Outi Pieski (s. 1973) ja Marja Helander (s. 1965) ovat sukupolvensa merkittävimpiä saamelaistaiteilijoita. Helanderin valokuvat ja videoperformanssit pohtivat saamelaisuuden ja modernin maailman välisiä kytköksiä ja jännitteitä. Pieskin maalaukset ja installaatiot kuvaavat usein pohjoista maisemaa, johon yhdistyy saamelaisen käsityöperinteen elementtejä.

Molempien taiteilijoiden tuotannosta löytyy niin melankolisia sävyjä kuin postmodernia leikkisyyttäkin. Helanderin absurdin humoristisessa ”Trambo”-videossa (2014) saamenpukuun pukeutunut nainen raahaa trampoliinin keskelle autiota lumisateista maisemaa. Pieskin teoksessa ”Luonnos läpinäkyvistä tuntureista” (2012–2013)tunturien kaartuvat hahmot muodostuvat pihlajantaimiin solmituista langoista, jotka muistuttavat saamenpuvun silkkihuivin hapsuja.

Taiteilijoiden taustassa on mielenkiintoista samankaltaisuutta. Sekä Pieski että Helander ovat kasvaneet Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla, molempien isät ovat Utsjoelta kotoisin olevia saamelaisia ja äidit suomalaisia. Utsjoki, sen luonto ja kulttuuri ovat kummallekin jo lapsuudesta lähtien tärkeitä.

”Utsjoen Dálvadaksen kylässä oli toinen ihmeellinen maailma ja eri kieli. Isä toi vahvasti esille sen, että se on meidän kotiseutu. Sitä hän on halunnut vaalia”, Pieski kertoo. ”Isä kertoi myös paljon tarinoita omasta lapsuudestaan, ja minun näkökulmastani ne olivat kuin satuja. Miten oltiin riekkometsässä ja myrsky yllätti, tai miten luisteltiin Outakosken koululta Karasjoelle 50 kilometriä ostamaan tikkareita, joita myytiin koulussa että saatiin polkupyörärahat säästettyä.”

Kumpikaan taiteilijoista ei ole oppinut saamen kieltä lapsena, vaikka heidän isänsä saamenkielisiä olivatkin. Pieski ja Helander jakavat sukupolveaan laajalti leimanneen kokemuksen kielen menettämisestä ja sen opettelusta aikuisena. Aikanaan kahden kielen puhuminen nähtiin vahingolliseksi lapselle, mutta nykyisin tilanne kaksikielisissä perheissä on täysin toinen.

”Tänä päivänä on itsestään selvää että kotona puhutaan saamea, suomenkielinen vaimo opettelee saamen, on saamenkieliset päiväkodit ja Helsingissäkin yritetään järjestää saamenkielisiä koululuokkia. Se on mahtavaa nähdä”, Pieski toteaa. ”On aika surullista että saamelaisuus oli omassa lapsuudessa niin pimennossa. Kotona isä ei puhunut saamea muuta kuin soittaessaan pohjoiseen, mutta umpisaamelaisessa Dálvadaksessa saamea kyllä puhuttiin. Ahku ja serkut eivät osanneet suomea kovin hyvin. Yhdessä leikkiminen oli sellaista että heillä oli pari sanaa suomea ja meillä pari sanaa saamea”, Pieski muistelee.

”Ei minunkaan isäni puhunut saamea meille lapsille”, Helander toteaa. ”Äiti on kertonut että silloin sanottiin, että se voi olla lapselle haitaksi. Isä oli kyllä aktiivinen saamelaisasioissa, hän oli mukana esimerkiksi Lapin sivistysseuran toiminnassa. Ja kaikki kesät ja talvilomat vietettiin Utsjoella, mutta kirkonkylällä ainakin kaikki nuoret ihmiset puhuivat siihen aikaan suomea.”

Helander luonnehtii, että nuorempana saamelaisuus oli ikään kuin verhon takana. ”Utsjoen mummi ja ukki kuuluivat esikoislestadiolaisiin, eivät he joikanneet tai kertoneet staaloista. Lapsena luin suomennettuja saamelaisia satukirjoja, mutta saamelainen tarinankerronta ja uskomukset avautuivat laajemmin vasta kun asuin Inarissa ja opiskelin Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa saamen kieltä ja kulttuuria.”

