Poliitikot viittaavat usein Karl von Clausewitzin (1780 – 1831) tunnettuun lauseeseen, sota on pyrkimystä saavuttaa poliittiset tavoitteet toisin keinoin ((Der Krieg ist eine bloße Fortsetzung der Politik mit anderen Mitteln. (Clausewitz 1998; 1832) )), kun he haluavat perustella sodan tarpeellisuutta. Usein syitä sotiin ja niiden oikeutuksiin etsitään ihmisluonnosta. Tällöin vedotaan ihmisen luontaiseen kilpailuhenkisyyteen ja itsekkyyteen sekä pyrkimykseen käyttää toista ihmistä hyväksi oman valtansa laajentumispyrkimyksissä. Ajatellaan, että ihminen on sodassa kaikkia vastaan, kuten Thomas Hobbes ((Hobbesin yhteiskuntateorian kehittely lähtee tilanteesta, jossa ei ole vielä järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Hobbes kutsuu tätä luonnontilaksi, jossa vallitsee ”kaikkien sotaa kaikkia vastaan”. Luonnontilassa jokaisen henki ja omaisuus oli jatkuvasti vaarassa. Jotta ihmiset eivät tuhoaisi toisiaan, he muodostivat yhteiskuntasopimuksen saadakseen voimaan yhteiset lait ja säännöt. (Hobbes 1999.) )) (1588 – 1679) luonnontilassa elävää ihmistä kuvasi.

Poliitikoille, sotilaille ja kriittistä ajattelua vältteleville nuo ajatukset voivat riittää sodan ymmärtämiseen ja oikeutukseen. Filosofian harrastaja ei tyydy katsomaan sotia ihmisluonnon välttämättömyyksinä tai urheina retkinä, joihin ryhdytään silloin, kun politiikan keinot eivät riitä päämäärien saavuttamiseen. Filosofian harrastaja hyvin tietää, Torsti Lehtisen tavoin, että ihminen on taivaan ja helvetin avioliitto; Hän kykenee niin hyvään kuin pahaan, sotaan ja rauhaan. Sodan kysymyksissä filosofian harrastajaa kiinnostaa, miten sota on mahdollinen? Miten Hitler sai joukot taistelemaan kolmannen valtakuntansa puolesta? Miten Bush sai oikeutuksen taistelulleen terrorismia vastaan? Miten ihmisestä, joka eilen oli ystävä, tulee vihollinen, jonka voi tänään surutta tappaa ja tuntea teosta jopa ylpeyttä, kuten esimerkiksi Lapin sodassa?

Ensin miehitetään mieli ja ajattelu

Ihmiset eivät käy sotia yksin. He käyvät sitä joukoissa, jotka eivät muodostu sattumalta. Kuninkaat, tsaarit ja hallitsijat saattoivat ennen demokratian aikaa aloittaa sodat, määrätä sotilaat ja siviilit sodan palvelukseen ankarien rangaistusten uhalla. Vaihtoehtoja annettiin kolme: ole mukana, mene vankilaan tai poistu lopullisesti elämän näyttämöltä.

Demokratioissa poliitikot voivat määrätä sotilaat sotaan, mutta yleensä sotaan ryhtymiseen halutaan ensin kansalaisten enemmistön tuki ja suostumus ((Esimerkiksi Suomessa kansalaisia suostuteltiin sotaan ja viholliskuvaa Neuvostoliittoa vastaan rakennettiin tietoisesti ennen II maailmansotaa ja sodan aikana. Samanlaista toiminta oli myös rajan toisella puolen. (Esim. Auvinen 2005; Laakkonen 2010: Luostarinen 1986; Vihonen 2010) )). Poliitikot ymmärtävät, että ennen kuin valloitetaan naapurin maita, kannattaa valloittaa ihmisen ajattelu ja mieli. He tietävät hyvin, että ihminen, joka pakotetaan sotaan, ei riemuiten sodi.

Miten mieli valloitetaan? Mielen valloittamisen avain on identiteetti. Jokainen ihminen pohtii identiteettiään ja kysyy itseltään: Kuka minä olen ja mihin minä kuuluun? Mihin yhteisöön haluan samastua? Yleensä ihminen haluaa olla mukana jossakin suuremmassa tarinassa ja tuntee kaipuuta johonkin yhteisöön. Mitä enemmän ihminen on jo luopunut tai on valmis luopumaan ajattelun oikeudestaan, mitä tiukemmin ihmisen ajattelu on jo valmiiksi hänelle tarjotussa ”laatikossa” ja mitä suopeampi hänen mielensä on valloittajan ajatuksille, sitä helpompaa hänen ajattelunsa on miehittää.

