa aihepiirin käsittely on ollut tarkempaa, mutta kovin tarkasti eroja ja yhtäläisyyksiä ei ole kuvattu. Kihlmanin kirjailijatyön tapauksessa suhde eletyn elämän, todellisten tapahtumien ja fiktion osalta on kuitenkin kirjoittajan itsensä mukaan yksiselitteinen: ”Minähän en ole koskaan kirjoittanut ensi kädessä itsestäni” (Westö & Kihlman 2000, 185). Tällä hän tarkoittanee sitä, että oman elämän kuvaaminen on palvellut muokattuna ja kierrätettynä romaanien ja muiden teosten fiktiivistä sisältöä. Tuuliajolla tappion maisemissa -monologissa (1986, 78) kertoja puhuukin itsestään voittamattomana hahmottajana, joka kissan tavoin putoaa aina neljälle tassulleen, ja jatkaa suhteestaan muihin ihmisiin:

”Te olette olemassa minua varten. Mitä tahansa te olette ja mitä tahansa te teette ja esitätte ja mitä tahansa teille tapahtuu, sitä minä käytän, ihan kaikkea, käytän kaikkea hyväkseni kuin savea, kuin kipsiä, kuin pronssia, kuin värejä, ihmismateriaalia, muovaamiseen ja vaivaamiseen ja hahmottamiseen ja ilmentämiseen.” (Kihlman 1986, 78.)

Tämän todettuaan hän siirtyy monologissa kirjoittamaan työn alla olevaa uutta tuhoutumista käsittelevää romaaniaan välttääkseen oman tuhoutumisensa. Näin kirjailija siis käyttää kertojan mukaan oman elämänsä tapahtumia hahmottaakseen ja ilmentääkseen sen kautta yksilöpsykologisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia teemoja.

Kirjailija Riikka Pulkkinen (2019) on esimerkiksi kuvannut nykyistä aikakautta ”tunnustamisen aikakaudeksi”, jolla hän viittaa yleisesti kulttuurin ja yhteiskunnan muutokseen. Kihlmanin kirjailijauran alussa ja myöhemminkin asiat olivat toisin julkisuuden osalta. Julkisuus oli vahvasti säädeltyä ja itseilmaisun muodot rajoittuneita. Kirjailija saattoi määrittää itsensä julkiseksi intellektuelliksi, joka pohti omaa rooliaan yhteiskunnassa ja osallistumiseen liittyviä kysymyksiä. Tätä teemaa Kihlman käsitteli useassa lehtikirjoituksessaan ja esseessään jo 1960-luvulla. Ehkä voisi sanoa, että hänen suhdettaan kirjoittamiseen, yksityisen puolen käsittelyyn ja julkiseen osallistumiseen ohjasivat kokonaan toisenlaiset, laadullisesti tiukemmat lähtökohdat kuin nykyisessä subjektiivisessa ja enemmän mielipiteisiin perustuvassa esseistiikan buumissa, mikä ei tarkoita sitä, että nykyesseistiikka olisi huonoa. Esimerkiksi Demokratia ja idealismi- tai Porvarillinen kulttuuri- esseet ovat huolella laadittuja ja monipuolisia yhteiskunnan uudistumisen pohdintoja, jollaisia tulee harvemmin vastaan enää poliittis-yhteiskunnallisista kysymyksistä (Kihlman 1969, 77–86, 87–91). Tämän ohella kapitalismin kuvaus on ollut ollut osa Kihlmanin (1971, 8–13) tuotantoa, vaikka kapitalismi oli hänelle länsimaisen individualismin arvomaailmaan kytkeytyvänä asiana varsin weberiläinen käsite ja luonteeltaan vaihtoehdoton ”rautahäkki”, josta ei ollut ulospääsyä ja joka rajoitti ihmisen elämisen mahdollisuuksia (vrt. Toiviainen 1984, 97).