Taiteilijaksi kasvaminen

Sekä Helander että Pieski kertovat olleensa lapsena ujoja ja arkoja. Pieskille piirtäminen oli jonkinlainen pelastuskeino ujoudesta, ja taiteilijuus pienestä pitäen oma suuntaus. Myös Helander kertoo piirtämisen olleen pienestä asti tärkeää. Lapsena hän kävi Töölöntorilla Kylli Kosken eli Kylli-tädin piirustuskoulussa, ja yläasteiässä löytyi valokuvaus.

Helander pyrki kirjoitusten jälkeen Taideteollisen korkeakoulun lisäksi Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan: ”Minulla oli tällainen mielikuva että ihanaa sitten kulkea Lapin metsissä metsänhoitajana. Pääsin sisälle, mutta en innostunut kun opinnot olivatkin puulajien tunnistamista laboratoriossa eikä metsissä samoilua.”

Opiskellessaan Limingan taidekoulussa ja Lahden taideinstituutissa Helander keskittyi maalaamiseen, mutta teki lopputyökseen valokuvaa, joka vei mennessään. ”Valmistuin taiteilijaksi 90-luvun alussa juuri pahimman laman aikaan. Silloin ajattelin että voisi olla jokin muukin ammatti kuin taidemaalari, ja ajattelin että valokuvausta voisi tehdä ihan ansiotyökseen. Sain myöhemmin maisterin paperit valokuvauksesta Taideteollisesta korkeakoulusta ja teinkin useamman vuoden työtä valokuvaajana muun muassa asiakaslehdissä. Nyt olen pystynyt elämään 5–6 vuotta pitkälti taiteella, eli työskentelyapurahoilla ja teoksia myymällä”, Helander kuvaa taiteilijanuraansa.

Helander toteaa valokuvien teettämisen olevan niin kallista, että pelkällä taiteilija-apurahalla ei pysty tuottamaan paljon. ”Yhden näyttelyn tuotantokuluihin voi mennä suuri osa yksivuotisesta työskentelyapurahasta, ja jollain pitäisi elääkin. Joskus teoksia saa tietysti myytyäkin.”

Outi Pieski muistelee Helsingin kuvataidelukiota avartavana paikka, jossa sai olla samanhenkisten ihmisten seurassa. Opiskeltuaan kaksi vuotta Joensuun ammattikorkeakoulun kuvataidelinjalla Pieski pääsi Kuvataideakatemiaan. ”Nyt jos saisin aloittaa opinnot, niistä osaisi ottaa eri tavalla kaiken irti. Nuorempanahan sitä haluaa kääntyä sisäänpäin, etsiä sitä oman tekemisen luonnetta ja koulu tavallaan häiritsee siinä”, Pieski pohtii.

Pieski pitää ammatillisesti tärkeinä taideopintoina myös kaikkia Saamelaisalueen koulutuskeskuksen järjestämiä saamenkäsityön kursseja, joille hän on osallistunut. ”Käsityön tekeminen on kyllä aina ollut meillä suvussa. Molemmat isoäitini ovat tehneet ja myyneetkin käsitöitä. Vaikken suoranaisesti oppinut ompelutaitoja heiltä, tekemisen malli on ollut olemassa”, Pieski kertoo.

Pieski luonnehtii työskentelytapaansa taiteilijana käsityömäiseksi. ”Taidekoulussa pinnalla oli se että pitää olla ekspressiivinen ja purskahdella tunnekuohuja siihen taululle. Yritin purskahdella, mutta maalaaminen oli loppujen lopuksi jotenkin ahdistavaa ja turhauttavaa. Käsitöiden tekeminen on auttanut minua hyväksymään oman tapani tehdä pikkutarkkaa, yksityiskohtiin uppoutuvaa työtä”, Pieski kuvaa.

Saamelainen taiteilija?