Koska demokratiassa sodatkin markkinoidaan ((Esimerkiksi Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin edelsi Pentagonin ja median saumaton yhteistyö. Sodanjohto valikoi maailmanlaajuisesti palvelukseensa toimittajia, joiden he tiesivät samastuvan sotivaksi osapuoleksi. Myös suomalainen media oli taitavasti mukana tuon sodan markkinoinnissa.)), ihmisten mielten valloittamisen tärkein väline on tiedotusvälineet. Edward Spengler (1880 – 1936) sanoi tästä, että tarvitaan vain kolme viikkoa lehdistön propagandatyötä ((”Nykyään elämme niin vastustuskyvyttöminä tämän henkisen tykistön vaikutuksen piirissä, että tuskin kukaan saavuttaa sisäistä etäisyyttä voidakseen nähdä selvästi tämän näytelmän koko kauhistuttavuuden. Tarvitaan vain kolme viikkoa sanomalehdistön työtä, ja koko maailma on omaksunut totuuden.” (Spengler 2002) )), jotta ihmiset omaksuvat heille tarjotun ”totuuden”. Kun ihmisten enemmistö saadaan hyväksymään median heille tarjoama totuus, ihmiset ovat valmiita liittymään ”joukkoon” ja käymään myös sotaan halutun asian puolesta.

Poliitikot ja toimittajat alkavat kutsua ihmisiä samaan tarinaan puhumalla isänmaasta ja ihmisten kuulumisesta samaan heimoon ja kansaan. Nykyisin media suosii mielten valloittamisessa ja sodan markkinoinnissa iskulauseita: vapaa maailma, länsimainen demokratia, sananvapaus, roistovaltio, pahan akseli, itsenäisyys, totuus ja kansallinen turvallisuus ((Yhdysvallat on 2000 -luvulla käynyt sotaa terrorismia vastaan kansallisen turvallisuuden nimissä. Etujensa – luonnonvarojen sekä taloudellisten intressien – turvaamiseksi se oli vuonna 2013 sotilaallisesti läsnä yli 150 maassa.)). Iskulauseilla on taivaallinen voima yleisen mielipiteen muodostamisessa.

Joukkojen mielen valloittamisessa kutsu yhteiseen tarinaan ei vielä riitä, vaan joukko täytyy motivoida liikkeeseen, antaa liikkeelle suunta ja asettaa se jotakin vastaan. Näissä pyrkimyksissä sodan virittelijät alkavat puhua mediassa barbaareista, ((Barbaari (muinaiskreikaksi bárbaros) kuvaa sivistymätöntä tai raakalaismaista ihmistä. Sana on peräisin antiikin Kreikasta. Alun perin barbaari sanaa käytettiin henkilöstä, joka ei puhunut kreikkaa.)) ”toisen heimon” pahuudesta, sivistymättömyydestä ja raakuudesta; alkaa vihollisen demonisointi ja esineellistäminen ((Martin Buber (1992) tarkoittaa ihmistä esineellistävää suhdetta minä – se tai me – ne -suhteeksi. Esineeksi määritelty toinen on vailla inhimillisiä ominaisuuksia, siksi hänet voidaan myös tappaa.)). Kun joukot saadaan vakuuttumaan vihollisen pahuudesta ja epäinhimillisyydestä, ”niitä” voidaan hyvin ryhtyä tuhoamaan, koska ”ne” uhkaavat ”meidän” heimoamme, kansaamme, itsenäisyyttämme ja kansallista turvallisuuttamme. Kaiken tämän hengen virittelyn jälkeen, sotaan ryhtyvät kokevat pyrkimyksensä oikeutetuiksi ja tuntevat teoistaan ylpeyttä.

Sota tuhoaa ihmisyyden ja moraalin

Demokraattisen valtion poliitikko etsii sodan oikeutusta sen jaloudesta. Jaloa on sotia pahuuden voimia ja terrorismia vastaan. Tosiasiassa sotia käydään kuten ennenkin resursseista, öljystä, vedestä ja mineraaleista sekä markkinoiden etujen turvaamisesta.

