1. Johdantokehittelyä

1.1. Kulttuurinen kehys

Vanhan ajan matematiikka on teoreettisen filosofian äiti sekä uskonto käytännöllisen filosofian muodostumisen vauhdittaja. Pysähdyttäessä pienten pulmien ilmetessä ihmettelemään tuolloin vallinneen elämäntavan ja uskonnon paradokseja ne vapauttavat yhä uudestaan ajattelua.

Varhaisen filosofian tietoisuuden ja tiedostamisen kysymyksien herättämät ovat matkustaneet Kaksoisvirtainmaahan tai Niilin suistoalueelle ajatuksia ja tietoja saadakseen. Kyseessä ei ole ollut pikainen vierailu vaan vuosikausia kestävä kanssakäyminen. Jo tähtitieteellisiin havaintojaksoihin ja niitä koskeviin matemaattisiin tarkasteluihin syventymiseen on mennyt vuosia etenkin silloin, jos matematiikan taidot ovat rajoittuneet tavallisten arkisten tapahtumien hallintaan. Luontevasti vuosien kanssakäyminen on synnyttänyt ystävyyssuhteita. Luottamuksen rakennuttua matematiikkaan keskittyneet papit ovat suullisesti kertoneet sellaisista ideoista ja ajatuskehitelmistä, jotka on visusti pidetty salassa teologian ytimessä toimivilta papeilta. Yhteiseksi koetut kerettiläiset ajatuskehitelmät ovat luoneet solidaarisuuden.

Pitkänomaiset luvut, mm. neliöjuuret ja niiden hallitseminen suurissa rakennusprosesseissa on ollut edellytys rakenteiden kestävyydessä, toimivuudessa sekä esteettisessä vaikuttavuudessa. Ilmeistä onkin, että matematiikkaan ja insinööritaitoihin keskittyneet papit ovat ohjanneet rakenteiden, rakennusten, kanavien sekä pylväiden teknisen toteuttamisen. He ovat myös vastanneet suunnittelusta muutoin paitsi vain osittain tavoitteiden asettelun näkökulmasta. Vuosisatojen arki on synnyttänyt toimivan työnjaon yhteisine ja eri ryhmien keskinäisine salaisuuksineen: Esimerkiksi käy neliöjuuret √2, √3, √5, √7, √11, √13… sekä erityisesti π. Vastaavasti teologian keskiössä olevat papit ovat tutkailleet uskonnollisten ajatusten todellistumisia ja osin koko yhteiskuntamuodostuman tarpeita sekä vaikuttaneet tarvittavien resurssien hankintaan.

Mesopotamiassa ja Niilin suistossa alkaa vajaat 4000 vuotta sitten toteutua tehtävien vaatimuksien ohjaamana papiston erikoistumista. Lopulta toisista tulee ”teologipappeja” ja toisista ”matemaatikkopappeja”. Matematiikkaa tarvitaan tärkeiden tähtien liikkeiden, Auringon liikeratojen, Kuun vaiheiden, Kuun ja Auringon pimennysten yms. hallintaan, siis keskeisesti ennustamiseen kuin myös suurten rakennelmien ja temppeleiden rakentamiseen. Erikoistuminen on välttämätöntä, sillä sekä uskon ilmausten että teknisten luomusten todellistamiseen syvällinen perehtyminen vaatii keskittymistä. Erityisesti jatkuva osallistuminen tulee käytännölliseksi mahdottomuudeksi. Jos suunnittelee, johtaa ja ohjaa vaikkapa vaativaa vedenhallinnan prosessia, on samalla mahdotonta olla osallisena pyhän seremonian valmisteluissa tai sen joukkomittaisessa todellistamisessa.

Mesopotamiassa √2:n likiarvo tunnetaan nykyjärjestelmään muunnettuna noin kuuden desimaalin tarkkuudella osapuilleen 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. (Aaboe 1989, ss. 30-32.) Tämä yksittäinen seikka ilmentää sitä, miksi Mesopotamian ja myös Niilin suiston matemaatikkojen rakennustekninen osaaminen on tuottanut toimivia ja yllättävän pitkään säilyneitä rakenneluomuksia. Kun √2 ilmaantuu, tosin omalla tavallaan merkittynä, se tarkoittaa, että myös lauseke: a² + b² = c² alkaa muodostua samoihin aikoihin niin ikään vallitsevia merkintätapoja käyttäen.

Olen ihmetellyt, miksi Mesopotamiassa ja Niilin suistossa todellisuuden ymmärtäminen tuntuu pysyvän paikallaan tuhatkunta vuotta eli vuoteen noin 600 eaa saakka. Tuolloin foinikialaiset, kreikkalaiset ja muut alkavat toteuttaa opintomatkoja näihin kulttuurikeskuksiin. Pohdiskeluissani on avautunut uusia tulkintoja:

Paikallaan polkeminen on osittainen virhepäätelmä. Matemaatikkopapit kehittävät uusia näkemyksiä ja uudenlaisia ongelmaratkaisuja, mutta nämä näkemykset välitetään vain harvoille ja valituille sekä pelkästään suullisessa muodossa. Näin toimien teologipapit eivät saa perusteita syyttää matemaatikkopappeja hallitsevien oppien virheellisistä tulkinnoista tai vääristelyistä. Monet matemaatikoista menevät mukaan uskonnollisiin menoihin puhdistuakseen, osa mukautuu seremonioiden sosiaalisuuteen, jotkut karttavat niitä, toiset ovat ”virkatehtävissä” seremoniakeskuksien ulkopuolella. Vierailijoiden hyvät kysymykset sytyttävät matemaatikkopappeja avautumaan. Luottamussuhteiden synnyttyä vuosia kestävässä opetuksessa ja ajatusvaihdossa opinhaluisista vierailijoista tulee keskusteluissa niin ajatusketjujen kuin teorioiden ääneenlausuttuja ”henkireikiä” matemaatikkopapeille, implisiittinen todellistuu eksplisiittisenä. Muotoutuu merkillinen dynaamisen pysähtyneisyyden tila.

1.2. Varhaisen filosofian alkuehdot

Noin 3000 vuotta sitten foinikialaiset laivanrakentajat ja merikapteenit opastavat kreikkalaisia sekä laivanteossa että merenkulussa. He seuraavat foinikialaisia toimintamalleja ja soveltavat niitä vastaamaan omia tarpeitaan. Vähitellen monet kreikkalaiset polikset alkavat uudistua ja myös vaurastua erityisesti merikaupan ansiosta. Mahdollisuuksien avauduttua johtavien sukujen lahjakkaita nuoria lähetetään foinikialaisten kouluihin ja sitä kautta kreikan kieli tai lähinnä kreikkalaiset murteet saavat myös käyttökelpoisen kirjallisen asun. Foinikian kielessä tekstin merkitys avautuu jo konsonanttien ja osin vokaalikohtien merkitsemisen perusteella. Sen sijaan kreikankielisen tekstin ymmärtäminen vaatii myös kullekin vokaalille oman merkin käyttöönoton. Tilanteiden ohjaamana foinikialaisessa opetuksessa toisintuu menestynyt innovaatio: muodostuu yleinen kirjoitettu kreikkalainen teksti. Foinikialaiset opettavat kreikkalaiset kreikkalaisiksi. Kirjoitustaito leviää aluksi hitaasti lähinnä varakkaissa suvuissa ja papiston keskuudessa. Kun huokea papyrus syrjäyttää kallista pergamenttia noin 2500 vuotta sitten, kirjotustaito yleistyy vauhdikkaasti kreikkalaisissa poliksissa. (Esimerkiksi Hämeen-Anttila 2006, ss. 30-31, 61-63.)

Kreikkalaiset seuraavat foinikialaisten esimerkkejä kaupassa ja merenkulussa. Tosin monet itsenäiset polikset toimivat arvaamattomasti, mutta taloudelliset riippuvuussuhteet koulivat omapäisiä ja osaltaan vakauttavat arkea. Sotia käyden ”kevennetään” väestö- ja tilapaineita sekä annetaan kunniakas kuolema johtavien sukujen ”ylimääräisille”, siis mahdollisesti vuosien päästä vallanjakovaateita aiheuttaville. Sellaiset, jotka pysyvät hengissä pari ensimmäistä vuotta ja kohoavat ryhmänjohtajiksi tai komentajiksi, heille avautuu ammatillinen erikoissotilaan tai komentajan ura. Moni kreikkalainen polis on avoin heille, mutta myös sotilasura tai strategin asema ei-kreikkalaisissa kulttuurikeskuksissa. Luonnollisesti sodat ovat kätevä keino hankkia sellaisia materiaaleja ja tarvikkeita, joista on pula. Sodat antavat tarkoituksen elämälle, voittaminen palauttaa kunnian erityisesti tappion tai menetysten jälkeen.

Parhaat miehet eivät muuta tavoittele kuin kuolematonta kunniaa kuolevien mielessä. Enemmistö tyytyväisiä kuin hyvinsyötetyt elikot. (frg. B29)

Itsekorostus on pikemmin sammutettava kuin tulipalo. (frg. B43)

Yksi mies minulle on kymmenentuhatta jos miehistä parhain. (frg. B49)

Nämä Pentti Saarikosken vuonna 1971 suomentamat Herakleitoksen (550‒475) fragmentit avaavat hyvin kreikkalaisten ajatus- tai uskomusmaailmaa, osin myös sodan asemaa kreikkalaisessa arjessa. Kaukokatseisesti Herakleitos varottaa hybriksen seurauksista…

Oleellista on, että monissa poliksissa uskonto pysyy uskonnon alueella eikä siitä muodostu suoran vallankäytön keskuksia. Siksi uskonto ei rajoita useimmissa tilanteissa itsenäisiä ajatuskokeita eikä ajatusketjujen kehittelyjä. Tästä huolimatta johtavien sukujen väliset kiistat ja politiikka arvaamattomana valtapelinä aiheuttavat yllättäviä seuraamuksia. Päätöksien jälkivaikutuksia luonnollisesti pahentavat poliksien väliset sodat sekä ajoittain sekopäiset johtajahahmot.

Jälkimaailma on luonnollisen luontevasti sekä romantisoinut että ideaalistanut antiikin kreikkalaisuutta. Juonitteluja, välistävetoja, tappamisia ja sosiaalisia vastakohtaisuuksia on usein siloteltu tai jopa tulkittu vertauskuvannollisesti. Edelleenkin vallitseva akateeminen tutkimus voi todellistua erilaisten silmälappujen, odotusten tai nykyisyyden asettamilla ehdoilla erityisesti kohdattaessa antiikin ajoittain brutaalia elämäntapaa.

Kun varhaiset kreikkalaiset ajattelijat alkavat tehdä opintomatkoja jokilaaksojen kulttuurikeskuksiin, tuolloin matematiikan ja fysiikan ajatukselliset työkalut ovat vakiintuneet käytännössä jo satoja vuosia aiemmin saavutetuille tasoille. Noin kuusisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua käynnistyy arvaamattomia ajatuksellisia prosesseja. Niiden seurauksena myös ja nimenomaan filosofia alkaa jäsentyä niin teoreettisena kuin käytännöllisenä elämäntapana.

Historian hämäryyteen peittyvät vastaukset, kun kysytään syitä, mitkä ovat innostaneet nuorehkoja kreikkalaisia miehiä lähtemään vaivalloisille matkoille etäisiin keskuksiin. Voimme järkeillä ja arvailla. Luonnollisesti sotaretkiltä palaavien tarinat ovat herättäneet uteliaisuutta, samoin maakuljetusammattilaisten kertomukset. Varsinainen innostus on voinut syttyä foinikialaisten merikapteenien, kauppiaiden ja seikkailijoiden kertomuksista eikä sovi unohtaa heidän laajoja merimatkojaan. Noin 900 eaa foinikialaiset purjehtivat säännöllisesti Atlanttia kohti Tinasaaria (ilmeisesti nykyiseen Englantiin). Faarao Nekho II:n toiveita täyttäen noin 605 eaa foinikialainen laiva lähtee matkalle Punaiselta mereltä, kiertää Afrikan, tulee Atlantilta Välimerelle ja saapuu Niilin suistoalueelle. Matka kestää vajaat kolme vuotta. Noin 580 eaa foinikialaiset kapteeninaan kreikkalainen Hanno purjehtivat Välimereltä seuraten Afrikan rannikkoa päiväntasaajan tuntumaan. Onkin pääteltävissä, että foinikialaisten opettajien kertomukset ovat osaltaan innostaneet varakkaita kreikkalaisia oppilaita ”kaukomatkoille”. Joka tapauksessa foinikialaisissa poliksissa on ollut kasaantuneena poikkeuksellisen paljon tietoa meristä ja etäisistä seuduista. (Cassin & Bottéro & Vercoutter nide 4 1993, ss. 268-269. & Lamer & Kroh, 1995, ss. 274, 355, 560-561. & Tiainen ym., 1988, s. 85.)

Varhaisten filosofien toiminnassa vuoden 600 eaa paikkeilla korostuu kaksi asiakokonaisuutta: sofrosyne mielenmalttina ja matematiikka. Ilmaus ”luonnonfilosofia” synnyttää harhaan johtavia ajatelmia, niin ikään puhe etiikan ohittamisesta vääristää näköaloja. Riippuvuus Mesopotamiasta ja Niilin suistoalueesta sekä foinikialaisten oppineiden vaikutuksesta alkaa vähetä voimallisesti vasta osapuilleen 450 eaa. Kaiken lisäksi esimerkiksi Thalesta voidaan pitää mesopotamialaisena oppineina, Pythagorasta egyptiläisenä, Herakleitosta ja Demokritosta persialaisina oppineina. Ehkäpä Demokritos on viimeinen, joka koetaan sekä abderalaisena että aitona persialaisena oppineena. Nämä luonnehdinnat eivät vähennä oppineiden foinikialaisten merkitystä filosofian muotoutumiselle. Roomalaiset sotilaat tuhoavat noin 2150 vuotta sitten Karthagon. Valitettavasti tuolloin mm. suuren kirjaston polttaminen on muuttanut savuksi ratkaisevia tietoja foinikialaisten merenkulun myötä saavuttamasta maantieteellisestä sekä maailmankuvaa avartavasta tietämyksestä. Monet päätelmät jäävät epäsuorien todisteiden ja todisteluketjujen varaan.

Jos on tarvetta esittää jokin lukumäärä varhaisista viisaista, esitän: heitä on noin kaksikymmentäviisi sekä lisäksi kunkin viisaan merkittävimmät oppilaat. Tällöin päästään lukumäärään vähintään viisikymmentä. Arvioin, että noin vuonna 575 eaa merkittäviä filosofeja on noin sata. Tämän jälkeen tulee notkahdus, mutta vuoden 500 paikkeilla muodostuu monimuotoisia filosofisia yhteisöjä sytyttävien ajattelijoiden ympärille. Rakentuu traditioita, jotka pysyvät elävinä voimallisten seuraajien ansiosta tai myös päättyvät alueen asukkaiden hermostuessa vaihtelevista syistä.

Filosofeja ja viisaiden yhteisöjä hahmotettaessa, tutkittaessa on tietoisesti pyrittävä vapautumaan myyteistä ja mytologisoinneista. On syvennyttävä säilyneisiin teksteihin, fragmentteihin, aikalaiskuvauksiin ja olemassaoleviin historiallisiin lähteisiin ikään kuin sellaisenaan. Lisäksi on suhteutettava kukin ajankohta vallitsevan aikakauden tapahtumavirtaan, erityisesti merkityksellisiin käänteisiin ja sattumuksiin.

Thaleen ympärille rakentuneen, mielestämme varhaisimman filosofisen yhteisön (noin 586 eaa) ydin syntyy matemaattisten ja matemaattis-fyysisten-fysikaalisten oivalluksien perustalta. Lähtökohtana on todistettavan varmuuden ajatus. Näistä perusteista alkaa vähän kerrassaan kehittyä teoreettinen filosofia. Tämä seikka ei ole rajoite eettisten näkökohtien ja sosiaalisten kysymysten pohdinnoille, saati kannanotoille. Abstraktitkaan teoriat eivät ole este käytännölliselle filosofialle vaan paremminkin juuri ne mahdollistavat irtiottoja hyörinnästä sekä luovat itsenäisen omaperäistä käytännöllisyyttä. Tästäkin näkökulmasta Thales on erinomainen esimerkki.