Kaija Rensujeffin Suomen saamelaistaiteilijoita käsittelevässä tutkimuksessa (Käsin, sävelin, sanoin ja kuvin. Saamelaiset taiteilijat Suomessa, 2011) nousee esille, että kaikki saamelaiset taiteilijat eivät välttämättä halua olla ensisijaisesti saamelaistaiteilijoita, joiden teosten vastaanotossa etninen tausta voi nousta itse taidetta merkittävämmäksi seikaksi. Saamelaisiin taiteilijoihin saattaa myös kohdistua autenttisuuden tai ”etnisen erityisyyden” vaatimuksia, toisin sanoen odotuksia siitä, että saamelaistaiteilijoiden pitäisi luoda nimenomaan saamelaista kuvataidetta.

Myös Helander ja Pieski ovat pohtineet saamelaisuuttaan suhteessa taiteeseensa. Helander toteaa, että hänelle taiteen tekeminen oli aluksi identiteetin pohtimista ja sen kanssa painiskelua. Pieski huomauttaa, että nuori taideopiskelija on tietysti aina hakemassa identiteettiään taustastaan riippumatta. ”Kun aikuisuuden kynnyksellä heräsin saamelaisuuteen, piti selvittää, että mikäs tämä tämmöinen puoli on, ja se tuli luontevasti mukaan taiteen tekemiseen. Mutta ei taiteen tekeminen ole pelkästään identiteetin paikantamista eikä saamelaisuus ole omissa töissäni pääasia”, Pieski painottaa.

Useimmiten Pieski kuitenkin tulee kategorisoiduksi saamelaistaiteilijaksi. ”Mutta kyllä myös suomalaistaiteilija kategorisoidaan jossain muualla maailmalla helposti ’eksoottiseksi suomalaistaiteilijaksi'”, Pieski muistuttaa. Helander puolestaan toteaa, että hänet on kategorisoitu aika vahvasti myös valokuvataiteilijaksi. ”Uusissa maisemavalokuvissani ei ole mitään mikä viittaisi suoraan saamelaisuuteen, vaikka suurin osa kuvista on otettu saamelaisalueella.”

Taiteilijat pohtivat, näkeekö vaikkapa Synnøve Persenin maisemamaalauksista, että hän on saamelainen. Pieski kertoo, että Persen on joskus itse todennut olevansa länsimaisen taidekasvatuksen läpitunkema taiteilija, joka haluaa että hänen työnsä liitetään amerikkalaisen abstraktin ekspressionismin perinteeseen.

”Ehkä ajatus peilautuu sitä historiallista kolonialistista asetelmaa vasten, että me saamelaiset ollaan vähempiarvoisia eikä muka pystytä niihin asioihin, joihin länsimaiset pystyy. Saamelaistaiteilija voi toimia ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin taiteilija”, Pieski pohdiskelee.

Taiteen poliittisuus

Modernin saamelaistaiteen alkusysäyksenä on pidetty ”Máze joavkun” eli Maasin ryhmän perustamista 1970-luvun lopulla. Ryhmän jäsenet, muiden muassa Synnøve Persen ja Aage Gaup, olivat aktiivisesti mukana saamelaisten etnopoliittisessa liikkeessä. Tämän päivän politisoituneessa kontekstissa, jossa saamelaismääritelmä hallitsee julkista keskustelua saamelaisuudesta, eivät myöskään saamelaiset taiteilijat välty työnsä kantaaottavuuden ja poliittisuuden arvioinnilta.

”Koen saamelaistaiteilijamääritelmän selkeästi poliittisena asiana. On merkkitapaus että Suomessa on ensimmäistä kertaa järjestetty näin laaja saamelaisen nykytaiteen katselmus. Sitä kautta saamelaiseksi määrittelylle tulee arvo ja merkitys”, Pieski toteaa viitaten Rovaniemen taidemuseossa keväällä 2014 esillä olleeseen saamelaistaiteen näyttelyyn.

”Itse en ole taiteilijana ajamassa mitään saamelaissanomaa, mutta töistäni halutaan silti välillä nostaa päällimmäisenä esille saamelaisuus. Nyt kun on noussut nuori saamelaistaiteilijoiden sukupolvi ja uusi aktivismi, niin ihmiset oikein hehkuvat asialle. Aktivismia kyllä odotetaan saamelaiselta taiteilijalta, tai ainakin se otetaan ilolla vastaan”, Pieski kuvaa.