Sanotaan, että sodan ensimmäinen uhri on totuus ((”When war is declared, truth is the first casualty”- Arthur Ponsonby (1871 – 1946); Hiram Johnson (1866 – 1945) )). Toinen uhri on ihminen. Ihmisuhrien syntymistä edesauttaa vaikeneminen sodan moraalisista kysymyksistä sotapuheissa. Moraalia ei voi kuitenkaan sivuuttaa, koska sodassa on aina kysymys ihmisyydestä ja moraalista; ihmisyyden tuhoamisesta, väkivallasta ja pahuudesta.

Miten on mahdollista, että demokratiassa elävät vapaat miehet ja naiset tahtovat tehdä pahaa ja tuhota ihmisyyttä? Millainen yhteiskunnan eetos suosii ja ruokkii tuota toimintaa? Puhuttaessa ihmisyydestä ja ihmisen arvosta ajattelun näyttämölle astuu Immanuel Kant, jonka moraaliopissa (1990) ihmisyys oli päämäärä sinänsä. Hän esitti ihmiselle moraalisen vaatimuksen kohdella ihmisyyttä sekä omassa itsessä että toisissa aina myös päämääränä eikä koskaan pelkästään välineenä ((Kantin kategorinen imperatiivi: Toimi aina vain sellaisen maksiimin – itse itsellesi asettaman toimintasäännön – mukaisesti, jonka voit aidosti toivoa tulevan yleiseksi laiksi jota kaikki muutkin noudattaisivat. (Kant 1990) )). Kant halusi sanoa, että toiset ihmiset yhteiskunnallisina olentoina asettuvat jossain määrin myös välineen asemaan, mutta samalla ihmisen tulee tunnustaa heidän arvonsa ihmisenä ja nähdä heissä universaali ihmisyys ((Kantin ajatukseen ihmisyydestä on helppo yhtyä järjen tasolla, mutta ajatuksen toteuttaminen käytännössä onkin toinen juttu. Kant itsekin eli muista ihmisistä eristynyttä elämää, eikä käytännössä koetellut ihmisten kohtaamisissa universaalin ihmisyyden ideaa.)). Sota ei olisi mahdollista, jos ihmiset tunnustaisivat ihmisarvon loukkaamattomuuden.

Sodassa ja sotaan valmistautumisessa ihmisyys päämääränä sinänsä sivuutetaan. Ajattelua ja toimintaa alkaa ohjata välineellinen järki; ihmistä aletaan kohdella välineenä ja hänet laitetaan palvelemaan päämääriä, joista keskustelemaan häntä ei ole kutsuttu. Tärkeä kysymys – Kenen päämääriä ja pyrkimyksiä sota palvelee? – sivuutetaan. Sota näyttäytyy ikään kuin työnjakokysymyksenä: Sodan aloittamisesta päättävät poliitikot, kansalaiset tukevat sotaponnisteluja, sotaa johtavat upseerit ja sotilaat sotivat; tuhoavat ja tappavat. Kaikki sodan toimijat tekevät sen, mikä heidän yhteiskunnallisen työnjaon mukaan kuuluu tehdä. Ihmisyys ja moraaliset kysymykset eivät kuulu tuon työnjaon piiriin. Ne ulkoistetaan mahdollisimman etäälle – tuonpuoleisiksi kysymyksiksi.

Miten ihmisyyden sivuuttaminen ja ihmisen alistaminen välineeksi on mahdollista? Vastauksen tähän kysymykseen tarjoaa Max Weber (1864 – 1920) ja Frankfurtin koulukunnan edustajat. Weber (1980) näki yhteiskunnan modernisoitumisen ((Modernisoitumiseen liitetään mm. teollistuminen, kaupungistuminen, tieteen ja tekniikan kehitys, kansalaisten koulutustason nousu, yhteiskunnan toimialojen eriytyminen, byrokratian kasvu ja työnjaot, yksilöllistyminen ja poliittisen osallistumisen laajentuminen.)) lisääntyvänä rationalisoitumisena. Rationalisoitumisessa olennaisinta oli päämäärärationaalinen toiminta, jossa kyse on keinojen mahdollisimman tehokkaasta käytöstä halutun päämäärän saavuttamiseksi. Mahdollisimman tehokas päämäärärationaalinen toiminta edellytti Weberin mukaan byrokratiaa, jolla pyrittiin turvaamaan taloudellisen toiminnan jatkuvuus. Byrokratiassa Weber näki tärkeänä sääntöjen noudattamisen, hierarkkiset valtasuhteet sekä ajattelun rajoittaminen tiukasti oman organisaation päämääriä palvelemaan.