Kreikkalaisten poliksien sisäiset ja rakenteelliset ongelmat sekä osin vallankäytön mielivaltaisuus johtavat kohtaamaan arjen, erityisesti valtapelin ongelmia. Filosofia alusta alkaen todellistuu käytännöllisenä viisautena. Tätä kuvastavat säilyneet mietelauseet sekä maininnat varhaisten viisaiden sekaantumisesta poliksien ongelmien ratkaisuihin. Filosofia tuottaa mietelauseiden lisäksi eettistä pohdiskelua, eettisiä ideoita ja vallankäyttöön liittyvää keskustelua. Filosofia ilmenee myös ja nimenomaan käytännöllisenä filosofiana, osin yllättävinä politiikkaa muuttavina ratkaisuina ja ehdotuksina.

Miksi Ateena vasta sofistojen opetustoiminnan seurauksena tai oheisvaikutuksena alkaa kohota merkittäväksi polikseksi filosofian näkökulmasta? Tähän kysymykseen näyttää kytkeytyvän eurooppalaisen yleissivistyksen ajatus, että filosofia alkaa varsinaisesti vasta Sokrateesta. Luonnollisesti ajatusta vahvistaa se, että hän on ollut Platonin opettaja. Tosin tämänkaltaisessa puheessa ohitetaan se seikka, että Platon on ollut myös uuspythagoralaisten opissa, siis syventänyt tietojaan lännessä. Kyseinen yhteys osaltaan selittää sitä, miksi Platonin tukijoiden mahdollistama Akademeia suuntautuu kovin vahvasti matematiikkaan.

Filosofian rakentuminen on edellyttänyt kulttuuristen rajojen ylittämistä. Näin on käynyt, kun esimerkiksi Thales hakee oppia idästä ja etelästä, Pythagoras etelästä, kiertävä laulaja ja runoilija Xenofanes mm. Egyptistä, Herakleitos idästä, Leukippos ties mistä, Demokritos idästä, etelästä ja ehkä lännestä. Opetustoiminnassa sekä vapaissa keskusteluissa eri korkeakulttuureissa kootut tiedot ajatuskehittelyineen jäsentyvät. Näin ajatusspekulaatiot luovat teorioita sekä ylittävät kulttuurisia rajoja. Kun kaukana vuosikausia opissa olleet ja väittelyissä kehittyneet, kouliintuneet palaavat poliksiinsa, he saavat ympärilleen innokkaita oppilaita. Filosofia muotoutuu, monipuolistuu, ylittää kielellisiä, poliittisia ja uskonnollisia rajoja. Samalla eri poliksiin hajautuneena kokonaisuutena ajattelun kulttuuri vapautuu valtioiden tai yksittäisten poliksien hallitsijoiden mielivallasta.

Miksi vasta varhaiset kreikkalaiset todellistavat matematiikkaa järjestelmäkeskeisenä todistamista painottavana tieteenä? Moninaisista vastauksista otan esille keskeisen näkökohdan. Matematiikka osoittaa jatkuvan hyödyllisyytensä juuri tärkeissä rakennusprojekteissa eli matemaatikkoja tulee siksi sietää. Mytologian ja matematiikan jännitteitä vältetään sopivin tulkinnoin.

Kreikkalaisissa poliksissa alkaa vähitellen muodostua keveitä sosiaalisia rakenteita vapaiden ja puolivapaiden ihmisten keskuudessa. 1) Uskonto pysyy omalla alueellaan omaten vähän suoranaista poliittista valtaa ja epäsuorassa vallankäytössä on omat rajoituksensa. 2) Omaehtoiset polikset tarvitsevat oppineiden palveluja. Tarvetta lisää tietojen ja ristiriitaisten tulkintojen kasaantuminen poliksiin. 3) Uskonnon ja filosofian liittoutuminen Delfoissa tarkoittaa sitä, että monet ajattelijat saavat arvostetun uskonnollisen auktoriteetin tuen tai oikeutuksen ajatuksilleen. 4) Poliittinen vallankäyttö maallistuu samalla, kun uskonto ilmenee näyttävästi mm. Olympian juhlissa ja tilannekohtaisissa seremonioissa. Todellistuu paradoksi: Myyteistä ponnistaen myyttejä muuttaen tai jopa murtaen. (Vrt. Vernant 2009, ss. 24-25.)

Maallistamalla poliittisen ajattelun Kreikka synnyttää filosofian. (Vernant 2009, s. 25.)

1.3. Filosofian todellistuminen filosofisena yhteisönä

Femonoe: Tunne, tunnista, tiedosta, että olet vain ihminen. (Esimerkiksi Nühlen, 1997, ss. 432-434.)

Ilmeisesti Khilon (n. 620–550) tulkitsee Pythia Femonoen (n. 635–565?) ajatelmaa sytyttävästi sekä saa myös Thaleen innostumaan. Kehotus eri muodoissaan leviää erityisesti siksi, että Delfoin oraakkelilta neuvoa kysymään menevät kohtaavat kiveen hakattuna tekstin: Tunne itsesi. Herakleitos pohtii ajatelmaa vakavana kysymyksenä ja vastaa siihen lyhyesti: Etsinyt itseäni. (frg. B101 Saarikosken suomentamana. Ich habe mich selbst erforscht. Olen tutkinut itse itseäni. Grünwaldin pohtimana. 1991, frg. 308, s. 105.) Platon esittää dialogeissaan, esimerkiksi Kharmides (164d-165b, 167a, 169e-170a.) Femonoen kehotuksen tosin nimenomaisesti sofrosynen, siis arvostelukyvyn, harkitsevuuden, kohtuuden sävyttämänä. Sokrates ja mukana olevat tulkitsevat kehotusta hyveeksi muuttuneena.

Ajatelmassa ei kuitenkaan ole ratkaisevaa, mitä on sanottu kirjaimellisesti tai millaisiin kirjallisiin muotoihin ja puhe-esityksiin se on liitetty. Usein ratkaisevaa ei ole, mitä sanoo vaan se, miten sanoo, millaisia äänenpainoja sanomiseen liittyy, siis millaisia avoimia tai implisiittisesti läsnä olevia merkityksiä sanominen kannattaa.

Neuvoa ja ymmärrystä hakevat kohtaavat toisenkin pysäyttävän kiteytymän: méden agán, ei mitään liikaa. Kohtuus johtaa itsensä tuntemiseen. Itsensä tunteva kykenee pysymään kohtuudessa. Ahneutensa pysäyttävässä ja itsensä tuntevassa alkaa todellistua sofrosyne. Silloin hän voi myös ymmärtää, mitä oraakkelin sanat voivat tarkoittaa. Hän on tiellä itsetuntemukseen.

Thaleen onnistuneen Auringon pimennysennustuksen jälkeisessä nosteessa on pidetty merkitykseltään mullistava filosofien tapaaminen, Symposion Delfoissa. Tulkitsen tapahtunutta Platonin dialogeja sovittaen tutustumiini aineistoihin. Kun ennustus on todellistunut 28.5.585, on oletettava tapaamisen toteutuneen viimeistään vuonna 583. Jos kuitenkin tapaaminen on haluttu järjestää samaan aikaan Python kisojen kanssa, silloin toteutus on vasta kesällä 582, sopivasti Apollonin kunniaksi. Samalla tarvittaessa on voitu sulautua Delfoissa olevaan suureen vierailijoiden määrään. Onnistuneesta ennustamisesta syntyneen kohun seurauksena filosofisen pohdinnan merkityksellisyys ymmärretään ajattelevissa piireissä. Viisaiden tapaaminen on ikään kuin vastaus vallitsevaan ilmapiiriin. Varhaisten viisaiden toimet yhteiskunnallisten vastakkaisuuksien sovittelussa tuottavat huomaamattomasti myös uusia merkityksiä ja teoreettisia avauksia.

Useiden poliksien ajattelijat, siis viisaat yhdessä kohtaavat ja tutkivat perustavia kysymyksiä. Filosofian muotoutumisprosessissa filosofiaksi todellistuu ratkaiseva käänne. Yhteisen ajatustyön elämänfilosofiset hedelmät käytännöllisinä kiteytyminä jätetään Apollonin papiston huolehdittavaksi Delfoissa sekä vihjeeksi oraakkeleille kysymyksiä esittäville. Kuvaavaa tapahtuneessa on, että Femonoe on yksi merkittävimmistä oraakkeleista niin tiedoiltaan kuin esiintymiseltään.

Filosofinen Symposion ”puolueettomassa” Apollonin ajattelun kannustamassa yhteisössä käynnistää tapahtumasarjat, jotka osoittautuvat ratkaiseviksi filosofian muotoutumiselle filosofiaksi. Filosofinen pohdiskelu saa oikeutuksen antiikin kreikkalaisissa poliksissa. Sen seurauksena Delfoin sivistyneet oraakkelit ja papisto antavat hyväksynnän vapaalle filosofialle kyseenalaistavine ideoineen sekä ajattelun herättämille hankalille kysymyksille. Tapahtuma ja sen käynnistämät tapahtumasarjat osaltaan mahdollistavat filosofian harrastamisen, ajattelemisen edellytykset suhteellisen vapaana toimintana. Näin ennustustaidollisesti kreikkalaisen kulttuurin arvostetuin auktoriteetti tukee itsenäistä ajattelua sekä kasvattaa filosofisen erittelytaidon uskottavuutta.

Delfoin valinta kokoontumispaikaksi ei ole sattuma. Ilmeisesti ennustuspaikan ensimmäinen ja todella merkittävä Pythia on oraakkeli Femonoe. Häneltä on säilynyt ajatuksellinen omakohtaisesti velvoittava kiteytymä: Erkenne dich selbst. Erkenne, daꞵ du nur ein Mensch bist. (Nühlen 1997, s. 433.) Tunne itsesi. Tunnista, tiedosta itsesi vain ihmiseksi. Tämä lauselma: gnóthi seautón eri muodoissaan antaa osaltaan selitystä sille, miksi varhaiset filosofit valitsevat juuri Delfoin sellaiseksi paikaksi, jossa ajatuksia koetellaan yhdessä. Pythia Femonoe on puheillaan saanut mitä ilmeisemmin Khilonin ymmärtämään ajatelman kantavuuden. Khilon taas sytyttää Thaleen ja hänen ajatuksellinen auktoriteettinsa nostattaa ajatelman varhaisen filosofian kantavaksi ideaksi. Siten esimerkiksi Herakleitos, kun noin seitsemänkymmentä vuotta vierähtää, pohtii ajatelmaa itselleen asettamana tehtävänä. Samaten Platon äidin puoleltaan varhaisen viisaan Solonin sukulaisena tallentaa myös Sokrateen puheisiin tulkintoja kehotuksesta Tunne itsesi. Osaltaan Femonoe luonnollistaa sen, että Delfoista muodostuu kohtauspaikka filosofiyhteisön rakentumiselle. Filosofia koetaan yhdistävänä. Tapaamisen jälkeen muodostuu uusia poliskeskeisiä filosofiyhteisöjä.

Filosofian muotoutumisprosessissa varsinaiseksi filosofiaksi keskeisessä asemassa on nainen: Femonoe. Tältä perustalta ei ole ihmeteltävää, että Platon pitää naista ja miestä ajatuskyvyltään tasa-arvoisina sekä hyväksyy myös naisen kaavailemansa valtion johtajaksi. (Platon; mm. Valtio 540a-c, Timaios 18c.) Hänelle ratkaisevaa ei ole sukupuoli vaan ihmisen kyvykkyys. Onkin ilmeistä, että Platonin keskustellessa uuspythagoralaisten kanssa joukossa on ollut mukana myös sivistyneitä ja terävästi ajattelevia naisia. Näissä keskusteluissa on lisäksi voitu viitata kahteen eri pythagoralaiseen Periktione -nimiseen ajattelijaan sekä filosofeihin Periktione I ja Periktione II. (Nühlen 1997, ss. 429-432.) Sekaannuksia tulee siitä, että myös Platonin äiti on nimeltään Periktione. On luontevaa päätellä: Platon on ollut tietoinen myös siitä, että Pythia Themistokleia (n. 600–540?), siis sivistynyt nainen on johdattanut Pythagoraan sisälle filosofiaan. (Diogenes Laertios 2002, s. 302 ja 305; DL 8, 8 ja 21.)

Mitähän Platon olisi ajatellut Femonoesta tai Themistokleiasta; tai yleensä sivistyneistä Pythioista, siis läsnäolevina? Miten Platon suhtautuu kertomuksiin amatsoneista? Oleellista on, että Platon filosofiassaan toisin kuin Aristoteles ylittää sukupuolirajoituksen sekä arvostaa ajattelua ja tietämystä koettelevia naisia. Kuvaavasti Platon dialogissaan Menexenos (236d-249c) esittää luontevasti hetaira Aspasian syvältä kumpuavan puheen Sokrateen tulkitsemana ilman mitään varauksia tai selittelyjä. Puhe on samanaikaisesti häikäisevää ylistystä, vallitsevan oikeuttamista ja radikaalia kritiikkiä. Tosin nykyään monet saattavat kokea puheen ilmauksena typerästä välttämättömyydestä. Sivistynyt nainen on Platonille innostava esimerkki eikä vähäteltävä sattuma. Perikleen puoliso Aspasia (n. 470–410) on kotoisin Miletoksesta eli samasta poliksesta, jossa Thales on johtanut filosofista yhteisöään. Onkin luontevaa ajatella, että Aspasia on miletoslaisen sivistysperinteen poikkeuksellisen lahjakas todellistuma ja todellistaja. (Esimerkiksi Nühlen, 1997, ss. 50-53.)

Aristoteleelle nainen on vajavainen mies. Sitä vastoin hänen opettajansa Platon kykenee irrottautumaan monien aikalaistensa näkemyksistä, joissa fundamentaaliset ajatukset ovat naisille suljettuja. Platon myöntää, että useimmat naiset ovat fyysisesti heikompia kuin miehet. Tämä seikka ei estä häntä asettamasta naisia ideaalivaltionsa johtoryhmään ja myös valtiojohtajaksi. Toisessakin suhteessa Platon epäonnistuu opetuksessaan, nimittäin Aristoteles eri tilanteissa asettaa strategian etiikan edelle. Kuvaavasti Aristoteleen yksityisopetusta nauttinut Alexanteri naulituttaa kaksi tuhatta foinikialaista ristille tehostaakseen valloitusponnistuksiensa etenemistä.

After Philip’s assassination, Alexander was quick to claim the throne, which he ascended with ease, and soon began his conquests. He had not been rendered a philosopher but a warlord, ”a romantic who never woke up” (Spengler 1926, I, 349). To set an example, this vigilant ’dreamer’ completely razed the Greek City of Thebes in 335. He killed the most part of the population, including women and children. In January 330, the Macedonian army reached Persepolis, the capital of the Achaemenid Empire and the wealthiest city under the glorious sun, and brutally sacked it, as vice and custom dictated. In 332, Alexander ordered the siege of the stubborn Phoenician City of Tyre, and, after seven months had passed, took the city. Tyre’s 30,000 inhabitants were either slain or sold into slavery. To crown it all, as it were, he affixed to cross 2,000 prisoners. He acted truly in consonance with one noteworthy teaching of his erstwhile Master Aristotle who pontificated that”[i]t is noble to avenge oneself on one’s enemies and not to come in terms with them, for requital is just, and the just in noble” (Rhet. 113a2-3). The crux of the matter is perforce that Alexander did instruct the mulish inhabitants of Tyre in Aristotle’s virtue ethics. In every practical sense, one should still adjudge him a great campaigner:

When Alexander conquered the East he set to work to obliterate the distinction of Greek and barbarian, no doubt because his Greek and Macedonian army was too small to hold down so vast an Empire by force. He compelled his officers to marry barbarian aristocratic ladies, while he himself, to set a doubly excellent example, married two barbarian princesses. As result of this policy Greek pride and exclusiveness were diminished, and Greek culture spread to many regions not inhabited by Hellenic stock (Russell 1950, 175-176).