Helander kertoo, että eräs pohjoismainen vähemmistöihin erikoistunut galleria ei pitänyt hänen maisemakuviaan kiinnostavina – he olisivat halunneet jotain kantaaottavaa. ”Se paine voi tulla myös itseltä että pitäisikö tässä olla jotenkin aktivistisempi, mutta nyt olen ajatellut että ei hemmetti, minä teen sitä mikä minua itseä kiinnostaa. Jos minulla on nyt tällainen vaihe että teen maisemaa niin minähän teen. Minulle sopii hyvin että työni ovat galleriassa eivätkä kantaaottavana graffitina kadulla”, Helander toteaa.

Helander muistelee taiteilijoiden facebook-keskustelua, jossa joku totesi, että nykyään kaiken taiteen pitää olla poliittista: ”Kyllä siihen moni kommentoi heti että ei todellakaan, onhan taiteella muitakin tehtäviä. Minusta on tärkeää että kuvataiteesta tulee esteettinen elämys ja että teos herättää jonkin tunnereaktion”, Helander pohtii taiteen merkitystä.

Pieskin mielestä on hienoa, että taidemateriaalia voi ottaa poliittiseen käyttöön, mutta taiteella on hänen mukaansa myös itseisarvo. ”Yhden asian taideteos, joka toitottaa sanomansa, voi olla aika yksioikoinen. Mutta en millään halua kritisoida poliittista taidetta, se on hienoa ja sillä on oma paikkansa”, Pieski tarkentaa. ”Toisille sopii vastakkainasettelu, he osaavat toimia sellaisen energian kautta. Minä haluan taiteen avulla voimistaa sitä hienoa ja hyvää mitä olen itse kokenut tässä maailmassa ja olemisessa. Se ei ole mitään vastaan, se on jonkun puolesta”, Pieski kiteyttää.

Pieskin mukaan kantaaottavuus tarvitsee myös oikean henkilön, joka on oikeanlaisessa paikassa. ”Minun on esimerkiksi aina vähän kiusallista puhua luontosuhteesta. Kun tällainen kaupungista metsään muuttanut alkaa puhua luonnosta, siihen tulee helposti naurettavuuden vivahde. Jollain tavalla oma tausta vaikuttaa siihen että en niin suoraan ota kantaa, koska koen että ei minulla ole rahkeita sanoa”, Pieski analysoi.

”Se on hullua, koska kaksi kolmasosaa Suomenkin saamelaisista asuu nykyään saamelaisalueen ulkopuolella. Silti tuntuu että on olemassa niitä supersaamelaisia, niin kuin Natusen Satu joskus sanoi. Kun itsellä ei ole ihan täydet pisteet saamelaisuudesta, niin tuntuu, että ei voi mennä ottamaan kantaa. Vaikka eihän sitä niin pitäisi ajatella”, Helander kommentoi.

Rajanvetoja

Saamelaisen määrittelyyn taiteilijoilla on hyvin yksiselitteinen näkemys: Kysymys siitä, kuka on saamelainen, ei ole saamelaisten ongelma ollenkaan.

”Utsjoella kaikki tietävät ketkä ovat saamelaisia, se on itsestään selvää. Kysymykset heräävät rajapinnoilla tai sitten ne tulevat ulkopuolelta. Ylipäätään identiteettikysymysten liittäminen poliittisiin asioihin on lähes mahdoton yhtälö. Kuka sen voi ratkaista yksilötasolla?”, Pieski kysyy.

Helander on samoilla linjoilla: ”Onhan se tietenkin absurdia, että suomalainen oikeusjärjestelmä päättää viime kädessä kuka on saamelainen. Minä lähtisin enemmän siitä, että kyllä pohjoisessa on aina tiedetty kuka on saamelainen ja kuka ei. Ymmärrän kyllä, että on rajatapauksia, mutta sitä en voi käsittää, että Kemijärven tai Sompion alueella aletaan elvyttää jotain muinaista saamen kieltä, jota kukaan ei ole käyttänyt vuosisatoihin”, Helander pohtii.