5. Edelleen ajankohtainen vai ääni menneisyydestä?

Esitetty kysymys on ajankohtainen, kun pääosa kirjailijan tuotannosta sijoittuu useamman vuosikymmenen päähän. Vastaukseni on kuitenkin silti myönteinen. Kyllä, Kihlman on edelleen yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti kiinnostava kirjailija, vaikka ajat ovat muuttuneet. Aiemmat tutkimukset ovat jo nostaneet hänen tuotannostaan tärkeitä puolia. Jos etsitään lopuksi vielä uutta näkökulmaa hänen koko tuotantoonsa ja sen teemoihin, mielenkiintoa voi nähdä esimerkiksi siinä, miten Kihlman kuvannut hegemonisen maskuliinisuuden muotona edustanutta yläluokkaista patriarkaalista maskuliinisuutta. Samalla hän on pyrkinyt ymmärtämään homoseksuaalisuutta alistetun maskuliinisuuden muotona samaistumatta siihen täysin kirjailijana tai ihmisenä sekä eritellyt maskuliinisuuden ja sukupuolen hierarkioita myös ajallisesti muuttuvina ja kulttuuris-paikallisesti tuotettuina (vrt. Messerschmidt 2017). Kaikkien hänen teostensa keskiössä on kuitenkin mies, useampia miehiä tai miesten väliset ystävyys- tai rakkaussuhteet. Naiset ovat mukana, mutta kuvassa sivussa ja lähinnä aika kapeassa alisteisessa roolissa. Feminiinisemmän perheenisän rooli, kotityöt ja lastenkasvatus eivät näy tuotannossa juuri lainkaan tai ne eivät kuulu miehen maailmaan. Mitenkään yksiselitteinen kuva ei kuitenkaan tässä suhteessa ole. Lisäksi teoksissa esiintyy laaja galleria macho- tai äärimaskuliinisuuden edustajia, jotka eivät juuri piittaa virallisen yhteiskunnan säännöistä.

Parhaiten Kihlmanin kirjailijakuvan vastahankainen suhde hegemoniseen maskuliinisuuteen tulee esille nimenomaan notoorista petturuutta käsittelevässä lainauksessa, kuten artikkelin alussa mainittiin. Selvennykseksi voi sanoa sen, että Kihlman asettui tuotannossaan ensin suomenruotsalaista patriarkaalista kulttuuria vastaan, mistä hänen kulttuurinen kritiikkinsä laajeni kapitalismiin. Maskuliinisuus ei luonnollisestikaan ole mikään yksiselitteinen asia, vaan sosiaalisesti kerrostunut ja monin tavoin jakautunut ilmiö (Connell & Messerschmidt 2005; Messerschmidt 2017). Tässä mielessä patriarkaalisella tunteettomalla, kovalla ja saavutuksia korostavalla hegemonisella maskuliinisuudella oli hallitseva rooli kulttuurissa ja mediassa Kilhmanin elinaikana, vaikka sitä edustivat vain harvat. Kihlman on sen sijaan pyrkinyt ylittämään monimuotoisesti hegemonisen maskuliinisuuden rajoja, mikä näkyy hänen tuotannossaan ja elämässään kiinnostuksena yhteiskunnan marginaalissa eläviä kohtaan, kaikenlaisten tunteiden hyväksymisenä, terveyden riskeeraamisena ja haluna irrottautua siitä, mikä on yleisesti tavoiteltua ja hyväksyttyä. Myös alkoholismin, biseksuaalisuuden ja avioelämän ongelmien määrittelyn epäolennaisuuksiksi, Etelä-Amerikkaan sijoittuvien teosten kiinnostuksen huomattavasti nuorempiin miehiin tai viimeisen romaanin vanhenevan miehen identiteetin tuhon tarkastelun voi nähdä yritykseksi purkaa hegemonisen maskuliinisuuden yksipuolista maailmaa.

Kihlmanin tuotantoon ovat viitanneet suoraan viime vuosina erityisesti muutamat esseistit. Esimerkiksi Antti Hurskainen (2018) on ollut jo ennen kirjailijauransa alkua Kihlmanin tuotannosta innostunut, kun taas Antti Nylénin (2018) Häviö -teoksen aloituslainaus on Kihlmanilta, kirja on muodoltaan monologi ja siinä on muutenkin vaikutteita Kihlmanin tuotannosta. Vastaavasti Koko Hubaran (2017) yhteiskunnallinen, valtaa käsittelevä ja vahvan subjektiivinen Ruskeat tytöt on alaotsikoltaan ehkä vain sattumalta ”Tunne-esseitä”. Näin tuotannon vaikutus siis jatkuu. Kiinnostuksen selitystä voi etsiä hyvin siitä, että tuotannolla on edelleen kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti sanottavaa nykyaikanakin nuoremmille sukupolville. Yhteiskunnan ja kulttuurin arvot muuttuvat hitaasti. Uudet sukupolvet käyvät läpi kysymyksiä, jotka liittyvät heitä edeltäviin sukupolviin, heidän arvostuksiinsa ja toimintatapoihinsa. Suhteessa aikaansa Kihlmanin voisi nähdä kirjailijana ja julkisena keskustelijana edelläkävijäksi, joka kykeni käsittelemään ja tuomaan esille monipuolisesti yläluokkaiseen porvarillisuuteen, seksuaalisuuden normeihin tai vaikkapa juuri maskuliinisuuden kulttuurisiin valtahierarkioihin liittyviä vastakkainasetteluja. Hän itse kasvoi ja eli myös tässä vallan jänniteverkostossa erityisessä asemassa ja kykeni hahmottamaan ympärillään olevia ilmiöitä monipuolisesti. Näin hänen tuotantonsa jännitteet voi nähdä yhteiskunnassa oleviksi kulttuurisiksi jännitteiksi, joita hän tarkasteli kaikille yhteisinä, ei vain julkisuushakuisesti tai pinnallisesti omaan elämäänsä tai sukunsa historiaansa liittyvinä asioina.