(Sarsila 2020, s. 163. Alla oleva suomennos: Anna-Maija Salonen)

Filippos (II) salamurhan jälkeen Alexanteri vaati pian kruunua itselleen ja nousi helposti valtaistuimelle ja pian alkoivat hänen valloituksensa. Hänestä ei oltu tehty filosofia vaan sotaherra, ”romantikko, joka ei koskaan havahtunut” (Spengler 1926, I, 349). Esimerkiksi tämä valpas ”uneksija” pyyhkäisi täydellisesti maan tasalle Theban kreikkalaisen kaupungin 335. Hän tapatti suurimman osan väestöä, mukaan lukien naiset ja lapset. Tammikuussa 330 Makedonian armeija saavutti Persepoliksen, Akhaimenidien valtakunnan pääkaupungin, vauraimman kaupungin auringon alla, ja brutaalisesti ryösti sen, kuten paha tapa ja käytäntö vaati. Vuonna 332 Alexanteri määräsi piirittämään itsepäistä foinikialaista Tyroksen kaupunkia, ja seitsemän kuukauden kuluttua sai kaupungin haltuunsa. Tyroksen 30 000 asukasta joko tapettiin tai myytiin orjiksi. Ikään kuin kruunatakseen tämän kaiken hän naulautti ristille 2000 vankia. Hän toimi todella yhden merkittävän opetuksen mukaisesti, jota hänen entinen opettajansa Aristoteles oli saarnannut ”on jaloa kostaa vihollisilleen eikä päästä sopimukseen heidän kanssaan, sillä kosto on oikeutettua ja oikeudenmukaisuus on jaloa.” (Rhet. 113a2-3). Asian vaikeus on pakostakin siinä, että Alexanteri opetti Tyyroksen jääräpäisille asukkaille Aristoteleen hyve-etiikkaa. Kaikessa käytännöllisessä mielessä häntä tulisi pitää kuitenkin suurena esitaistelijana:

Kun Aleksanteri Suuri valloitti idän, hän ryhtyi poistamaan kreikkalaisten ja barbaarien välillä vallitsevaa eroa epäilemättä siitä syystä, että hänen kreikkalainen ja makedonialainen armeijansa oli liian pieni pitämään niin laajaa valtakuntaa väkivalloin kurissa. Hän pakotti upseerinsa menemään naimisiin barbaariruhtinaiden tyttärien kanssa ja antoi samalla itse kaksin verroin oivan esimerkin naimalla ”kaksi” barbaariprinsessaa. Tästä politiikasta oli seurauksena, että kreikkalainen ylpeys ja sulkeutuneisuus heikkenivät ja Kreikan kulttuuri levisi seuduille, joissa ei asunut kreikkalaista väestöä. (Russell 1950/1969; s. 148. suomennos Kyllikki Sutinen)

Platon on äitinsä puolelta Solonin sukua. Solon kunnostautuu lainsäätäjänä ja konfliktien ratkaisijana. Hän on poikkeuksellisen sivistynyt ja avoimesti ajatteleva ihminen. Sukunsa kautta Platonille avautuu jo nuorukaisena varhaisten filosofien elämisen todellisuus sekä ymmärrystä rakentava ajattelu. Platonin sivistyneisyyttä syventää sekä läsnäolo uuspythagoralaisten opetuksessa että ystävyyssuhteet uuspythagoralaisiin toimijoihin. Valitettavasti Platon ei kyennyt kohtaamaan pythagoralaisten matemaatikkojen oudoilta vaikuttavia pohdiskeluja differentiaali- ja integraalimatematiikan alkuideoista. Tästä huolimatta Platon syventyy ilmeisen syvällisesti ”pitkänomaisten lukujen” eli irrationaalilukujen ongelmaan, kuten esimerkiksi lukuihin π ja √2. On inhimillisesti ymmärrettävää, että Platon ohittaa Demokritoksen kehittelyt differentiaali- ja integraalimatematiikan lähtöideoista.

Sinänsä on puhuttelevaa, että Platonin oppilas Aristoteles on nuorukaisena ollut todennäköisesti Demokritoksen opissa. Tosin kysymys, kuinka syvällisiin ongelmiin kohtaamisissa on edetty, jää avoimeksi. On historian ironiaa, että Aristoteleen tutkielma Demokritoksesta ei ole säilynyt. Filosofian näkökulmasta on valitettavaa, että Aristoteles ei näytä lainkaan ymmärtävän demokritoslaista matematiikkaa eikä tunne kiinnostusta esimerkiksi geometrisiin demonstraatioihin. Muuten juuri tässä on se varsinainen syy, miksi Aristoteles ei ole voinut kohota Platonin kuoltua Akademeian johtoon. Akademeia onkin kasvattanut monia merkittäviä matemaatikkoja sekä syventänyt matemaattisen kysymystenasettelujen merkitystä. Sitä vastoin Aristoteleen perustamassa Lykeionissa monet loogikot ja myös reetorit ovat hyvässä ja huonossa saaneet perustavat ajatukselliset työkalunsa.

Syntyjään makedonialaisen Aristoteleen puute on, että hän on ollut syrjässä varhaisten filosofien luontevasta kulttuurisesta vaikuttamisesta. Tietenkin hän saa Akademeiassa oleellisia kosketuskohtia filosofian traditioihin, mutta jostakin teoreettisesti ratkaisevasta hän jää paitsi. Tietenkin tätäkin tulkintaa on korjattava, jos jostakin ilmaantuu esiin merkittäviä Lykeionin kadonneita tutkielmia.

Varhainen filosofia ei ole vain ikään kuin filosofista sanapyörittelyä sekä kantavien ajatusten alustavaa kehittelyä vaan myös varsinaista filosofiaa. Tuolloin tuotetaan puhuttelevia ajatuskehitelmiä. Ne sytyttävät edelleen ihmisiä, siis ajan riennettyä noin kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Ensimmäisten filosofien luomukset kielelliskäsitteellisistä työkaluista ovat rosoisia ja osin monitulkinnallisia, silti tai ehkä osin siksi niiden avulla on tuotettu edelleen puhuttelevia ajatuksia ja ajatusrakennelmia.

Puolisen tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua esiintyneissä filosofian metafyysisissä vastakohtaisuuksissa nykyihmisen on syytä olla varovainen tulkinnoissaan. Usein tekstien nyanssit ja puheen äänenpainot ovat ratkaisevia. Näiden seikkojen suhteen joudumme tyytymään pitkälle arvauksiin sekä sisällämme syntyviin tuntemuksiin. Tässäkin on yksi vaikeasti ylitettävä raja varhaisten ajattelijoiden kohtaamisessa. Nykyisyyttä elävien ihmisten on mahdotonta tulkita varmasti sitä, mitä varhaiset filosofit ovat käsitteillään tavoitelleet sekä miten he ovat kohdanneet ja painottaneet erityisesti ontologisia vastakohtaisuuksia.

Varhaisista viisaista on tullut myös kollektiivipersoonallisuuksia. He näyttäytyvät aikakautensa eettisten asettamuksien synteettisinä muodostumina sekä vallitsevia intressejä edistävinä luomuksina.

1.4. Ideologisten lähtökohtien ylittäminen

Tarkkaavainen lukija voi ihmetellä, miksi minulla on runsaasti saksankielisiä lähteitä, jotka ovat suuresti samankaltaisia. Selitys on yksinkertainen: Erilaisesti sävyttyneet ja jopa erilaisilta vaikuttavat käännökset alueellisesti vaihtelevista kreikankielisistä lähteistä mahdollistavat fragmenttien moniulotteista kohtaamista. Erisävytteiset käännökset avaavat näkökulmia sanojen ja käsitteiden ytimien tavoitteluun. Vanhoissa kreikankielisissä kirjoituksissa sanojen merkitykset ovat monikerroksellisia ja usein toisin painottuneita silloinkin, kun samoja sanoja käytetään edelleen. Osaselitys tähän on, että pari tuhatta vuotta sitten nykyistä sanojen ja käsitteiden moninaisuutta ei ollut. Lisäksi moniin konkreettisiin esineisiin saatettiin käyttöarvon lisäksi liittää erisisältöisiä symbolisia arvoja tai vertauskuvallisia merkityksiä. Yleisesti saksankielisten käännösten taustalla ovat useimmissa tapauksissa rationalismista kumpuavat perusjuonteet eikä empiristiset, tämänkin koen eduksi.

Antiikin filosofia on moninaisuuden risteilevä kudelma. Vanhan ajan luonnostelmana se voi ajoittain näyttäytyä jopa ykseytenä tahi näennäisenä ykseytenä. On helppo silotella pois ylilyöntejä ja väärinkäsityksiä erityisesti silloin, kun vallitsee harmonisoimisen halu tai toive harmonisoitumisesta.

Eurooppalaisessa hengenviljelyssä, yleissivistyksessä ja akateemisissa juhlatilaisuuksissa antiikin filosofinen perinne kaventuu sekä ajoittain yksipuoliset tulkinnat nousevat määräävään asemaan. Hallitseva kulttuuriperintö helposti vesittää mennyttä ja tulkitsee sitä valikoivasti. On itsekasvatuksellisesti tärkeää ymmärtää, että esimerkiksi Platon ei itse pitänyt itseään filosofian huippuna vaan valitteli sitä, että hän ja monet muut eivät enää kykene tavoittamaan varhaisten viisaiden ajattelun syvällisyyttä.

Antiikin filosofiaa koristetaan mytologioilla ja mytologisoimalla. Ytimessä on seitsemän viisasta sekä idealisoitu ketju Sokrates – Platon – Aristoteles. Edelleen monissa teoksissa Platonin ansiosta mutta ilman hänen omaa tarkoitustaan Sokrates nostetaan ensimmäiseksi varsinaiseksi filosofiksi tai ainakin ensimmäiseksi filosofiksi merkittävien filosofien joukossa. Tätä seikkaa ilmentää ja samalla vahvistaa useissa erikielisissä teksteissä esiintyvä ilmaus ”esisokraattinen filosofia.” Puhetapaa oikeutetaan paradoksaalisesti ilmauksella, että filosofian yhtenä tehtävänä on vapauttaa ajattelua mytologisoimisesta ja ideologioista. Kieltämättä Sokrateen ideologisointi on saattanut olla perusteltua mm. parin sadan vuoden takaisissa aatehistoriallisissa tilanteissa.

Itse ajattelen, että filosofian ytimessä tulee olla ajatus ja normi pyrkiä vapautumaan ideologisista sävytyksistä silloinkin, kun tarkoitukset ovat ylevät. Esimerkiksi Thales, Filolaos, Xenofanes, Anaxagoras, Protagoras ja myös Sokrates ovat kehittyneet vaikuttaviksi persooniksi, koska heillä on ollut hyviä opettajia, erinomaisia opponentteja sekä keskusteluissa toistamisen asemesta on koeteltu lähtökohtia, kohdattu ongelmia, etsitty uusia mahdollisuuksia ja kurkotettu tuntemattomaan. Ryhmät, pienet yhteisöt, hyvä yhteishenki ja muiden tuki on kannattanut eri päivinä eri ajattelijoita ensimmäisiksi vertaistensa joukossa.

Edelleenkin filosofeja ja viisaiden yhteisöjä hahmotettaessa, tutkittaessa on tietoisesti pyrittävä vapautumaan myyteistä ja mytologisoinneista. On syvennyttävä säilyneisiin teksteihin, fragmentteihin, aikalaiskuvauksiin ja olemassaoleviin historiallisiin lähteisiin ikään kuin sellaisenaan. Lisäksi on suhteutettava kukin ajankohta vallitsevan aikakauden tapahtumavirtaan, erityisesti merkityksellisiin käänteisiin ja sattumuksiin.

Mistä näkökulmasta joku filosofi kohotetaan ensimmäiseksi? Tähän ongelmaan on hyvänä avauksena itsetutkimuksellisen ongelman kohtaaminen: Millaiset arvot ja arvostukset ovat kriteereinä valinnoissamme? Millaiset taustat ovat tuottaneet monenmoisia tulkintoja varhaisista ajattelijoista? Mitkä intressit ohjaavat kysymyksien asetteluamme?

Kun Hermann Diels kokosi ja jäsensi suuritöistä varhaisen filosofian kokonaishahmotusta, hän joutui hyvin pian ongelman eteen: Mikä kokoava nimi tai otsikko tutkimustyölle? Koska Platonin, Aristoteleen ja monien Rooman valtakunnan aikaisten ajattelijoiden teoksia oli saatavilla, nimenannon oli viitattava juuri siihen, mistä oli puutetta. Kokoavaksi hahmotukseksi muodostui ”Die Fragmente der Vorsokratiker” ja tähän alaotsikko ”griechisch und deutsch”. Dielsille Platonin dialogeissa Sokrates oli varsin hyvin esillä, mutta ennen häntä vaikuttaneiden ajattelijoiden näkemykset olivat levällään siellä ja täällä sekä osin vaarassa kadota. Luonteva kokoavaa tutkimustyötä ohjaava idea oli: erityisesti ennen Sokratesta vaikuttaneiden ajattelijoiden tekstit tulisi luokitella ja koottava kokonaisesitykseksi. Näin muodostui ajatus otsikosta: Ennen Sokratesta edeltävien ajattelijoiden säilyneet katkelmat. Kiteytettynä: Sokratesta edeltävät katkelmat. Suomen kielisenä kyseinen otsikko ei oikein toimi, siksi se kääntyy ”luontevasti” muotoon: Esisokraatikkojen katkelmat tai Esisokraatikkojen filosofiset katkelmat. Ongelmana tässä on, että tekninen ilmaus ideologisoituu.

Tarkkaan ottaen Dielsin hyväksymä otsikko ei ole aivan kohdallinen, sillä teoksessa on mukana monia Sokrateen aikalaisia. Näistä jotkut ovat nuorempia kuin Sokrates, esimerkiksi Kritias ja Hippias.

Edelleenkin monissa teoksissa ”esisokraattinen filosofia” näyttäytyy pelkkänä luonnehdintana, jolla halutaan kuvata ennen Sokratesta harjoitettua filosofiaa. Valitettavasti ilmaus on saanut osittain jo lukio-opetuksesta alkaen ideologisia sävyjä ja sisältöjä. Kun nostamme varhaisesta filosofiasta etenkin Sokratesta, Platonia ja Aristotelesta ylitse muiden, samalla mitätöimme filosofisia yhteisöjä, joissa hekin ovat kasvaneet ja koetelleet ideoitaan sekä ajatuskehitelmiään. Ohittuu klassinen toteamus: Ensimmäinen vertaistensa joukossa.

Filosofia ei ala Sokrateesta eikä meillä ole toimivia keinoja asettaa varhaisia ajattelijoita paremmuusjärjestykseen. Silti totean, että Sokrateen menestyminen väittelyissä ei riitä kompensoimaan hänen teoreettisia puutteitaan eikä perehtymättömyyttään poikkeuksellisiin ajatusrakennelmiin.

Kuvaavasti vaikkapa Platonin osalta sivuutetaan tai unohdetaan se, että hän on ollut kanssakäymisessä uuspythagoralaisten kanssa. Heidän kanssaan hän on koetellut ajatuksiaan sekä joutunut kohtaamaan argumentoitua kritiikkiä. Ehkä kuitenkin filosofisesti tärkeintä on, että Platon on voinut syventyä pythagoralaisten matemaattiseen ja elinvoimaiseen traditioon. Tätä kautta hänelle on avautunut formaalinen perinne erityisesti geometrisine työkaluineen.

Pythagoralaisten jatko-opintojen onnettomien jälkiseurauksien myönteisen käänteen ansiosta Platonille perustettava Akademeia kohoaa aikansa merkittävimmäksi matemaatikkojen kasvattajaksi. Siihen eivät olisi riittäneet Sokrateen tarjoamat työkalut. Platon on joutunut kohtaamaan varhaisen filosofian formaalismatemaattisen perinteen sekä uuspythagoralaisten kritiikin.

Epäilemättä Sokrateen persoona on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Platoniin. Tapahtumahistorian täyttymyksenä todellistuu Sokrateen kuolema sekä oikeusmurhana että ilmauksena Sokrateen jääräpäisyydestä. Hänhän kieltäytyy lähtemästä Ateenasta, vaikka satamassa on ollut laiva valmiina lähdössä toiseen kreikkalaiseen polikseen.