”Minä taas olen käsityöfanaatikko, ja minua loukkaa se, kun herätellään henkiin vanhoja saamenpukuja. Niistä näkee että niissä ei ole aitoa tradition jatkumoa. Et voi yksinkertaisesti kaivaa muinaisuudesta jotain ja saada sitä näyttämään elävältä, se menee pelleilyksi. Se loukkaa kaikkia saamelaisia”, Pieski toteaa.

Taiteilijat kuitenkin myöntävät, että toisinaan saamelaiseksi kasvaminen ja saamelaisena eläminen vaativat tietoista ponnistelua. ”Olenhan minäkin esimerkiksi joutunut aika paljon tekemään töitä saamelaisuuden eteen. Saamelainen identiteetti oli minulla aika heikko vielä 18-vuotiaana. Eikä saamelainen identiteetti ole joka saamelaisella todellakaan samanlainen”, Helander muistuttaa.

Saamelaisuuden rajat eivät myöskään ole aina olleet niin lukittuja kuin niiden tänä päivänä esitetään olevan. ”Vielä 1800-luvulla Utsjoelle tuli suomalaisia ja norjalaisia, jotka saamelaistuivat, koska Utsjoki oli silloin täysin saamenkielinen yhteisö. Tietyllä tavalla on hullua että nykyään ei voi enää saamelaistua sillä tavalla”, Helander huomauttaa.

”Ei virallisesti, mutta tosiasiallisesti sitä kuitenkin tapahtuu, jos paikallisyhteisö ottaa ei-saamelaisen ihmisen omakseen”, Pieski kommentoi.

Kahdessa kulttuurissa kasvaneet taitelijat jäävät pohtimaan saamelaisalueen ulkopuolella asuvien saamelaisten asemaa. Esimerkiksi perinteiset kalastusoikeudet koskevat vain paikkakuntalaisia. ”Meidän suvullamme on maita Kevon luonnonpuistossa, mutta me etelässä asuvat sisarukset emme saa kalastaa siellä. Jotkut ajattelevat, että kyllä se oikeus kuuluukin niille jotka Utsjoelle jäävät ja sieltä elinkeinonsa löytävät. Nykyaikana ei kuitenkaan ole ehkä realistista ajatella että kaikkien vanhojen sukujen jäsenet voisivat asua Utsjoella koko elämänsä”, Helander kritisoi.

Kalastusoikeudet ovat vaikuttaneet myös Pieskin perheeseen. ”Helsinkiin muuttanut isäni joutui ostamaan Tenolle kalliin turistiluvan, ja siksi minun lapsuudessani Tenolla ei oltu niin paljon että kalastustaito olisi siirtynyt sukupolvelta toiselle. Ja minun tyttärilläni ei ole sitäkään vähää jäljellä”, Pieski harmittelee.

”Tänä kesänä minun siskonpoikani kalasti Tenolla ihan hulluna ja otti käyttöön vanhoja ukin väsäämiä puukaloja ja vieheitä. Ainakin yksi lapsenlapsi osaa nyt sitten kulkea joella, mutta sekin mahdollisuus katkeaa kun siskonpoika täyttää 18. Sen jälkeen joutuu hakemaan turistiluvan, mikä on ihan liian kallista”, Helander suree.

Maisema ja maakosketus

Saamelaisuuden määrittelyssä korostetaan usein vahvaa luontoyhteyttä. Myös Helanderille ja Pieskille luonto on taiteen tekemisen perusta.

”Minulle oli jo lapsena tärkeää päästä hiihtämään tunturiin, missä näki kauas. Välillä pitää täällä kaupungissakin mennä vaikka Uunisaareen, mistä näkee pelkkää aavaa merta”, Helander kuvaa. Hänelle pohjoisen luonto oli nuorena iso kannustin tutustua saamelaiskulttuuriin. ”Tajuan sen, että saamelaisuudessa luonto ei ole koskematon erämaa, vaan paikka missä eletään ja toimitaan, mutta silti ajattelen sitä myös puhtaasti luontoelementtinä.”