Weberin kuvaamassa modernisaatiossa on kysymys välineellisen järjen hegemonian vahvistumisesta yhteiskunnissa. Frankfurtin koulukunnan ajattelijat katsoivat Weberin aliarvioivan vahvistuvan työnjaon, byrokratian ja rationaalisuuden vaikutuksia. He katsoivat, että modernissa yhteiskunnassa intellektuaalinen toiminta kutistuu pelkästään sopivien välineiden valitsemiseksi tiettyjä päämääriä varten. Ihmisen on vain sopeuduttava vallitseviin oloihin ja suoritettava tehtävänsä turhia ajattelematta ja kyselemättä. Modernissa yhteiskunnassa organisaatioita ja koko yhteiskuntaa johdetaan ja hallinnoidaan ylätasolta. Koska vain ylätasoilla on tietoa koko prosessista ja päämääristä, tarve kriittiseen ajatteluun vähenee ja kyky kriittiseen ajatteluun heikentyy. Toimeliaat ja tehokkaat ihmiset eivät mieti toimiensa päämääriä. Työstä tulee hilpeää suorittamista. Tapahtunutta muutosta Horkheimer (1895 – 1973) kuvaa seuraavasti:

Järki tarkoitti pitkään ihmisten kykyä ymmärtää ja omaksua ikuisia ideoita, joiden oli määrä toimia heille päämäärinä. Tänään järki sitä vastoin rajoittuu etsimään keinoja etukäteen annettuja päämääriä varten. (Horkheimer 2008; 1947)

Horkheimer katsoi, että välineellinen järki on epäkriittistä, se ei kykene asettumaan ennalta asetettuja päämääriä vastaan eikä pohtimaan niiden järjellisyyttä ja oikeutusta. Modernissa yhteiskunnassa ihmiset olettavat, että päämäärät ovat järkeviä. Tätä illuusiota tukee median leviäminen joka kotiin ja sen informaatiovoiman kasvu hallitsevan ideologian levittäjänä ja ylläpitäjänä.

Horkheimer ja Adorno (1903 – 1969) kritisoivat ankarasti modernia läpihallinnoitua yhteiskuntaa, kulttuuria ja tiedettä Valituksen dialektiikkaa -teoksessaan (2008). He katsovat, että länsimaisen sivilisaation kehitys, samalla kun se on tylsistyttänyt järjen instrumentaaliseksi, se on inhimillistymisen sijaan, kehittynyt kaikkia yksilöitä kahlitsevaksi persoonattomaksi organisaatioksi. Samalla järki on irronnut arvoista, moraalista, etiikasta ja oikeudesta. Kantin (2005) toive valistuksesta ihmisen mahdollisuutena päästä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta, paljastuu Horkheimerin ja Adornon analyysissä lupauksen pettämiseksi; Vapautumisen sijaan ihmiskunta onkin luisunut uudenlaiseen barbariaan ((Barbarialla Horkheimer ja Adorno tarkoittivat fasismia, stalinismia ja toista maailmansotaa sekä myös amerikkalaista kulutusyhteiskuntaa.)). Tapahtunut kehitys on tehnyt ihmisten ajattelun ja mielen miehittämisen helpoksi.

Lopuksi

Filosofian harrastajalle sodassa olennaista ei ole politiikan jatkaminen toisin keinoin, vaan ennen kaikkea kyky miehittää ihmisen mieli. Taistelua käydään nyt erityisesti siitä, kuka miehittää – ei vaan oman kansan vaan myös naapuri- ja koko maailman kansojen – mielet tehokkaimmin. Joskus, kuten Lapin sodassa, ajattelun miehittämiseen ei ole aikaa. Jalon oikeutuksen sota saa jälkikäteen: Siinä taisteltiin pahuuden voimia vastaan.