Itse ajattelen, että Sokrates on kokenut aikansa täyttyneen. Tätä seikkaa vahvistaa se, että hän on tuntenut itsessään, erityisesti ruumiissaan viinin nauttimisen kielteisiä seurauksia. (Kirjallisuudessa on mainintoja ikääntyneestä mulkosilmäisestä, riippuvamahaisesta ja riitaisesta Sokrateesta.) Sokrateen kuolema on ilmaus järkevästä, vapaasta lähdöstä sekä samalla ankaraa kritiikkiä vallitsevia arvostuksia kohtaan. Epäilemättä Sokrateen järkähtämättömyys oman järjenkäyttönsä seurauksista on antanut vaikutteita stoalaisuuteen.

Platonista tulee Platon Sokrateen innostamana, uuspythagoralaisten valmentamana sekä myös äitinsä Periktionen ja hänen sukunsa vaaliman varhaisen filosofisen ja sivistyksellisen perinteen ansiosta. Periktionen kertomuksien ja ohjauksen ansiosta hänellä on ollut ensikäden tietoa Solonin sekä monien muiden varhaisten viisaiden ajattelusta ja toiminnasta. – Kukaan ei ole täydellinen. Itseäni harmittaa, että Platon on ollut kyvytön kohtaamaan esimerkiksi Demokritoksen materialismin lisäksi tai juuri siksi hänen loogis-matemaattisia kehittelyjä, jotka ovat koetelleet ja murtaneet sivistyneen arkiajattelun rajoja. Kuitenkin eettisissä asennoitumisissa Demokritos ja Platon ovat varsin lähellä toisiaan. Tätä seikkaa tuo esiin mm. Jussi Tenkku:

Sokrates ja Platon vastustivat tällaista (hedonistien ja joidenkin sofistojen °TS) relativismia. Itse asiassa Demokritos edustaa tässä samaa käsitystä kuin Platon. …

Vaikka Platon vaikeneekin Demokritoksesta, hänen käsityksensä oikeamielisyyden arvosta on samanlainen kuin Demokritoksen. Vääryyden tekijä on Demokritoksen mukaan kurjempi kuin vääryyden kärsijä (D, 45). …

… Sen sijaan Demokritoksen etiikka, johon filosofian historiassa ei ole sanottavasti kiinnitetty huomiota, ei ole hedonistista eikä egoistista.

(Tenkku 1981, ss. 22-23. Kyseisissä luvuissa 2. Onnellisuus ja intohimot {luvun loppuosa} ja 3. Oikeamielisyys ja velvollisuudentunne Tenkku viittaa Demokritoksen DK-fragmentteihin sivulla 22: 189, 235, 69, 105, 37, 147, 127, 207, 194 sekä sivulla 23: 45, 174, 41, 62, 84 ja 181 juuri tässä järjestyksessä.)

2. Protofilosofiasta filosofiaksi

2.1. Teoreettisen intressin viriäminen antiikin filosofiassa

Teoreettisen intressin innoittamat varhaiset ajattelijat ovat kokeneet tavoittaneensa jotakin todellista, jotakin tärkeää, jotakin paljon enemmän kuin esimerkiksi ruukun valmistuksessa huonolaatuisten ruukkujen puolittumisen. Todellisuuden ymmärtäminen on ollut primaaria. Siksi he kykenevät tarvittaessa linjaamaan tunnelin rakentamisen molemmista päistä, laskemaan laivan sijaintia aavalla merellä ja määrittämään vuosia etukäteen uskonelämän kannalta tärkeät Kuun ja Auringon pimentymiset. Tällaisissa tilanteissa teoreettinen intressi ilmenee äärimmäisenä käytännöllisyytenä: Makean veden saanti turvataan myös kriisiaikoina. Laiva saattaa välttää pahoja kareja ja majakoiden rakentamisen jälkeen yöpurjehduksen riskit pienenevät oleellisesti.

Varhaiset, poikkeuksellisen vaativat ja onnistuneet mittaustoimet suorittaa megaralainen Eupalinos (Huldén 1990, ss. 88-93. & Kienast 1980 & https://de.wikipedia.org/wiki/Tunnel_des_Eupalinos.) Pythagoras havaitsee geometrian voiman Eupalinoksen suunnittelemissa ja johtamissa rakennusprojekteissa Samos-saarella. Polykrates, joka on ollut tyrannina 535‒522, käynnistää tunnelin rakennushankkeen turvatakseen makean veden saannin myös piiritystilanteessa. Tapahtumaprosessissa Pythagoras ei viihdy autoritaarisessa ilmapiirissä, hän pakenee Samokselta noin 532 ensin vieraillen Egyptissä ja sitten asettuen Etelä-Italiaan.

Alexandrian Museionissa Eratosthenes (273‒192) organisoi suuren mittakaavan maanmittaukset. Tuloksena Maan ympärysmitan selvittäminen ja tasokas kartta Niilin suiston rannikkoalueen ja Punaisenmeren näkökulmista tärkeistä alueista. Aikoinaan Eratosthenes on saanut lisänimen ”Beetta” eli Kakkonen. Nykyisin hänen saavutuksiaan arvostetaan, samalla kuin useimmat ”Alfat”, Ykköset ovat vaipuneet unohduksiin.

Viiden kiertotähden, Kuun ja Maan liikkeiden mallintamisen huipennus on Antikytheran mekanismi noin vuodelta 130 eaa. Laite näyttää suoraan tulevat Kuun- ja Auringonpimennykset. (Schnohr, Josephine; Muinaiskello tikitti taivaan tapahtumia. Tieteen Kuvalehti Nro 8/2007 & Dokumentti 23.1.2013 YLE TV1.) Luonnollisestikaan esimerkit eivät ole ”puhtaita”, koska tietomme ovat vajaat ja koska Museionissa on ollut mukana myös tietoinen käytännöllisyys teorioiden soveltamisessa.

Museionissa tehdyillä tutkimuksilla, erityisesti tähtitieteessä, matematiikassa ja geografiassa on ollut yleistä maailmankatsomuksellista merkitystä sekä arvaamattomia seurauksia. Monet tutkimukset ovat kyseenalaistaneet sekä auktoriteettien näkemyksiä että heidän vallankäyttöään. Erityisesti uskonnollisille auktoriteeteille on ollut mahdotonta hyväksyä ajatus: Maa sekä pyörii että liikkuu. Niinpä aristoteelikot ja jotkut platonistit aloittavat tiukan taistelun statuksiensa puolustamisesta sekä samalla vetoavat omaksumansa dogmaattisen järjestelmän jumalalliseen oikeutukseen. Väkivalta ja uhka harhaoppisuudesta takaavat sen, että vallitsevia dogmeja ja valta-asemia kyseenalaistavat ajatukset pysyvät pienten piirien yhteisenä salaisuutena tai lopulta hautautuneena raunioihin.

Käytännöllisen ja teoreettisen intressin synteesi Lykeionissa ja osin Akademeiassa johtaa koulukuntien jäsenyydestä riippumattoman keskustelun vähentymiseen. Sitä vastoin Museionissa teoreettisen intressin ohjaama luonnontieteellistekninen tutkimus alkaa eriytyä omaksi alueeksi noin vuonna 250 eaa. Todellistuu maailmankatsomuksellisia muutoksia. Kukoistuksensa aikana Museionin kirjastossa on ollut parhaimmillaan noin 800 000 kirjakääröä. (Vuonna 389 kristityt ryöstävät kirjaston. Castren & Pietilä-Castren s. 27.) Museionin omaehtoinen tutkimustoiminta päättyy noin vuonna 415 Hypatian kidutuskuolemaan.

Auktoriteettiasemaan kohonneen Aristoteleen seuraajat ulkoistavat filosofian ja matematiikan sisäisen yhteyden, logiikka nousee hyvässä ja huonossa tarkoituksessa filosofian työkaluksi. Filosofia menettää elävän yhteyden matemaattisluonnontieteellisiin ongelmiin. Muutosta vauhdittaa Aristoteleen omaksuma pelko irrationaalilukuihin.

Vähitellen monet platonistit ja erityisesti aristoteelikot suhteellistaessaan niin teoreettisen intressin kuin todistamisen vaateen avaavat reittejä uskon ohjaamiin spekulaatioihin. Käytännössä monet irtaantuvat siitä filosofian perinteestä, joka on luonut filosofian filosofiana. Dogmaatikkoina he aiheuttavat sen, että Museionin tähtitieteilijöiden ja matemaatikkojen tutkimuksia tulkitaan sekä vääristellään siten, että maakeskeinen järjestelmä nousee uskonnollisen dogmin asemaan. (Esimerkiksi Museionin tutkimuksista Farrington; 1988, ss. 191-206.)

Vasta Nikolaus Kopernikuksen (1473‒1543), Giodarno Brunon (1548‒1600), Galileo Galilein (1564‒1642) ja Johannes Keplerin (1571‒1630) tutkimuksien jälkeen 1600-luvun puolivälissä aletaan vähitellen irrottautua maakeskeisistä käsityksistä. Dominikaanimunkki ja luonnonfilosofi Bruno joutuu kärsimään kahdeksan vuotta kuulusteluja ja kidutusta, mikä päättyy kuolemaan roviolla. Sama tilanne odottaa Galileita, mutta hän järkyttyy joutuessaan katselemaan kidutusvälineitä; hengen hädässä inkvisiittorin pakottamana hän joutuu kiroamaan teoriansa. Kummasti alkukirkon rauhan ja rakkauden sanoma muuntuu brutaaliksi väkivallaksi. Tapahtumat voimistavat kirkon kaappaaman tuhatvuotisen uskonnollistiedollisen monopolin purkautumista. Sinänsä on myönteistä, että vuonna 1992 katolinen kirkko myöntää olleensa väärässä suhtautumisessaan Galilein tutkimuksiin. Huomautettakoon, että vielä 1600-luvulla Antikytheran ennustava laite olisi näyttäytynyt jonakin käsittämättömänä.

2.2. Takaisin Demokritoksen aikakauteen

Protofilosofian ja filosofian ero on suhteellinen eikä sitä voida tarkasti ajoittaa kreikkalaisessa kulttuurissa. Protofilosofia muuntuu vähitellen filosofiaksi, kun teoreettinen intressi laajentaa arkitietoisuuden luonnollistuneita asettamuksia. Muutos alkaa toteutua Thaleen filosofikoulussa ja saavuttaa täyttymyksen Demokritoksen opetuksessa.

Sofistojen kritiikki tuo esiin havaitsemisen ihmislähtöisyyden ja subjektiivisuuden. He piiskaavat luutuneita käsityksiä, vapauttavat ajattelua yllättävillä vastaväitteillä ja oudoilla kysymyksillä.

Abderalaiset Leukippos (495–420), Protagoras (485–411) ja Demokritos (470–365) ovat aikoinaan olleet hyvin tunnettuja. Leukippos ja Demokritos on liitetty toisiinsa, mutta Protagoras on esitetty ensimmäisenä merkittävänä sofistana. Nämä kolme ovat olleet kriittisessä suhteessa niin aikansa ajattelijoihin kuin myös tapahtumiin. Minusta on luultavan luonnollista, että Leukippos on antanut ajatuksellisia työkaluja ei vain Demokritokselle vaan myös Protagoraalle. Molempiin näyttää Leukippoksen vaikutus olleen kysymyksiä herättävä ja ongelmia havaitseva.

Jo nuorena Demokritos saa perusteellisen johdatuksen eri tietämisen aloille. Vastalahjana hänen isänsä tekemille palveluksille Persian suurkuningas lahjoittaa pitkäksi aikaa oppineita kotiopettajiksi perheelle, mutta veljeksistä vain Demokritos osoittautuu innokkaaksi oppilaaksi. Persialaiset kotiopettajat opettavat kieliä sekä ennen kaikkea perehdyttävät hänet teologiaan ja tähtitieteeseen sekä geometrian alkeisiin. Tästä Diogenes Laertios kertoo hauskasti. (2002, s. 341; DL 9, 36.) Demokritoksen kotikasvatus antaa luontevan selityksen sille, miksi hän on halunnut lähteä jatko-opiskelijaksi Persian imperiumin kulttuurikeskuksiin. Matkat taas herättävät niin uteliasuutta kuin halua laajentaa tietämystä.

Koska Demokritos on varhaisista oppineista laaja-alaisimmin matkustanut, hän on voinut koetella ajatuksiaan mm. Mesopotamian ja Niilin suiston korkeakulttuureissa. Luonnollisesti nämä oppineisuuden keskukset eivät ole vain jäsentäneet ja syventäneet hänen tietämystään vaan hän on kohdannut hyvin argumentoituja huomautuksia ja vastaväitteitä. Siksi Demokritoksesta tulee nimenomaisesti persialainen ja toissijaisesti egyptiläinen oppinut.

Demokritokselle Ateena näyttäytyy suurehkona (ehkä 300 000 asukasta) mutta hälinän täyttämältä polikselta. Siellä ajatustyö on, olisi vaikeaa eikä sopivia keskustelukumppaneita tunnu löytyvän. Tuolloinhan Ateenan kulttuurinen sivistys on suuresti vierailevien sofistojen opetustyön varassa. Retoriikka korvaa oppineisuuden, se peittää mukavasti tietämättömyyden. Ateenassa tuntuu kunnostautuvan suunpieksäjät. Mieluummin Demokritos olisi Abderassa, jossa häntä myös arvostetaan.

Täällä (Abderassa °TS) Demokritos kuitenkin syntyi, ja siellä sanotaan hänen olleen julkisessa virassa. Tätä käsitystä tukevat mahdollisesti rahat, joissa on kohokirjoitus ”Demokritoksen kaudella” ja jotka on ajoitettu noin vuoden 414 eKr. paikkeille. (Cartledge 2000, s. 13.)

2.3. Pohdinta Demokritoksen syntymävuodesta

Monissa kansainvälisissä ja myös suomalaisissa teoksissa, tutkielmissa esitetään, että Demokritos on syntynyt 460 tai ehkä noin 460. Esimerkiksi Cartledge 1998, suom. 2000, s. 12; Catren & Pietilä-Castren 3.p. 2006, s. 124; Capelle 1968, s. 392: …seine Lebenszeit etwa von 460‒370…; Kunzmann & Burkard 2011, s. 33: um 460‒370; samoin Lamer & Kroh 1995, s. 149; Mansfeld II 1993, s. 231: Nach Apollodor wurde Demokrit im Jahre 460/459 v. Chr. geboren; es ist das Vernünftigste diese Datierung zu akzeptieren. Zum Todesjahr sind nur Vermutungen gestattet. Möglich ist, dab Demokrit um 400 v. Chr. starb, möglich auch, dab das Todesdatum um 380 v. Chr. anzusetzen ist. (Mansfeldin teksti suomennettuna: Apollodorin mukaan olisi Demokritos syntynyt 460/459 eKr; on järkevintä hyväksyä tämä päiväys. Kuolinvuodeksi on asetettu vain otaksumia. Mahdollista on, että Demokritos kuoli 400 vaiheilla, mahdollista on myös, että kuolinpäiväykseksi on asetettu noin 380 eKr.)

Diplomaattisesti Svante Nordin haarukoi Demokritoksen syntymän välille 472–457 (Nordin 1995, s. 41.) tukeutuessaan osittain Diogenes Laertiokseen: Trots att han lär sagt att ”ett långt liv är oftast ingenting annat än lång död” skall han själv ha blivit mer än hundra år gammal. (Nordin jättää erittelemättä eri mahdollisuudet.) Huolimatta että hän kuuluu sanoneen ”pitkä elämä ei ole useimmiten mitään muuta kuin pitkä kuolema” hän itse on jaksanut elää enemmän kuin sata vuotta vanhaksi.

Olen miettinyt asiaa sekä tapahtumahistorian että tieteellisfilosofisten lähtökohtien näkökulmasta. Lisäksi on hyvin epätodennäköistä, että noin 485 syntynyt Protagoras olisi ollut kaksikymmentä vuotta Demokritosta vanhempi. Olen päätynyt siihen, että Demokritos on todennäköisesti syntynyt 470 ja kuollut noin 365.