Pieski kertoo viettäneensä nuoresta pitäen paljon aikaa Utsjoen Dálvadaksen kylässä, ja lopulta hän muutti sinne asumaan perheineen. ”Minulle on ollut tärkeä eheyttävä kokemus saada luotua oma suhde Dálvadakseen ja sen lähiympäristöön. Ihaillen katson serkkuani, joka on asunut ikänsä Dálvadaksessa, miten ehjä ja luonteva suhde ympäristöön on.” Pieski tuskailee, kuinka romantisoivalta ’luontosuhteesta’ puhuminen kuulostaa. ”Mutta tarkoitan nimenomaan sitä, miten luonto on arjen käytännöllinen toimintaympäristö, ei erämaa. Sinne ei mennä vaan siinä eletään. Vaikka kyllähän nykypäivänä myös pohjoisessa metsään lähdetään, päivät voidaan olla toimistossa työssä”, Pieski huomauttaa.

Pieski toteaa itse olevansa paikkasidonnainen ihminen. ”Minulle on ollut oleellista että Dálvadas on kotiseutu, jossa ovat läsnä nykyisten ja menneiden sukupolvien tarinat ja olemisen tavat. Ei minua kiinnostaisi yhtään mennä vaeltamaan Käsivarren Lappiin. Tärkeää ei ole luonto ylipäätään vaan ne yksilölliset paikat ja mitä niissä on tehty. Haluan mennä hillaan aina sille samalle suolle, en halua lähteä Sevettijärvelle vaikka siellä olisikin hyvä hillavuosi! ”, Pieski nauraa

Helander toteaa, että kaupungissa on välillä pakko päästä luontoon rauhoittumaan: ”Täällä Helsingissä lähden vaikka Nuuksioon. Haluan katsoa kun sammal kasvaa ja kuunnella kun linnut laulaa.” Pieskin mukaan luontoyhteyttä voi ylläpitää myös taiteen avulla. ”Olen huomannut, että nyt kun olen joutunut olemaan paljon täällä Helsingissä lasteni opiskelujen vuoksi, olen alkanut maalaamaan tosi paljon maan pintaa ja varpuja. Sitä kokemusta haluaa vahvistaa itsessä että on ollut siellä mättäällä tuoksujen keskellä, säilyttää sen maakosketuksen.”

Helander muistelee Uumajassa näkemiään Katarina Pirak Sikkun isoja ekspressiivisiä maisemamaalauksia. ”Taiteilija kertoi että yhdessä työssä oli hänen pihanäkymänsä, jonka hän oli maalannut talviyönä ulkona pimeässä. Niitä katsoessa tuli halu maalata. Välillä valokuvaamisen teknisyys kyllästyttää: kuvaat aina kameran kanssa ja istut koneen ääressä tuntitolkulla. Maalaaminen on fyysisesti nautinnollista tekemistä, yksi maailman suurimpia nautintoja, niin kuin eräs maalariystäväni sanoi.”

Aina taiteen ja luonnon vuoropuhelu ei ole ongelmatonta: ”Muistan kun joskus lukioikäisenä päätin maalata Utsjoella ihanan niittykuvan pihassa kasvavista niittyleinikeistä. Siellä oli hirveästi mäkäräisiä, jotka lensivät maalaukseni märkään siniseen taivaaseen. Ajattelin että tämä loppui tähän!”, Helander nauraa.

Pieski kertoo myös erehtyneensä joskus joenrannan pajupusikkoon maalaamaan. Hän muistelee maalanneensa opiskeluaikana paljon ulkona. ”Hiihdin tunturissa pitkässä hameessa ja repusta sojotti maalausrulla, joka näytti vähän kiväärin piipulta. Naapurin isäntä naureskeli että siellä se Outi lähti taas metsälle.”

Saamenpuvun merkityksiä

Saamenpuku eli gákti on saamelaisuuden näkyvin symboli, jonka käytöstä ja väärinkäytöstä on kuluneenakin vuonna keskusteltu julkisuudessa. Marja Helander esiintyy monissa valokuvissaan ja videoteoksissaan saamenpukuun pukeutuneena. Eräässä Nomadi-sarjan valokuvassa hän on serkkunsa kanssa pukeutuneena perinteisiin Utsjoen pukuihin, ja taustalla näkyvän rakennuksen seinässä lukee isoilla kirjaimilla ’Nähtävyys’.