Sota ei ole mitään jaloa eikä se jalosta ketään. Tämä lienee kiistämätöntä. Sodassa ja siihen valmistautumisessa ihminen välineellistetään, esineellistetään ja riisutaan inhimillisyydestä, olipa hän poliitikko, upseeri, aseveli, liittolainen tai vihollinen. Olennaista sodassa on ihmisyyden tuhoaminen ja moraalin rappeutuminen. Tätä on vaikea kieltää sanoittamalla sota jaloksi ja sankarilliseksi toiminnaksi. Sota rakentaa aina kuiluja ihmisten, yhteisöjen ja valtioiden välille. Ajan eetos ja jakojen syveneminen valtioiden sisällä nostaa helposti esiin sodissa rakennetut ennakkoluulot, epäluottamuksen, epäluulot ja viholliskuvat. Näin tapahtui 1930 -luvun Suomessa ja niin näyttää tapahtuvan myös 2010 -luvun Suomessa.

Sota on mahdollista, koska meidän ”rauhassa” on aika monta asiaa perustavasti pielessä, ja väkivalta kytee koko ajan pinnan alla. Rauha ei ole vain sotatilan poissaoloa, vaan tila, jossa sotaan johtavat rakenteelliset tekijät, kuten diktatuuri, ovat poissa, sanoi rauhantutkija Johan Galtung (s. 1930). Filosofian harrastaja saattaisi tuohon vielä lisätä: Sodan mahdollisuudet voisivat hyvinkin heiketä silloin, kun ihmisillä olisi mahdollisuus käyttää ajattelun oikeuttaan, ja heitä tuettaisiin kriittiseen ajatteluun kasvatuksessa, koulutuksessa sekä julkisessa tiedonvälityksessä. Lisäksi sodan lumo saattaisi hyvinkin kadota, jos yhteiskunnassa suosittaisiin ajattelu- ja toimintamalleja, joissa ihmiset voisivat kohdata toisensa arvokkaasti aitoina persoonina eikä välineinä ties mille.

Lähteet

• Auvinen, Timo (2005). Vihollinen, vastustaja, ystävä – Suomen johtavan sanomalehdistön Neuvostoliittokuva muutoksessa syksyllä 1944. Suomen historian pro gradu. Historian ja etnologian laitos. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.
  Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12045/URN_NBN_fi_jyu-2005315.pdf
• Buber, Martin (1993). Minä ja Sinä. (Ich und Du, 1923.) Porvoo Helsinki Juva: WSOY.
• Clausewitz, Karl von (1998). Sodankäynnistä. Helsinki: Art House.
• Clausewitz, Karl von (1832). Vom Kriege. Saatavissa http://www.clausewitz.com/readings/Compare/VomKriege1832/Book1Ch01VK.htm
• Hobbes, Thomas (1999). Leviathan eli Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. (Leviathan or the matter, forme and power of a commonwealth ecclesiasticall and civill, 1651.). Tampere: Vastapaino.
• Horkheimer, Max (2008). Välineellisen järjen kritiikki. (Eclipse of reason, 1947.) Klassikko-sarja. Tampere: Vastapaino.
• Horkheimer, Max & Adorno, Theodor (2008). Valistuksen dialektiikka: Filosofisia sirpaleita. (Dialektik der Aufklärung: Philosophische Fragmente, 1947.) Tampere: Vastapaino.
• Kant, Immanuel (1995). ”Mitä on valistus?” (Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung? 1784) Teoksessa Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa (toim.). Mitä on valistus? Tampere: Vastapaino.
• Kant, Immanuel (1990). Siveysopilliset pääteokset. Juva: WSOY.
• Laakkonen, Anna (2010). ”Suomeen on Karjala sidottu, mutta ei lahtari – Suomeen…” Viholliskuvan ja identiteetin rakentaminen Neuvosto-Karjalan suomalaisessa sanomalehdistössä 1920−1929. Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.
  Saatavissa: https://www.uef.fi/documents/10444/1443580/Laakkonen_Anna.pdf
• Luostarinen, Heikki (1986). Perivihollinen. Suomen oikeistolehdistön Neuvostoliittoa koskeva viholliskuva sodassa 1941 – 44: taustat ja sisältö. Tampere: Vastapaino.
• Spengler, Oswald (2002). Länsimaiden perikato: Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja. (Der Untergang des Abendlandes: Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte, 1918, 1922.) Tammen klassikkopokkarit. Helsinki: Tammi.
• Weber, Max (1980). Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. (Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus, 1904.) Porvoo Helsinki Juva: WSOY.
• Vihonen, Lasse (2010). Radio sodissamme 1939 -1945. Porvoo: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.