Diogenes Laertios esittää Hermippoksen kertomana: … hän kuoli tuskattomasti sadanyhdeksän vuoden ikäisenä, kuten Hipparkhos sanoo. (2002, s. 343; DL 9, 43.)

Hän itse sanoo ”Pienessä maailmanjärjestyksessä” olleensa nuori niihin aikoihin, kun Anaksagoras (n. 500‒425) oli jo vanha mies, sillä hän oli tätä neljäkymmentä vuotta nuorempi. Hän väittää, että ”Pieni maailmanjärjestys” olisi kirjoitettu 730 vuotta Troijan tuhon jälkeen. Sen mukaan, mitä Apollodoros sanoo ”Aikakirjoissa”, hän olisi syntynyt 80. olympiadin aikaan. Thrasyllos taas sanoo kirjoituksessa ”Johdatus Demokritoksen teoksien lukemiseen”, että hän oli syntynyt 77. olympiadin kolmantena vuonna ja olisi siten vuotta vanhempi kuin Sokrates. Hän olisi Anaksagoraan oppilaan Arkhelaoksen ja Oinopideen aikalainen, ja jälkimmäisen hän myös mainitsee. Hän mainitsee lisäksi Parmenideen ja Zenonin ykseysopin ja antaa ymmärtää, että nämä olivat hänen aikansa kuuluisimmat filosofit. Vielä hän mainitsee Protagoras Abderalaisen, jonka yleisesti uskotaan olleen Sokrateen aikalainen. (Diogenes Laertios 2002, s. 342; DL 9, 41)

Ralf Ludwig ilmaisee otsikoissa: Demokrit von Abdera (470‒370/360 v.Chr.) 2.p. 2006, ss. 6 ja 156.

Karl Vorländerin uudistetussa laitoksessa (1903/1990) esitetään: Seine Geburt fällt wahrscheinlich in die Zeit um 470. … Im hohen Alter von 90 oder 100 Jahren soll er aus dem Leben geschieden sein. (ss. 45-46.) Suomennos: Hänen syntymänsä sattuu todennäköisesti aikaan noin 470. … Korkeassa iässä joko 90:n tai 100:n vuoden vanhana on hän poistunut elämästä.

Gred Ibscher uudistetun laitoksen ”Demokrit – Fragmente zur Ethik” liiteosassa (2007, ss. 136-137.) kirjoittaa: … Thrasyllos hat Demokrits Geburt dagegen auf ein genaues Datum festgelegt, nämlich auf das dritte Jahr der 77. Olympiade (470/469), woher er diese Angabe auch immer bekommen haben mag. Ein Unterschied zwischen den beiden Datierungen von etwas über zehn Jahren erschien Diogenes wohl nicht erwähnenswert. So folgt er weiterhin dem Thrasyllos und wartet mit einer wichtigen Mitteilung auf: Demokrit sei ein Jahr älter als Sokrates gewesen. Die Zeitgenossenschaft wird dann von dem Biographen auf zwei weitere Personen ausgedehnt, auf den Vorsokratiker Archelaos und auf den Astronomen und Mathematiker Oinopides. …

Suomennos: … Thrasyllos on sitä vastoin Demokritoksen syntymän ajoittanut tarkasti, nimittäin 77. olympiaadin kolmannelle vuodelle (470/469), mistä hän lieneekin tämän ilmoituksen saaneen. Näiden molempien ajoitusten eroa jotakin yli kymmenen vuotta Diogenes ei näytä pitävän mainittavana. Niin hän seuraa tästedes Thrasyllosta ja odottaa tärkeää ilmoitusta: Demokritos on ollut vuoden vanhempi kuin Sokrates. Sitä paitsi aikalaislähteet tulevat laajentamaan elämänkertatietoja edelleen kahdella persoonalla eli esisokraatikolla Archelaos ja tähtitieteilijämatemaatikolla Oinopides. …

Gred Ibscher ottaa vakavasti Diogenes Laertioksen esittämät ajoitukset ja tulkitsee niitä samoin kuin itse olen tehnyt. Yli kymmenen vuotta sitten, kun pohdin ajoitusongelmia, pyrin hahmottamaan kokonaisvaltaisesti erityisesti varhaisen matematiikan ja tähtitieteen kehitystä. Kokonaiskuvan kannalta todennäköisimmäksi tuli juuri sama ajoitus kuin Ibscherillä. Huomautan, että Demokritoksen jatko-opintomatkat yksistään käsittävät laskelmieni mukaan noin 15-25000 km riippuen siitä, kuinka kaukana idässä tai etelässä hän on vieraillut. Kieliopinnoista huolimatta niille ei lähdetä nuorukaisena noin vain eikä palata muutaman vuoden päästä.

Itse asiassa Cartledgen maininta ”Demokritos-rahoista” vuodesta 414 eaa ei perustele hänen omaa valintaansa Diogenes Laertioksen ajoitusta vuodesta 460 vaan se tukee epäsuorasti Diogenes Laertioksen esittämää toista ajoitusta Demokritoksen syntymävuodesta. Fragmentissa A1 esitetään:

Mutta kuten Thrasyllos sanoo kirjoituksessaan ”Miten Demokritoksen kirjoituksiin tulee syventyä”, hän /on syntynyt/ 77. olympiadin kolmantena vuotena /470/469 eKr/ ja, kuten sanotaan, /ollut/ vuoden Sokratesta vanhempi.

Wie Thrasyllos aber in seiner Schrift mit dem Titel ”Was der Lektüre von Demokrits Schriften vorangeht“ sagt, ist er im 3. Jahr der 77. Olympiade /470/469 v. Chr./ /geworden worden/ und, wie er sagt, ein Jahr älter als Sokrates /gewesen/. (Mansfeld II 1993, kohta 4. ss. 254-257.)

Sovelias ikä kohota ”valtioneuvosluokkaan” voisi olla 55 vuotta. Alle viidenkymmenen vuoden ikä tarkoittaa vaikeuksia saada hyväksyntää kuulumiselle viisaiden joukkoon. Ajattelutavan kaikuja on Platonin teoksessa ”Valtio”, jossa yhteisten päämäärien asetteluun velvoitetaan eri tehtävissä koeteltuja viisikymmentä vuotta täyttäneitä viisaita. Lisäksi meritoitumiseen menee jokunen vuosi. Jos vuodesta noin 414 siirrytään noin viisikymmentäviisi vuotta menneisyyteen päin, saadaan Demokritoksen syntymävuodeksi noin 470.

Yleisesti Demokritoksen syntymäajaksi asetetaan vuosi 460 osin Diogenes Laertioksen esittämien näkökohtien perusteella. (Mansfeld II 1993, s. 255. /frg. A1 & B2; Diogenes Laertios 2003, s. 342.) Toisaalta puhuttaessa Demokritoksen saavuttaneen sadan vuoden iän joudutaan vastaavasti aikaistamaan syntymäaikaa. Jussi Tenkku ajoittaa Demokritoksen elinvuodet 460–371, mutta samalla huomauttaa hänen eläneen poikkeuksellisen vanhaksi. (Tenkku 1981, s. 20.) Hän eli yli sata vuotta. (Diogenes Laertios 2002, s. 342; DL 9, 40.) & … hän kuoli tuskattomasti sadanyhdeksän vuoden iässä, kuten Hipparkhos sanoo. (Sama, s. 343; DL 9, 43.)

2.4. Ongelmalliset fragmentit

Mahdollista on sekin, että Demokritoksen fragmentteihin on jo antiikissa asetettu aikalaisten uskomuksia hyvinkin erilaisista syistä. Tästä huolimatta on todennäköistä, että Demokritos on nuorehkona ”perinyt” Leukippokselta ajatuksen Maan ”rumpumaisuudesta” (leveys 1,5 kertaa korkeus). Samalla kuitenkin siirtyy mukana Leukippoksen ajatus, että Maa pyörii keskustan ympäri. (Diogenes Laertios 2002, s. 339; DL 9, 30.)

Suhteutettuna Demokritoksen atomiteorian ideoihin ja kokemuksiin monista meristä, esimerkiksi Persianlahdesta ja Intian valtamerestä, ei tunnu järkevältä vaikkapa väite, että Välimeri olisi ollut hänelle Maan keskus. Sitä paitsi itämaiset oppineet eivät ole opettaneet Demokritokselle, että Hellas (saati Abdera tai Ateena) olisi suuri keskus tai että Välimeri olisi Maan keskusmeri. Persialaisille oppineille keskuksia ovat olleet myös idän suuret kaupungit ja niistä avautuva Intian suunnaton meri. Tietojaan ja asenteitaan he eivät ole peitelleet Demokritokselta. Antiikin sivistyneistölle oudoksi koetut Auringon korkeuskulmat ovat näyttämisen ongelmia silloin, kun ei tunneta rytmisyyttä eli korkeuskulman riippuvuutta vuodenajasta. Kuitenkin ollessaan astrologien opissa Demokritokselle on opetettu Auringon ja tähtikuvioiden korkeuskulmien riippuvuus vuodenajasta. Onkin pääteltävä, että Demokritos on osannut ajoittaa myös Niilin matkansa tähtitieteellisesti sopivaan ajankohtaan.

Säilyneet fragmentit viittaavat, että Demokritoksen liikkumismuoto on ollut myös kävely päivämatkoineen. Elämä ilman juhlia on pitkä tie ilman majataloja. (Diels II 1922, frg. B230 s. 107. & Mansfeld II 1993, s. 271. 24.) Luonnollisesti hän on käyttänyt veneitä ja turvautunut eläinten, etenkin härkien ja kameleiden apuun. Kaiken kaikkiaan ei ole täysin mahdoton ajatus sekään, että Demokritos olisi purjehtinut Persianlahdelta Punaisellemerelle ja sieltä edennyt Niilille tai ehkä sitten toisinpäin. Valtiollinen tilanne on ollut alueella vakaa Demokritoksen ollessa nuorehko mies, Persiahan menettää vallan Egyptissä vasta vuonna 404. Suuritöisen Nekhon kanavan rakentaminen on ollut perusteltua Niilin ja Punaisenmeren välille vain sillä ehdolla, että vesitse on kuljetettu huomattavasti raaka-aineita ja kauppatavaroita. (Nekhon kanava näkyy esim. kartoissa: Gustafson; Historian kartasto 1967, ss. 2, 8 ja 9 sekä Røhr & Mykland; Otavan suuri maailmanhistoria Kartasto 1985, ss. 16, 17.) On mahdollista, että Demokritos on meno- tai paluumatkalla ollut veneessä seuraten tapahtumista.

Jos Demokritos on meritse kiertänyt Arabian niemimaan rahtilaivoissa ja/tai kalastajaveneissä, silloin hän olisi käynyt tuhat kaksisataa kilometriä Kravun kääntöpiirin eteläpuolella. Kesäaikaan oleskelulla miltei kahdentoista asteen pohjoisella leveyspiirillä (12°P) olisi jo suuri merkitys öisen tähtitaivaan tai Auringon lakipisteen tarkkailussa. Tuon viidentuhannen kilometrin purjehtiminen tarkoittaa Demokritoksen osalta etelä – pohjoissuunnassa matkustamisen yltämistä kolmeentuhanteen kilometriin.

Kun Demokritosta on ajallisesta mahdottomuudesta huolimatta haluttu nähdä Pythagoraan oppilaana, Demokritoksen esittämäksi mainittu puutteellinen päättely Maan muodosta olisi tulkittavissa tietoiseksi erottautumiseksi pythagoralaisten Maata koskevista näkemyksistä. Selvittämättä jäävistä syistä, ehkäpä osin uskollisuudesta maageille ja kaldealaisille Demokritos yleistää Maan olevan kiekkomainen tai pitkulaisesti oikeneva. (Diels II 1922, frg. A94 s. 33; Mansfeld II 1993, s. 297. /68 & Diels II 1922, frg. B15 s. 65.) Kun Kuu ja Aurinko avautuvat katseelle pyöreinä ja siten ilmentävät ideaalista muotoa, miksi Maa olisi geometrisesti vajavainen eli ”rumpumainen” tai ”sylinterimäinen”?

Ihmettelylle jää sijaa. Miksi Demokritos ei esimerkiksi vedä johtopäätöksiä Kuun pimennyksessä ”näkyvästä” Maan pyöreydestä? Pimennyksessä Maan kaareva varjo alkaa vähitellen pimentää Kuuta. Samalla Demokritos tuntuu torjuvan ne satojen vuosien havaintojaksot, joita matemaatikkopapit ovat Mesopotamiassa ja Niilin suistossa taltioineet. Hän jättää tutkimuksellisesti hyödyntämättä Anaxagoraan huomautukset, että Kuu lainaa valonsa Auringolta ja että Aurinko on hehkuvaa malmia. (DK Anaxagoras fragmentit B18 s. 407 & A1 ss. 375-7; Grünwald 1991, s. 152. /554 & 555 & DK frg. A42 ss. 384-5 & A76 s. 392; Capelle 1968, s. 255. /5 & s. 256. /10 & 11.) Demokritos kylläkin toistaa Anaxagorasta esittäessään Auringon olevan ehkä hehkuvaa kalliota. (DK II frg. A89. s. 32; Mansfeld II 1993, s. 295. /64) Säilyneiden fragmenttien pohjalta syntyy alustava ajatus, että Demokritos kunnioittaa ongelmallisesti Anaxagoraan näkemystä ”tasaisesta” Maasta. (DK frg. A42. s. 23; Capelle 1968, s. 257. /15 & 16.)

Riittävän moni seikka johtaa epäilyksien kasaantumiseen. Ristiriitoja vähentää johtopäätös, että fragmenteissa Demokritoksen käsityksiksi esitetyt Maan muotoa koskevat näkemykset ovat sekaannuksien kasautumista, väärinkäsityksiä tai eri aikojen tietoista vääristelyä. Jos fragmentit kuvastavat pätevästi Demokritoksen näkemyksiä, niin tähtitieteellisessä ajattelussa hän ei ole aikansa ajattelijoiden etujoukkoa.

Vaikka Demokritos olisi ”perinyt” Leukippoksen ajatuksen Maan ”rumpumaisuudesta”, siitä huolimatta mukana seuraa näkemys, että Maa pyörii: Maa kelluu kannatettuna keskustan ympäri pyörien. Muodoltaan se on rumpumainen. (Diogenes Laertios 2002, s. 339; DL 9, 30.) Jo pyörimisliike yhdistettynä Maan jonkinlaiseen kaarevuuteen antaa alustavia mahdollisuuksia jäsentää avaruudellisten tapahtumien lisäksi omaa liikkumista ”viileältä” Välimereltä Etiopian kuumuuteen.

Olisi houkuttelevaa ajatella Demokritoksen käsityksen Maan muodosta olevan, jos ei pallo niin kuitenkin lähellä sitä. Kaiken ohessa Maan muotoa koskevat fragmentit ovat ristiriidassa Demokritoksen geometristen taitojen kanssa. On vaikeaa kuvitella, että aikansa huippumatemaatikko jättäisi osin dramaattiset kaarevuuden havainnot vaille huomiota, varsinkin kun hänen matkustamisen yksi tieteellinen vaikutin on ollut käydä havainnoimassa abderalaisen horisontin eteläpuolella näkyviä tähtikuvioita.

Maan pyöriminen aiheuttaa oheisvaikutuksen eli Maa on litistynyt navoiltaan. Litistymä tosin on niin vähäinen, että sen havaittavaksi tekeminen vaatii antiikin elämäntapaan suhteutettuna ylivoimaisia mittausoperaatioita. Mittaukset Välimeren ympäristöstä lähtien eivät riitä vaan tarvitaan mittauksia niin pitkälle kuin pohjoisessa on mahdollista edetä eli käytännössä leveyspiirin 60°P yläpuolelle eli siitä Lappiin ja Jäämeren rannalle asti. Etelän suunta on poissuljettu, koska mittauksia pitäisi toteuttaa Etelänavan jäätiköllä ja kun merellä mittaukset vaativat ylivoimaisia ponnsituksia. Näin on perusteetonta esittää, että Demokritos olisi ennakoinut Maan litistymisen navoiltaan.