”Useinhan lapinpukua ajatellaan matkamuisto-asiana, ikään kuin sitä käyttävät eivät olisi oikeita ihmisiä. Nähtävyys-kuvassa minä ja serkku olemme etualalla epätarkkoina. Ajattelen sen symboloivan sitä, että me ollaan vähän sen matkamuisto-ajattelun ulkopuolella: vaikka se koskettaa meitä, se ei pysty viemään meidän identiteettiä, valtakulttuuri ei saa meistä otetta”, Helander analysoi teostaan.

Myös Helanderin Roi 50 senttiä -video kommentoi ironisesti saamelaisuuden asemaa. Videossa saamelaisnainen huomaa kauppakeskuksessa vessakyltit, joissa on lapinpukuinen mies ja nainen. Hän menee vessaan, jossa odottaa saamelaismies, ja yhdessä he alkavat rytmikkäästi heiluttaa saamenlippuja. ”Rovaniemellä Rinteenkulman kauppakeskuksessa ei ole mitään muuta saamelaisuuteen viittaavaa kuin vessan kyltit. Vuosia sitten myyjä neuvoi minut vessaan sanomalla että sen ovessa on ’lappalainen ukko ja akka’. Löytyihän se sieltä”, Helander kertoo naureskellen. Videossa vessasta on tullut ”kaappi”, jossa voi käydä manifestoimassa saamelaisuutta.

Myös Outi Pieskin maalauksissa on usein mukana saamenpuvun elementtejä. Joitain hänen maisemamaalauksiaan kehystävät huivin hapsut, toisten pintaan on upotettu punaisia verkakoristeita. Pieski kertoo, että käsityöelementtien kautta hän koettaa tuoda töihinsä mukaan ihmisen läsnäoloa. ”Maisemamaalaukseni voivat olla vähän kolkkoja. Kuitenkin niitä tehdessäni koen itse vahvasti siellä maisemassa eläneiden ihmisten läsnäolon. Käytän töiden osana vaatteita, jotka ovat meille fyysisesti läheisiä: ihminen tulee itsestään selvästi läsnä olevaksi vaatteen kautta. Enimmäkseen käsityöelementit ovat naisten vaatteiden osia tai koristeita, ja niiden kautta maisemasta tulee feminiininen maisema.”

Pieskin Gollegákti/Kultatakki-niminen installaatio on kahvipusseista ja karkkipapereista tehty saamenpuku. ”Sitä tehdessäni ompelin ensimmäisiä saamenpukuja tyttärilleni ja ajattelin omaa vajavaista kulttuuritaustaani. Sitähän ajatellaan, että äiti pukee lapsensa ylle identiteetin, ja mietin että minkälaisen identiteetin minä voin omille lapsilleni pukea. Tein puvut ikään kuin roskamateriaaleista, kahvipusseista ja karkkipapereista, koska olen itse ”kakkosluokan” saamelainen”, Pieski kuvailee teoksen taustaa.

Pieski toteaa arvostavansa käsityöperinnettä suuresti. Hänelle käsitöiden tekeminen on meditatiivista. ”Työn hitaudessa avautuu vapaus arjessa: käsityön avulla voi keskittyä ja sulkea muita asioita pois. Minusta on kiinnostavaa miten käsityössä koristeet on muutakin kuin kauniita kangaspaloja. Koristeet ovat aina siellä missä vaatteissa on aukko, kuten helmassa, hihansuissa tai pääntiessä. Koristeilla on suojeleva merkitys: paha ei pääse aukosta sinuun. Vaikka tämä olisi nykypäivän mittapuulla hömppäpuhetta, jotain se meistä ihmisistä kertoo, minkälaisia arvoja on sijoitettu visuaalisiin merkkeihin”, Pieski pohtii.

Taiteilija saamelaisyhteisössä

Kuvataiteella on Pieskin mukaan ollut saamelaiskulttuurissa aika pieni rooli. ”Käsityöperinne on niin vahva, että se on jättänyt kuvan tekemisen jalkoihinsa. Musiikki ja kirjallisuus ovat vaikuttaneet enemmän ihmisiin. Ne jatkavat joiku- ja tarinankerrontaperinnettä”, Pieski vertailee. Helander huomauttaa, että nykyään kuvataiteen merkitys on kuitenkin kasvanut nuorten kantaa ottavien taiteilijoiden kuten Suohpanterrorin ja Anders Sunnan kautta.