 

Pekka Kuusela
YTT, yliopistonlehtori
yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Kirjallisuus

• Alhoniemi, Pirkko (1989) Isät, pojat, perinnöt. Helsinki: SKS.
• Autio, Veli-Matti (2021) Kihlman (1700–). Biografiakeskus, Kansallisbiografia. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8096 (luettu 15. 3. 2021)
• Carlson, Mikko (2014) Paikantuneita haluja. Seksuaalisuus ja tila Christer Kihlmanin tuotannossa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 114. Jyväskylän yliopisto.
• Connell, Raewyn W. & Messerschmidt, James W. (2005) Hegemonic masculinity: rethinking the concept. Gender & Society 19:6, 829–859.
• Dix, Hywel (2017) Autofiction: The forgotten face of french theory. Word and Text 7:1, 69–85.
• Hirvonen, Pekka (2003) Papin pojasta suurteollisuusmieheksi: Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800–luvun Suomessa. Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Historian laitos. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/19622 (luettu 15. 3. 2021)
• Hubara, Koko (2017) Ruskeat tytöt. Tunne-esseitä. Helsinki: Like.
• Hurskainen, Antti (2018) Toiset löysivät teininä punkin ja anarkismin, minä Christer Kihlmanin. https://anttihurskainen.com/muut-tekstit/(luettu 15. 3. 2021)
• Kantola, Janna (2002) Alkoholi ihmisten välissä: juomisen tulkinnat Christer Kihlmanin, Pentti Saarikosken ja Henrik Tikkasen proosassa. Yhteiskuntapolitiikka 67:1, 27–37.
• Kellaway, Kate (2014) Interview. Rachel Cusk: ’Aftermath was creative death. I was heading into total silence’. The Guardian, August. https://www.theguardian.com/books/2014/aug/24/rachel-cusk-interview-aftermath-outline (luettu 15. 3. 2021)
• Kihlman, Christer (1961) Varo, autuas! Suom. Kristiina Kivivuori. Helsinki: Otava.
• Kihlman, Christer (1965) Sininen äiti. Suom. Esa Adrian Helsinki: Tammi.
• Kihlman, Christer (1966) Madeleine. Suom. Pentti Saarikoski. Helsinki: Tammi.
• Kihlman, Christer (1969) Mistä minä tiedän. Suom. Risto Hannula. Helsinki: Tammi.
• Kihlman, Christer (1971) Ihminen joka järkkyi. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.
• Kihlman, Christer (1975) Kallis prinssi. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.
• Kihlman, Christer (1980) Kaikki minun lapseni. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.
• Kihlman, Christer (1983) Puhtaita elämän unelmat. Kirja voimattomuudesta. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.
• Kihlman, Christer (1986) Tuuliajolla tappion maisemissa. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.
• Kihlman, Christer (1987) Gerdt Bladhin tuho. Suom. Oili Suominen. Helsinki: Tammi.
• Koivisto, Päivi (2011) Elämästä autofiktioksi. Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa
• Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/27342/elamasta.pdf?sequence=1 (luettu 16.3. 2021)
• Messerschmidt, James W. (2017) Masculinities and femicide. Qualitative Sociology Review 13:3, 70–79.
• Nylén, Antti (2018) Häviö. Monologi. Helsinki: Kosmos.
• Pulkkinen, Riitta (2019) Tunnustamisesta. Image. Julkaistu 1.3.2019. https://www.apu.fi/artikkelit/tunnustamisesta (luettu 14. 3. 2021)
• Sevänen, Erkki (2014)) Sosiaalinen romaani, yhteiskuntaromaani ja niiden lajisukulaiset kirjallisuushistorian ja nykykirjallisuuden kerrostumina. Joutsen/Svanen, 48–73. https://blogs.helsinki.fi/kirjallisuuspankki/joutsen-svanen/joutsen-svanen-2014/(luetto 15.3. 2021)
• Toiviainen, Seppo (1984) Christer Kihlman ja hänen maailmansa. Tutkijaliiton julkaisusarja 32. Helsinki: Suomen tutkijaliitto.
• Virtanen, Sakari (2014) Oswald Kihlman-Kairamo 1858–1938. Luonnontutkija, poliitikko, talousmies. Helsinki: SKS.
• Westö, Mårten & Kihlman, Christer (2000) Epätoivon toivo. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.

[1] Tässä on käytetty Kilhmanin tuotannon suomennettuja teoksia, vaikka teokset ilmestyivät alun perin ruotsiksi. Esim. Carlsonin (2014) väitöstutkimuksesta löytyvät alkuperäisteosten nimet ja ilmestymisvuodet.