Diogenes Laertios esittää: Bion nimisiä henkilöitä on ollut kymmenen. … neljänneksi Demokritoksen kannattaja ja matemaatikko, abderalainen, joka kirjoitti sekä attikalaisella että joonialaisella murteella. Hän esitti ensimmäisenä, että on seutuja, joilla yö kestää kuusi kuukautta ja päivä kuusi kuukautta; ... (2002, s. 156; DL 4, 58. & https://de.wikipedia.org/wiki/Bion_von_Abdera)

Diogenes Laertios yllä olevassa tekstikiteytymässä kertoo, että abderalainen Bion on osallistunut Demokritoksen opetukseen. Opetus on todellistunut Demokritoksen vuosia kestäneiden matkojen jälkeen Abderassa. Opetuksessa matemaatikkopappien pitkät avaruudelliset seurantajaksot, matemaattiset erittelyt ja Demokritoksen matemaattiset ideat sulautuvat yhteen. Näin Bion saa perusteet ymmärtää myös Maan ja Auringon keskinäisiä suhteita. Tältä pohjalta ilmeisesti Bion ensimmäisenä oivaltaa, että etelässä sekä pohjoisessa on sellainen alue, jossa niin päivä kuin yö kestää kuusi kuukautta. Päätelmä säilyy, koska se on paradoksaalinen arkiajattelun näkökulmasta. Edelleenkin päätelmä naurattaa sellaisia, joiden tähtitieteelliset tiedot ovat niukat.

Demokritoksen opettamien taitojen lisäksi on mahdollista, että Bion on ollut yhteyksissä foinikialaisiin. Tuolloin tunnetusti foinikialaiset ovat purjehtineet ”tinasaarille” eli ilmeisesti nykyisen Britannian ja Irlannin saarille. Lisäksi on viitteitä foinikialaisten vierailuista pohjoisella Atlantilla. Itse asiassa Bionin esittämä johtopäätös on epäsuora todiste sille, että foinikialaiset ovat tehneet vierailuja jopa pohjoisen eli nykyisen Norjan rannikolla. Kokeneina ja järkevinä merenkulkijoina he ovat toteuttaneet pohjoisia retkiään kesäaikaan. Syy on yksinkertainen: ei ole pimeää, ei kylmää eikä syksyisiä myrskyjä. Tuolloin he kokevat, riippuen ajankohdasta ja leveyspiiristä, että Aurinko ei laske päiväkausiin horisontin alapuolelle. Oppineena Bion on ymmärtänyt foinikialaisten kertomusten merkityksen, siis yhtenä perusteena yllättävän johtopäätöksensä paikkansapitävyydelle.

On tehtävissä päätelmä, että Demokritoksen opetus on ollut luonteeltaan heuristista ja teoreettisia mahdollisuuksia avartavaa, avaavaa. Hän on ollut opinhaluisille erinomainen opettaja. Kun Demokritos on käynyt ”kaukana etelässä”, hän ei ole havainnut mitään poikkeavaa muutosta Maan kaarevuudessa. Jos nuori Demokritos on vaikka Leukippoksen pohjalta ajatellut Maan olevan ”rumpumainen”, kokenut Demokritos on tietojen kertymisen jälkeen hahmottanut kysymyksen toisin. Bionin säilynyt ajatelma lisää vahvasti perusteita sille, että osa Demokritoksen nimeen liitetyistä fysikaalisista fragmenteista on vääristelyä ja väärinkäsityksiä.

3. Demokritos ihmisenä aikansa kulttuureissa

Platon oli katkera, kateellinen ja mustasukkainen,
sillä hän oli kohdannut filosofeista suurimman: Demokritoksen.

Tiedämme Demokritoksen ajatuskehittelyistä vähän. Hänen opettajansa ja ystävänsä Leukippos (500/490–440/420) on lähtemättömästi läsnä puhuttaessa Demokritoksen (470–365) näkemyksistä. Leukippoksen ja Demokritoksen teokset ovat kadonneet eikä mikään voimallinen filosofinen virtaus ole kyennyt pitämään heidän ajatuksiaan niin elinvoimaisina, että kykenisimme erittelemään, mikä on varsinaista Demokritosta ja mikä ei sitä ole. Hänen esityksistään on säilynyt noin kolmesataa vaihtelevan pituista varsinaista fragmenttia. Opillisia ja elämää koskevia mainintoja on lisäksi pari sataa. Määrällisesti tämä on vähän, kun säilyneissä tiedoissa kerrotaan Demokritoksen kirjoittaneen kuusikymmentä teosta. Tiberiuksen hoviastrologi Thrasyllos on luokitellut nämä teokset viiden perustavan nimikkeen mukaan: etiikka, fysiikka, matematiikka, musiikki ja tekniikka. (Grünwald 1991, s. 236.) Näin esitetty luettelo myötäilee ajatusta, että Demokritos on ollut kuin viisiottelija. (vrt. Diogenes Laertios 2002, ss. 344-346; DL 9, 45-49.)

Demokritoksen merkittävyydestä kertoo Kreikan historian professori Paul Cartledge: Hän oli oikeutetusti kuuluisa antiikissa – Aristoteles, hänen oppilaansa Theofrastos, Epikuros, tämän kumppani Metrodoros sekä johtavat stoalaiset Kleanthes ja Sfairos omistivat tutkielmia hänen työlleen. (Cartledge 2000, s. 12.) Mainitsemalla Aristoteleen Cartledge tuo samalla julki sen, että Demokritoksella on ollut poikkeuksellisen suuri maine oppineena. Palattuaan kotikaupunkiinsa Thraakian Abderaan Demokritoksen on täytynyt olla vaikuttava persoona. Siksi on pääteltävissä, että Cartledgen viittaus löydettyjen rahojen tekstiin (2000, s. 13.) tarkoittaa Demokritoksen kantaneen vastuuta myös Abderan poliksen taloudenpidosta. Käyhän se niinkin, että aikansa huippumatemaatikko organisoi taloutta yhdessä avustajiensa kanssa.

Yhteiskuntafilosofi Henrik Volkov tukeutuu Diogenes Laertioksen kerrontaan. Volkov muiden mukana kuvaa eloisasti Demokritosta. Matkoiltaan palanneena kokemusten ja ajatustyön meritoimana miehenä Demokritos on saanut hankaluuksien kasaantumisen jälkeen osakseen lopulta kunnianpalautuksen: Abderan lakien mukaan isänsä perinnön haaskaajaa uhkasi kunniattomuus: hänelle ei pidettäisi hautajaisia. Silloin filosofi luki julkisesti etevimmän teoksensa ”Suuri Diakosm”, josta sai palkinnoksi sekä rahaa että mainetta. Hänelle luovutettiin 500 talenttia ja pystytettiin muistopatsas. (Volkov 1974, s. 65. Painoyksikkönä talentti {kr. talanton, lat. talentum} on noin 26 kg; rahana yksi talentti vastaa 6000 drakhmaa. Summa on huomattava silloinkin, jos se olisi ollut ”vain” 150 talenttia. °TS)

Ilmeisesti tässä teoksessa Μέγας διάκοσμος; ”Megas diakosmos”, ”Suuri Diakosmos”, ”Suuri maailmanjärjestys”, ”Die große Weltordnung” Leukippoksen panos on keskeinen. (Capelle 1968, s. 283. & Mansfeld 1993, ss. 256 & 257. ss. 282-289. °TS)

Abderan johtajat ovat ymmärtäneet kuunnellessaan Demokritoksen lukevan, että teoksessa esitetyt ajatukset ovat vaatineet vuosien sitkeää opiskelua. Onkin pääteltävissä, että Abdera on ollut tuohon aikaan sivistyneen oligarkian johtama kaupasta kukoistava kaupunkivaltio. Demokritos viihtyy siellä, hänen yhteiskuntafilosofiset näkemyksensä näyttävät olevan suuresti sopusoinnussa vallitsevan tilanteen kanssa.

Diogenes Laertioksen mainintojen perusteella on mielekästä tuoda julki sellaisia seikkoja, joilla saadaan tuntuma Demokritoksen henkilöhistorian filosofisesti tärkeisiin vaiheisiin. Koska maininnat kaiken lisäksi mahdollistavat järkeenkäypiä luonnostelmia Demokritoksen ideoiden muodostumisesta, Laertioksen esityksen yksityiskohtien historiallinen luotettavuus saa näin epäsuoraa vahvistusta. Demokritosta koskevissa vanhoissa kommenteissa on implisiittistä ja eksplisiittistä järkeä ja siksi ne luovat perustaa hänen tutkimuksellisten pyrkimyksiensä jäsentämiseen. Seuraavan esittämäni yhteenvedon taustana on pääosin Diogenes Laertioksen kerronta sivuilla 340 ja 341:

Nuoruudessa Demokritoksella on ollut useita oppineita kotiopettajia, jotka hänen isänsä on saanut vastalahjaksi palveluista Persian kuninkaalle. Nämä itämaiset viisaat välittämiensä astrologisten tietojen lisäksi ovat kasvattaneet Demokritoksessa tiedon janoa. Nuorena miehenä Demokritos on syventynyt itsenäisesti tekstien tutkiskeluun ja matemaattisten tehtävien ratkaisemiseen. Tässä on järkevä selitys hänen erikoiseen ja erakkomaiseen käyttäytymiseensä. Isän kuoltua perinnönjaossa Demokritos on tyytynyt vähään, koska se on ollut rahana ja siten mahdollistanut matkustamisen. Luontevasti hän on lähtenyt suorittamaan jatko-opintoja juuri sinne, mistä hänen opettajansa ovat olleet kotoisin eli lähinnä Mesopotamiaan ja sieltä sitten eteenpäin, Intiakaan ei ole mahdoton vaihtoehto. Nuoruutensa kokemusten perusteella Demokritos ei ole mennyt täysin vieraisiin maihin, hänellä on ollut mukanaan kulttuurinen ymmärrys ja ilmeisen monipuolinen kielitaito. Tilannetta kuvaa fragmentti B247: Viisaalle on avoinna jokainen maa, sillä jalon sielun kotimaa on koko maailma. (Diels II 1922, s. 110. & Capelle 1968, s. 461. /247; suom. Juhani Sarsila.) Paluumatkalla hän on sitten opiskellut vuosia Egyptissä ja käynyt tutustumassa Punaiseenmereen ja Etiopiaan. Matkustaminen sinänsä on ollut Demokritokselle itsekasvatusta: Vaeltaminen opettaa tyytyväisyyttä elämäntavoissa, sillä kuiva leipä ja olkipatja ovat suloinen lääke nälkää ja väsymystä vastaan. (Diels II 1922, frg. B246, s. 109. & Capelle 1968, s. 445. /144.)

Sen jälkeen kun Demokritos on meritoitunut temppeliopinahjoissa, on todennäköistä, että ainakin osalla matkoista hänen mukanaan on ollut avustajia, oppilaita, oppaita, tulkkeja sekä myös oppineita. Demokritos on vastannut opinhaluisten kysymyksiin ja väitellyt toisten oppineiden kanssa kulloisistakin edessä avautuvista ongelmista.

Demokritoksen matkustamisen perusteella ihmetystä herättää, että hänen ei mainita päätyneen ajatukseen Maan pyöreydestä. Häntä aikaisemmin Pythagoras (580–500) samankaltaisten elämänvaiheiden ja kokemusten perusteella esittää Maan olevan pallon muotoinen. He olisivat tehneet saman oloisista havainnoista ja nimenomaan merellä olemisen kokemuksista erilaisia johtopäätöksiä. Demokritos on päätelmissään aivan kuin pysähtynyt Maan kaareutumiseen, kun taas Pythagoras on satakunta vuotta aiemmin yleistänyt kaarevuushavaintonsa täydeksi palloksi. Vaikuttaa siltä, että Demokritos ei ole nuorena miehenä saanut herätteitä sellaisilta foinikialaisilta merikapteeneilta, jotka olisivat purjehtineet Välimeren ulkopuolella.

Olisiko Maan muotoa koskeviin eriäviin käsityksiin selitys siinä, että Pythagoras on matkustanut enemmän kuin Demokritos etelän ja pohjoisen suunnassa? Matkustettaessa itä – länsisuunnassa yöllisellä tähtitaivaalla eikä Auringon korkeuskulmassa tapahdu suuria muutoksia. Yksinkertaisinta on mitata Auringon korkeuskulmaa aina silloin kun se on korkeimmillaan eli aurinkoaikaan kello 12:00 (nykyisen ilmaisun mukaan ja monimutkaisuutta välttäen samalla meridiaanilla). Muutoksien havaitseminen on ehto heuristisille ristiriidoille. Erikoiset kokemukset ovat mitä ilmeisin ponnin teoreettisiin pohdintoihin.

Demokritoksen aikana maininta Etiopiasta on epämääräinen viittaus Egyptin eteläpuolelle. Ilmaus käymisestä Punaisellamerellä ei oikein tarkoita purjehtimista meren eteläisiin osiin asti. Lisäksi oletettaessa Demokritoksen toteuttaneen käytännöllisesti järkevänä ihmisenä Etiopian ja Intian eteläiset matkansa ajankohdaltaan muulloin kuin kuumimpana vuodenaikana voidaan jotenkin selittää hänen ideaansa ”soikean tasaisesta” Maasta. Kaarevan Maan olettamuksen mukaisen tapahtumahistorian perusteella hyvin kokeneelta Demokritokselta, kuten yleensä antiikin oppineilta, olisi puuttunut tähtitieteellisesti ratkaiseva havainto: Auringon korkeuskulman paradoksaalinen muuttuminen. Varsinainen dramaattinen vaikutus tapahtuu ylitettäessä keskikesällä, tarkalleen kesäpäivänseisauksen aikana, Kravun kääntöpiiri: Aurinko loistaa pohjoisesta ollessaan korkeimmillaan.

Vuodenvaihteessa, eritoten talvipäivänseisauksen aikana, matkustettaessa havaitsemaan Auringon kohoamista lakipisteeseensä pohjoisella taivaalla pitää päiväntasaajan lisäksi ylittää Kauriin kääntöpiiri. Ehkä Pythagorasta, siis sata vuotta ennen Demokritosta ovat innoittaneet tarinat foinikialaisten merimiesten kokemuksista ja siksi hän on käynyt kaukana etelässä, vieläpä sopivana vuodenaikana. Voidaan olettaa Pythagoraan ymmärtäneen Maan pallomaisuutta, kun Auringon korkeuskulma on alkanut lähentyä ääriarvoaan, kun Aurinko toisin sanoen paistaa kohtisuoraan ylhäältä eli zeniitistä.

Toisaalta Pythagoras on voinut päätyä ajatukseen Maan pallomaisuudesta myös analysoimalla foinikialaisten merikapteenien purjehduskokemuksia Afrikan ja Euroopan länsirannikoilla eli laajasti Atlantin alueella. Lisäksi Pythagoras on voinut kysyä yksinkertaisesti. Kuinka pitkä on ollut varjosi? Osoittaako varjo ”etelään” vai ”pohjoiseen”?

Kaiken perusta on ykseys. Tästä ykseydestä syntyvä rajaamaton kakseus toimii ikään kuin aineena ykseydelle, joka on syy. Ykseydestä ja rajaamattomasta kakseudesta syntyvät luvut. Luvuista syntyvät pisteet; pisteistä viivat; näistä syntyvät tasokuviot, ja tasoista syntyvät kiinteät muodot. Näistä syntyvät aistittavat kappaleet, joiden elementtejä on neljä, tuli, vesi, maa ja ilma. Nämä muuttuvat ja vaihtuvat kauttaaltaan toisiksi, ja niistä synty sielullinen maailma, joka on ajatteleva ja pallonmuotoinen, ja sen keskuksessa on maa, joka myös on pallonmuotoinen ja joka puolelta asuttu. Meihin nähden vastakkaisella puolella asuu ihmisiä, ja se, mikä on meille ”alas”, on heille ”ylös”. (Diogenes Laertios 2002, ss. 306-307; DL 8, 25.) Näin Aleksanteri sanoo ”Filosofien perimysjärjestyksissä” löytäneensä pythagoralaisista muistiinpanoista (s. 306; DL 8, 24.) edellä esitetyt seikat.