Esikuvallisena saamelaistaiteilijana molemmat mainitsevat Synnøve Persenin. ”Toinen mahtava taiteilija on Britta Marakatt-Labba, joka ansaitsisi enemmänkin kansainvälistä huomiota. Huomion vähäisyys voi liittyä siihen että hän on saamelainen ja käyttää ”naisellista” käsityötekniikkaa. Nykyään tekstiilitaide ei ole enää väheksyttyä, mutta ei siitä kauan ole kun tekstiilityön käyttöä kuvataiteessa pidettiin näpertelynä”, Pieski kuvaa.

Pieski kertoo seuraavansa saamelaista taidekenttää enemmän kuin vaikkapa Helsingin taidemaailmaa. ”Olen ollut jo pitkään mukana pohjoismaisessa Saamelaistaiteilijoiden liitossa, tunnen kuuluvani siihen joukkoon”, Pieski toteaa. Suomen puolella saamelaisten kuvataiteilijoiden joukko on pieni. ”Mieleen tulevat Merja Aletta Ranttila, Matti Aikio, ja uutena tekijänä Suohpanterror”, Pieski ja Helander listaavat.

Taiteilijat toteavat, että saamelaiselta yleisöltä saatu palaute on erilaista kuin valtaväestön. ”Luulen että minun töissäni on jokin sellainen taso, jota ei ymmärrä muu kuin saamelainen tai pohjoisuuteen suhteessa oleva henkilö. Töissäni olevilla käsityöelementeillä on tietty koodisto. Jos saamelainen katsoo jotain työtäni jossa on huivin hapsuja, hän voi ajatella että samalla vaivalla olisi voinut tehdä monta kymmentä silkkihuivia, ihan hukkaan mennyt koko homma”, Pieski nauraa.

Myös Helanderilla on kokemuksia siitä, että saamelaiskulttuurin merkitykset eivät aina avaudu ulkopuolisille. ”New Yorkin Scandinavia Housessa oli vastikään saamelaistaiteen näyttely, jossa oli mukana valokuviani. Eräs nainen kertoi pitävänsä maisemakuvistani paljon, mutta vanhemmista kuvistani, joissa olen saamenpuvussa tunturissa, hän totesi että kuka tahansa ei voi tajuta mistä niissä on kyse. Saamelaisista ei tiedetä kovin paljon.”

Helanderin mukaan saamelainen katsoja voi katsoa maisemakuvaakin eri tavoin kuin ei-saamelainen. ”Uuden sarjani kuvat on otettu pohjoisilla alueilla, niissä näkyy kaivoksia ja öljysäiliöitä. Totta kai ajattelen että moni saamelainen näkee niissä kuvissa ”meidän maamme”, joka on hyväksikäytön kohteena. Vaikka ajattelen myös että kaikkihan me niitä kaivosten tuotteita käytämme arjessamme, myös me saamelaiset, mutta haluamme että itse kaivokset pysyvät muualla. ’Ei kaivoksia tänne meidän Saamenmaalle, pysykööt kaivokset siellä Afrikassa ja Aasiassa'”, Helander kärjistää.

Vastaanoton erot näkyvät myös huumorintajussa. ”Saamelaiset tajuavat omakuvieni ironian ihan eri tavalla kuin muut. Vähemmistölle on kehittynyt kyky antaa oman ryhmän jäsenille ironisia merkkejä, jotka jäävät valtakulttuurin edustajilta huomaamatta. Altavastaajan asemassa olevilla on oma huumori, jota valtaapitävä ei voi ehkä tajuta”, Helander analysoi.

”Se yleisö, jolle teen töitäni, on pohjoisessa”, Pieski toteaa. Pieskin ja Helanderin teoksissa on kuitenkin myös universaali taso, jonka edessä kenen tahansa on helppo huikaistua – oli kuvassa sitten tunturien syliin kiertyvät joenuoma tai pimeässä epätodellisena hohtava kerrostalokompleksi.