Lainauksen loppuosa on argumentti sille, että Pythagoras on kohdannut foinikialaisia merenkulkijoita. Lisäksi hän on kyennyt käsittämään heidän kertomuksensa merkityksellisellä tavalla eli suhteutettuna Maan pinnan kaarevuuteen. Pythagoraan matematiikan taidot antavat hänelle aikalaisiinsa nähden ylivoimaisen taidon antaa tai avata merkityksiä aikalaistensa kertomuksista. Kun muut nauravat, Pythagoras tavoittelee selittäviä merkityksiä.

Tiivistetysti voidaan esittää: 1.) Merellä purjehtiminen tuottaa ajatuksen Maan pinnan kaarevuudesta. Kaarevuus ei riipu havaittavissa olevissa määrin lähtökohdasta eikä kulkusuunnasta.  Etäännyttäessä lähtösatamasta vähitellen satama-alue alkaa ”upota” horisontin taakse, sitten kukkulat ja lopulta myös vuoristot. 2.) Auringon korkeuskulman vaihtelu eri leveysasteilla johtaa päättelemään, että kaarevuus tarkoittaa Maan olevan pallon muotoinen. Vakuutettaessa muita päättelyn pätevyydestä on osoitettava Auringon olevan huomattavan kaukana Kuuhun verrattuna. Auringon kaukana olemista ovat perustelleet jo Anaxagoras (500–428) ja Empedokles (490–430).

Tosin Maan ja Auringon välimatkan pitenemisestä seuraa kaksi ilmeisen vaikeasti hyväksyttävää seikkaa: Auringon hyvin suuri koko ja sen säteiden yhdensuuntaisuus. Nämä seikat saavat varsinaista tieteellistä merkitystä parin sadan vuoden kuluttua Eratostheneen (n. 275–194) tutkimuksissa. Toinen mahdollisuus vakuuttaa muita oppineita on vedota Auringon korkeuskulmamittauksien synnyttämään paradoksiin: Mitä pitemmäksi asetetaan mittauspisteiden väli mittausteknisistä syistä etelä – pohjoissuunnassa, sitä lähempänä näyttää Aurinko olevan Maata. Paradoksi raukeaa, kun katsotaan Maan olevan pallomainen.

Mahdollisessa mittauksessa on ajoituspulman lisäksi suuresti työllistävää etäisyyden hallinta. Näihin nähden Auringon korkeuskulman mittaaminen kussakin mittauspaikassa on yksinkertaista. Pyöristettynä olkoon mittayksikkö ”stadionin” pituus 200 metriä (noin 180 m; Olympiassa 192,3 m). Niinpä tuhat stadionia on 200 km. Jos lähtökohdan lisäksi otetaan viisi mittauspistettä tuhannen stadionin välein, silloin mittauspisteiden väli on 200 km ja kokonaispituus tai paremminkin leveys 1000 km. Ajoitusongelma ratkeaa siten, että kussakin mittauspaikassa mittauksia tehdään Auringon lähestyessä huippukorkeuttaan, sitten maksimikorkeudessa ja sen jälkeen korkeuden alkaessa vähentyä…

Demokritos ”on ollut kotonaan” Persian valtakunnan alueella. Oletettavasti hän on saanut mukaansa opettajiltaan suosituskirjeitä, jotka ovat auttaneet suuresti hyväksymisessä jäseneksi opetusryhmiin ja osallistumisessa tutkimuksellisiin keskusteluihin. Demokritos on matkustanut Persian hallitsemilla alueilla ja mahdollisesti tehnyt lyhyitä retkiä hänelle kulttuurisesti vieraiden heimojen alueille tilanteiden ilmetessä ja suhteellisen luottamuksen vallitessa. Voidaankin päätyä seuraaviin todennäköisyyksiin:

Persiaan Demokritos on mennyt pitkin kuninkaantietä. Hän on itäsuunnassa käynyt Indusjoen laaksossa. Tästä seuraa, että hän on matkustanut kaiken kaikkiaan itä – länsisuunnassa nelisen tuhatta kilometriä. Tulkitsen, että Intiaan matkustaminen pysähtyy raja-alueelle Induksen laaksoon. Tällöin hän on käynyt suunnilleen kahdenkymmenen viiden asteen pohjoisella leveyspiirillä (25°P), jolloin hän on ollut parin sadan kilometrin päässä Kravun kääntöpiiristä.

Tutustuessaan Punaiseenmereen Demokritos on voinut käydä jossakin rantakylässä pelkästään ihailemassa tarinoiden kultaamaa etäistä seutua vailla mitään erityisiä pyrkimyksiä. Liikkuminen on voinut olla suhteellisen vaivatonta, jos noin vuonna 490 avattu kuutisenkymmentä kilometriä pitkä Niilin itäisestä laskujoesta lähtevä Nekhon kanava on ollut käytössä. Farao Nekho II:n kuolemaan 595 päättyneet kanavan kunnostustyöt vie päätökseen suurkuningas Dareios I, joka haluaa yhdistää Niilin vesiliikenteen Persiasta alkavaan mereen. (Valtakamppailun voittajana Dareios I hallitsee yhtenäistä imperiumia vuosina 519‒486.) Demokritoksen matka on saattanut rajoittua Punaisenmeren kolmisen sataa kilometriä pitkän läntisen lahden perukkaan. Toisaalta jos Demokritoksella on ollut mielessä tähtitieteelliset tarkistukset, silloin hän on voinut suhteellisen helposti purjehtia Persian vaikutusvallan viimeiseen rajakylään asti eli noin seitsemänsataa kilometriä lahden perukasta etelään päin. Tällöin Punaisellamerellä ollaan kahdenkymmenen neljän asteen pohjoisella leveyspiirillä (24°P), mikä tarkoittaa noin sadan kilometrin etäisyyttä Kravun kääntöpiiristä. Kun tästä paikasta purjehtii takaisin pohjoiseen päin reilu kaksisataa kilometriä, on paikassa, josta on mahdollista päästä puolentoistasadan kilometrin päässä lännessä olevalle Niilille. Muualla jokilaakson ja meren välinen etäisyys on huomattavan pitkä.

Todennäköistä on, että Demokritos liikkuessaan Egyptissä on pyrkinyt hyvin pitkälle seuraamaan Pythagoraan vaeltamia reittejä. Koska Pythagoraan vierailun aikana ei vielä ollut toimivaa kanavaa Niililtä Punaisenmeren läntisen lahden perukkaan, Demokritoskin on kulkenut myös pitkin Niiliä. Pythagoralaisilta saamiensa tietojen perusteella Demokritos on mahdollisesti voinut purjehtia Niiliä aina leveyspiirille 23°P siis pitkälle Nubiaan eli egyptiläisten sukulaiskansan alueelle. Hän olisikin voinut noin tuhannen kilometrin purjehtimisen ja soutamisen jälkeen ylittää Kravun kääntöpiirin. Kaiken kaikkiaan Demokritos olisi tällöin etelä – pohjoissuunnassa matkustanut noin kaksi tuhatta kilometriä. Kaiken kaikkiaan kymmenisen vuoden opiskelu- ja tutkimusmatkalle tulee pituutta yli kaksikymmentä tuhatta kilometriä. Mutkat ja poikkeamiset sekä tietojen puutteellisuus voivat antaa helposti kymmenen tuhatta lisäkilometriä.

Koska Demokritos ei fragmenttien mukaan esitä Maan olevan pallon muotoinen, huolimatta Pythagoraan ja Empedokleen käsityksistä, olisi ajateltavissa, että hän ei olisi ollut kesäpäivänseisauksen tienoilla Nubiassa eikä Punaisenmeren keskivaiheilla. Tässä hypoteettisessa tapauksessa Demokritos kokee pettymyksen, kun Pythagoraan kuvaukset eivät vastaa hänen omia havaintojaan. Demokritos siis vähitellen kasvaisi luottamaan havaintoihinsa enemmän kuin Pythagoraan teoreettisiin ideoihin ja hänen kokemuksistaan kertoviin tarinoihin. Siksi on kuviteltavissa, että Demokritos olisi joutunut kiistämään Maan olevan pallonmuotoinen. Kaikesta huolimatta lukuisilla tapahtumilla on ollut elinikäinen itsenäistävä vaikutus, hän on asettanut oman järkensä esitettyjen käsitysten kriteeriksi riippumatta auktoriteeteista ja kulloisenkin käsityksen kannattajien lukumäärästä. Fragmentit tukevat Demokritoksen itsenäisyyttä, mutta itseluottamuksen kasvu ei riitä asiaa koskevaksi perusteluksi. Edellä esitetty kehittely muuttuu ongelmalliseksi, koska siinä ohitetaan ilmeinen seikka, johon päästään, kunhan ensin valotan hieman taustaa.

Thales käyttää hyväkseen Mesopotamian pappien keräämiä taulukoita ennustaessaan auringonpimennyksen (28.5.585). Pythagoraskin on tutustunut Egyptissä vuosisatojen aikana laadittuihin tähtitieteellisiin taulukoihin, joissa mm. Auringon ja Kuun lisäksi esiintyy tarkkoja havaintoja Siriuksesta, Niilin tulvia ennakoivasta tähdestä. Egyptissä Siriuksen nousua näkyviin horisontissa on käytetty kriteerinä vuoden pituudelle.

Luotettavien lähtöarvojen perusteella auringonpimennyksen oikeaan osuva ennustaminen on mahdollista, vaikka pitäisi Maata lieriön tai rummun muotoisena tai vaikka ei olisi tietoja syiden ja seurausten suhteesta. Oletettavasti Thales ja Pythagoras ymmärtävät auringonpimennyksen seurauksena Maan joutumisen Kuun varjoon. Samaa esittävät myöhemmin Anaxagoras ja Empedokles. Ylittääkö Pythagoraan tähtitieteellinen tietämys Thaleen omaksumat tiedot? Taulukoihin perehtyneenä Pythagoras ymmärtää ilmeisen hyvin Auringon korkeuskulman riippuvuuden vuodenajasta.

Thales (625–545) ja Anaximandros (611–546) ovat olleet mukana määrittämässä Auringon ja tähtien korkeuskulmia, mahdollisesti he ovat myös itse suorittaneet mittauksia. Niinpä ei ole kaukaa haettu se, että Pythagoraskin on matkustanut etelään Auringon korkeuskulmien mittauksien innoittamana. Heillä on ollut tietoa vuosittaisista muutoksista. Säilyneet maininnat Demokritoksen menettelyistä herättävät kummastusta, aivan kuin hän ei olisi perillä Auringon korkeuskulman kytkeytymisestä vuodenaikaan. Onko mahdollisesti tapahtunut tähtitieteellisen tietämyksen romahtamista ikään kuin parin ensimmäisen tutkijasukupolven jälkeen? Sitä selittäisi kreikkalaisten ajattelijoiden itseriittoisuuden kasvu yhtyneenä Mesopotamian ja Egyptin papistojen salaisuuksien sulkeutumiseen, jolloin taulukoita ei olisi voitu enää luontevasti käyttää.

Mahdollista on myös, että Demokritoksen fragmentteihin on jo antiikissa asetettu aikalaisten uskomuksia hyvinkin erilaisista syistä. Suhteutettuna Demokritoksen atomiteorian ideoihin ja kokemuksiin monista meristä, esimerkiksi Persianlahdesta ja Intian valtamerestä, ei tunnu järkevältä vaikkapa väite, että Välimeri olisi ollut hänelle Maan keskus. Sitä paitsi itämaiset oppineet eivät ole opettaneet Demokritokselle, että Hellas (saati Abdera tai Ateena) olisi suuri keskus tai että Välimeri olisi Maan keskusmeri. Persialaisille oppineille keskuksia ovat olleet etenkin Eufrat- ja Tigrisjokien alueen sekä Idusjoen ja sen suistoalueen suuret kaupungit. Heille varsinainen ja suunnaton meri avautuu Persianlahden suusta itään ja etelään. Tietojaan ja asenteitaan he eivät ole peitelleet Demokritokselta.

Antiikin sivistyneistölle oudoksi koetut Auringon korkeuskulmat ovat näyttämisen ongelmia silloin, kun ei tunneta rytmisyyttä eli korkeuskulman riippuvuutta vuodenajasta. Kuitenkin ollessaan astrologien opissa Demokritokselle on valaistu Auringon ja tähtikuvioiden korkeuskulmien riippuvuus vuodenajasta. Siksi on pääteltävä, että Demokritos on osannut ajoittaa Niilin matkansa tähtitieteellisesti sopivaan ajankohtaan.

Patikoimisen ohella Demokritos on luontevasti istunut kyydissä, kun tavarankuljettajat ovat palanneet takaisin kotiseudulleen vajavaisin kuormin. Silloin kun härät vetävät raskasta kuormaa, ulkopuolisten on turha anella mukaan pääsyä. Luonnollisesti kielitaito ja luonteva esiintyminen ovat helpottaneet pääsemistä mukaan vaikkapa sanantuojien, insinööri- tai lääkäripappien seuraan näiden siirtyessä keskuksesta toiseen erinäisiä tehtäviä hoitamaan ja ongelmia ratkaisemaan. Demokritoksen persialaiset kotiopettajat ovat onnistuneet hyvin opetuksessaan. Useimmille hän on näyttäytynyt nuorehkolta persialaiselta oppineelta vierailujensa ensimmäisinä vuosina.

Tilanteiden mukaisesti Demokritos on käyttänyt niin veneitä, turvautunut eläinten apuun kuin kävellyt. Kulkiessaan Persian kuninkaantietä Lyydian Sardeksesta, siis Efesoksen koillispuolelta Tigris- ja Eufratjokien suuriin keskuksiin matka on taittunut vallitsevien tapahtumisien ehdoilla. Ehkä Demokritos on käynyt Persianlahden ”yläpuolella” hallintokaupungissa Susassa, tosin riippuen siitä miten hän on mennyt Indusjoen suuriin keskuksiin tai niistä palannut. Sopivan sään sattuessa meritie on helpoin ja nopein. Luontevaa on, että Demokritos olisi purjehtinut Persianlahdelta Punaisellemerelle ja sieltä edennyt Niilille. Toisinpäin matkustus ei tunnu uskottavalta, sillä tietojen jäsennyttyä halu palata keskusteluihin kotoisten oppineiden kanssa on ilmeinen.

Valtiollinen tilanne on ollut alueella vakaa Demokritoksen ollessa nuorehko mies, Persia menettää vallan Egyptissä vasta vuonna 404. Suuritöisen kanavan rakentaminen valmiiksi on ollut perusteltua sillä, että Punaisellamerellä kuljetetaan huomattavasti tavaroita ja myös tarvittaessa voidaan huoltaa sotilasyksiköitä.

Jos Demokritos on vesitse kiertänyt Arabian niemimaan rahtilaivoissa ja kalastajaveneissä, silloin hän olisi käynyt tuhat kaksisataa kilometriä Kravun kääntöpiirin eteläpuolella. Kesäaikaan oleskelulla miltei kahdentoista asteen pohjoisella leveyspiirillä (12°P) olisi jo erittäin vaikuttava merkitys öisen tähtitaivaan tai Auringon lakipisteen tarkkailussa. Tuolloin korkeimmillaan Aurinko loistaa pohjoisesta. Tuon viitisen tuhannen kilometrin purjehtiminen tarkoittaa Demokritoksen osalta etelä – pohjoissuunnassa matkustamisen yltämistä kolmeentuhanteen kilometriin.

Kun Demokritosta on ajallisesta mahdottomuudesta huolimatta haluttu nähdä Pythagoraan oppilaana, Demokritoksen esittämäksi mainittu puutteellinen päättely Maan muodosta olisi tulkittavissa tietoiseksi erottautumiseksi pythagoralaisten Maata koskevista näkemyksistä. Selvittämättä jäävistä syistä, ehkäpä osin uskollisuudesta maageille ja kaldealaisille Demokritos yleistää Maan olevan kiekkomainen tai pitkulaisesti oikeneva. (Fragmentit Diels II 1922, frg. A94 s. 33; Mansfeld 1993, s. 297. /68 & Diels II 1922, frg. B15 s. 65.) Ihmettelylle jää sijaa, miksi Demokritos ei esimerkiksi vedä johtopäätöksiä Kuunpimennyksessä ”näkyvästä” Maan pyöreydestä. ‒ Kuunpimennys on nähtävissä puolen Maapallon alueella. Täydellinen Auringonpimennys näkyy suppealla ja samalla ”kaareutuvasti liikkuvalla” alueella Maapallon pyörimisen mukaisesti. Tämän seikan takia antiikin oppineet ovat voineet nähdä lukuisia Kuunpimennyksiä ja harvoja Auringonpimennyksiä. Raskaiden pilvien vallitessa pimennys vähän syventää taivaan tummuutta ja Kuunpimennys voi mennä huomaamatta ohitse. Molemmat tapahtumat herättävät kysymyksiä ja vauhdittavat ajattelua.

Demokritoksen fragmentti DK II frg. A89a (Mansfeld 1993, s. 297. /67.) ilmaisee Plutarkhoksen välittämän näkemyksen, jossa Demokritos pohtii Auringonpimennystä. Vapaasti tulkittuna fragmentin idea on: Kun Aurinko on Kuun takana suorassa linjassa Maahan, vastaanottaa Kuu auringon valon ja vangitsee Auringon. ‒ Ongelma on, että teksti on kirjoitettu mahdollisesti 400 vuotta Demokritoksen kuoleman jälkeen. Lisäksi mm. Castren ja Pietilä-Castren huomauttavat Plutarkhoksen olevan epäluotettava historiallisena lähteenä. (2000; s. 434.) Tosin samalla hän voi olla erinomainen vallitsevan ”ajan hengen” kuvaajana.

Demokritos näyttää jättävän tutkimuksellisesti hyödyntämättä Anaxagoraan huomautukset, että Kuu lainaa valonsa Auringolta ja että Aurinko on hehkuvaa malmia. (DK Anaxagoras fragmentit B18 s. 407 & A1 ss. 375-377; Grünwald 1991, 554 & 555 s. 152; DK frg. A42 ss. 384-385 & A76 s. 392; Capelle 1968, 5 s. 255. & 10 ja 11 s. 256.) Demokritos kylläkin toistaa Anaxagorasta esittäessään Auringon olevan kivimurskaa tai hehkuvaa kalliota. (DK II frg. A89 s. 32; Mansfeld 1993, 64 s. 295. Sama ilmenee teoksessa Diogenes Laertios 2002 s. 58; DL 2, 12.) Lisäksi samalla sivulla kerrotaan Anaxagoraan oppilaan Euripideen kutsuneen näytelmässä Faethon aurinkoa ”kultaiseksi kokkareeksi”. (Diogenes Laertios 2002, s. 58; DL 2, 10)

Säilyneiden fragmenttien pohjalta syntyy alustava ajatus, että Demokritos kunnioittaa ongelmallisesti Anaxagoraan näkemystä ”tasaisesta” Maasta. (DK II frg. A1 & A42. ss. 375-377 & 384-385 ja Capelle 1968, s. 257. /15 & 16.) Riittävän moni seikka johtaa epäilyksien kasaantumiseen. Ristiriitoja vähentää johtopäätös, että fragmenteissa Demokritoksen käsityksiksi esitetyt Maan muotoa koskevat näkemykset ovat sekaannuksien kasautumista, väärinkäsityksiä ja aikoinaan tietoista vääristelyä. Onkin houkuttelevaa ajatella Demokritoksen käsityksen Maan muodosta olevan, jos ei pallo niin lähellä sitä. Kaiken ohessa Maan muotoa koskevat fragmentit ovat ristiriidassa Demokritoksen geometristen taitojen kanssa.

Oletetaan, että Demokritoksen lähtökohta on: Maa on rumpumaisena suuresti litistynyt navoiltaan. Silloin etelään päin mentäessä Auringon korkeuskulmissa täytyy tapahtua vaihtelevaa eikä tasaista muutosta. Viimeistään Syennen jälkeen lähestyttäessä Nubiaa korkeuskulman oletetuissa tasaisissa muutoksissa alkaa ilmetä kasvavia poikkeuksia, toisin sanoen kaarevuuden loiventumista. Niinpä mitatut anomaliat alkavat kyseenalaistaa ajatusta rumpumaisuudesta. Sen sijaan pallomaisuuden idea poistaisi anomaliat…

Itä ‒ länsisuunnassa liikuttaessa rumpumaisuuden ajatus ei johda ristiriitoihin Auringon korkeuskulmien mittaamisessa, ei vaikka kulkisi viisi tuhatta kilometriä. Etelä ‒ pohjoissuunnassa kuljettaessa rumpumaisuuden ajatuksen pitäisi todellistua tasaisesti kasvavina tai tasaisesti pienevinä korkeuskulma-arvoina, lähtökohdasta ja kulkusuunnasta riippuen. Kieltämättä mittauksia vaikeuttaa liikkumisen hitaus ja ajoittainen hitaus. Lisäksi on ymmärrettävä päivän pitenemisen ja lyhenemisen vaikutus. Tämäkään seikka ei ole Demokritokselle uusi asia, sillä matemaatikkopapit niin Mesopotamiassa kuin Egyptissä ovat taulukoineet Auringon korkeuskulmia, onhan kyse uskonnon ytimessä olevasta Auringosta. Uskonnollisten rakennusten suunnittelussa ja toteutuksessa on otettu huomioon Auringon suunnan lisäksi etenkin sen, siis Hänen korkeus. Egyptissä esimerkiksi hämärässä suoritetun uskonnollisen seremonian täyttymys todellistuu, kun tapahtumasta poistutaan valittua reittiä sekä yhtäkkiä kohdataan Auringon loisto, vaikkapa valkean pyramidipinnan häikäisevänä kirkkautena.

On vaikeaa kuvitella, että aikansa huippumatemaatikko jättäisi osin dramaattiset kaarevuuden havainnot vaille huomiota, varsinkin kun hänen matkustamisen yksi tieteellinen vaikutin on ollut käydä havainnoimassa abderalaisen horisontin eteläpuolella näkyviä tähtikuvioita. Miksi suurissa kulttuurikeskuksissa meritoitunut matemaatikko ei kykene, ei kykenisi tekemään päätelmiä tärkeiden tähtikuvioiden korkeuskulmien muutoksista? Ilmiö tulee puhuttelevasti esiin, kun esimerkiksi veneellä lasketellaan ja purjehditaan myötävirtaan Niilin keskijuoksulta kohti suistoaluetta. Virran avustamana päivämatkat kasvavat, jolloin Maapallon ”akselin” liikettä seuraavat korkeuskulmien muutokset pysyvät pieninä sekä Aurinkoa että tärkeitä Tähtiä tai Tähtikuvioita mitattaessa. Tarkastelua helpottaa se, että Niilin virtauma on kokonaisuutena alkalailla etelä‒pohjoissuunnassa; löytyypä 200km:ä ylittävä osuus juuri Syennen kohdalla. (Syennessä on kaivo, jossa aikoinaan Erastosthenes on katsellut Auringon kirkasta heijastumaa syvällä olevasta vedenpinnasta. Hän ymmärtää, että tänä yhtenä päivänä Aurinko loistaa kohtisuoraan maahan kaikkialla tällä ”leveyspiirillä” juuri aurinkoaikaan ”kello 12”.)

Aristoteles kirjoittaa teoksessaan ”Taivaasta”: Anaksimenes, Anaksagoras ja Demokritos väittävät, että maan laakeus on sen paikallaan pysymisen syynä. … He sanovat, koska maa on laakea, se käyttäytyy samalla tavalla alla olevan ilman suhteen. (Aristoteles 2003, s. 53.)

Leukippoksen fragmentissa on toisaalta ajatusta atomiteoriasta: Hänen näkemystensä mukaan kaikkeus on rajaton ja kaikki asiat muuttuvat toisikseen. Kaikkeus on sekä tyhjä että täynnä kappaleita. Maailmat syntyvät, kun kappaleet putoavat tyhjyyteen ja kietoutuvat toisiinsa. Liikkeestä, joka syntyy niiden kasvaessa, saa alkunsa tähtien luonto. Aurinko kiertää suuremmassa kehässä kuun ympäri. Maa kelluu kannatettuna keskustan ympäri pyörien. Muodoltaan se on rumpumainen. …

… Maailmat syntyvät seuraavalla tavalla. Suuri määrä kaikenmuotoisia kappaleita siirtyy rajattomasta erkanemalla suureen tyhjään tilaan. Ne pakkautuvat yhteen ja saavat aikaan yhden pyörteen, jossa ne törmäilevät toisiinsa ja pyörivät ympäri kaikin tavoin, ja sitten ne alkavat erottautua toisistaan, samanlaiset samanlaisten joukkoon. Koska ne eivät paljoutensa vuoksi voi enää kiertää ympäri tasapainossa, kevyet alkavat väistyä ulkopuoliseen tyhjiöön ikään kuin seulottuna. Jäljelle jäävät kappaleet pysyttelevät yhdessä ja jatkavat liikkumistaan toisiinsa kietoutuen, ja näin syntyy ensimmäinen pallomainen muodostuma. (Diogenes Laertios 2002, s. 339; DL 9, 30-31.) Miksi tätä ei sitten kannattaisi Demokritos, varsinkin kun fragmenteissa heidän sanotaan olevan samaa mieltä? Eroa löytyy yksityiskohtaisuudessa. Leukippos /puhuu/ täydestä ja tyhjyydestä; Demokritos on siitä samalla kannalla, mutta muissa ongelmissa hän on perinpohjaisempi. (DK II frg. A8 s. 14; Mansfeld II, 1993, ss. 246, 247. /2.)

Kysymykseen on kaksi selvää vaihtoehtoa ja monta epämääräistä: Demokritos luopuu johdonmukaisuudesta oikeuttaakseen jonkin tärkeänä pitämänsä näkemyksen. Aristoteles ja monet muut eivät tunne riittävästi Demokritoksen tekstiä, koska heidän käytettävänään on epäsuoria tietoja. Niinpä he liittävät Demokritoksen ajatukset hänen edeltäjiensä näkemyksiin.

Liikkumaton Maa on ristiriidassa atomiteorian postulaattien kanssa. Vallitsevat asenteet sitovat aikalaisia. Ratkaisemattomaksi jää kysymys: Missä määrin tulee sellaisille ajattelijoille uusia vapausasteita, jotka teorioiden herättäminä kykenevät tulkitsemaan havaintoja toisin kuin kohtalaisen sivistyneet ihmiset?

Mistä Demokritoksen tekstien katoaminen johtuu? Papyruskääröt kuluvat, hajoavat, hautautuvat ja maatuvat ajan myötä sekä katoavat onnettomuuksien ja sotien saatossa. Kuitenkin tällaiset seikat selittävät vain osittain häviämistä.

Platon (427–347) on toiminut kuin Demokritosta (470–365) ei olisi ollut olemassakaan ja platonismi pyrkii häivyttämään Demokritoksen filosofian. Platonin monien tekstien säilyminen on monistanut ja monistaa antipatian merkityksen. Asiaa ei parantanut se, että Demokritos on ollut abderalainen, jolloin hän ei ole saanut ”ateenalaislisää”, eivätkä suurkaupungiksi muuttuneen Ateenan filosofisten koulujen mahdolliset innokkaat opiskelijat ole saaneet helposti kosketusta hänen alkuperäiseen filosofiaansa. Sinänsä kuvaavaa tilanteelle on, että kukoistuksen jälkeen taantunut Abdera on saanut maineen hölmöläisten kaupunkina. (mm. Vorländer 1903/1990, s. 45.)

Jussi Tenkku kuvaa selkeästi Platonin vastenmielisyyttä Demokritosta kohtaan: Platon, joka idealistina ei hyväksynyt Demokritoksen materialismia, esitti toivomuksen, että hänen kaikki kirjansa kerättäisiin yhteen ja poltettaisiin. Eräät pythagoralaiset /Amyklas ja Kleinias (Diogenes Laertios 2002, s. 342; DL 9, 40. °TS) saivat kuitenkin Platonin uskomaan, ettei tämä olisi mahdollista, koska Demokritoksen kirjat ovat levinneet laajalle. Historia on myöhemmin toteuttanut Platonin toivomuksen. Demokritoksen teoksista on näet säilynyt vain katkelmia. Platon, joka yleensä mainitsee lähes kaikkien sellaisten nimet, joilla on ollut vaikutusta kreikkalaiseen kulttuuriin, ei mainitse teoksissaan kertaakaan Demokritoksen nimeä. Näin siitä huolimatta, että hänen etiikkansa muistuttaa monessa suhteessa Platonin etiikkaa. (Tenkku 1981, s. 20.) Tenkun lähtökohtana on tässä keskeisesti Diogenes Laertioksen kerronta.

Demokritoksen asennoitumisessa on aikansa yksi vinoutuma, mikä ei ilmene Platonilla. Tämä Demokritoksen piirre on ilmeisesti innostanut vastaavasti Aristotelesta. Demokritoksen muutamissa fragmenteissa ilmenee naisten kykyjen vähättelyä sekä myös alttiutta ironisoida houkutuksille altistuneita miehiä: Eukon kuunteleminen tuo miehelle suurinta häpeää. (DK frg. 111. Capelle 224. 1968 s. 456.) Miehuullinen ei ole vain se, joka vihollisensa kukistaa, vaan sekin, joka tulee himojensa herraksi. Mutta monet hallitsevat kaupunkeja ja palvelevat naisia ja akkoja. (DK frg. 214. Capelle 198. 1968 s. 453.) Nainen on paljon nopeampi ja valmiimpi ajattelemaan pahaa kuin mies. (DK frg. 273. Mansfeld II 43. 1993 ss. 278, 279.)

Monille liian kokeneena ja poikkeuksellisen tietävänä opettajana Demokritos on saanut tunnollisia, mutta samalla usein epäitsenäisesti auktoriteettiin tukeutuvia oppilaita. Matemaattisformaalinen esitystapa jo itsessään on karsinut oppilasjoukkoa. Demokritoksen persoonallisuus on aiheuttanut oppilasaineksen valikoitumista, mikä on tarkoittanut heurististen sytykkeiden vähentymistä. Hänen kuolemansa jälkeen oppilaiden oppilailta onkin sitten puuttunut syvästä teoreettisesta ymmärtämisestä nousevaa intoa sekä uudestaan tulkita että levittää hänen ideoitaan. Tämä seikka osaltaan tekee ymmärrettäväksi sen, miksi Epikuroksen (341‒270) tulkinnat saavat suuren kannatuksen.

Kun on kulunut reilu puoli tuhatta vuotta Demokritoksen kuolemasta, vähitellen kiihkoisat kristilliset toimijat filosofian vastaisuudessaan aktivoituvat käsikirjoitusten hävitystyöhön. Viha kohdistuu erityisesti relativistisiin, skeptisiin, uskontoa kritikoiviin ja yleensä materialistisiin teksteihin. Sofistat ja monet muut ajattelijat, Demokritos mukana joukossa, saavat osansa häivyttämishalusta ja konkreettisesta tekstien polttamisesta. Valta-asemista ja suosiosta Kirkossa kamppailevat platonistit ja aristoteelikot haluavat osoittaa oikeauskoisuutensa. Niinpä eräät heistä voivat sitten kunnostautua Demokritoksen metafyysisten ja matemaattisfysikaalisten tekstien hävittämisessä.

Ajallisesti rytmittyvä tuhoamistoiminta huipentuu fyysikko ja naisfilosofi Hypatian (n. 370–415) aikoihin matemaattisiin ja yleensä teoreettisiin kirjoituksiin, koska niitä ei ymmärretä ja koska niissä on piilevää salaperäisistä merkinnöistä lähtevää uhkaa sielun johdattamisesta harhapoluille, siis pois uskonnollisesta valtavirrasta. Vihan vimmassaan kristityt kiduttavat Hypatian hengiltä piispa Kyrilloksen innoittamana. (Nühlen 1997, ss. 282-285; Salonen 2002, ss. 216-221 & 2010 ss. 105-109; Toivanen 1993, ss. 52-55.)

Dogmaattisuuden voimistuttua alkaa vaihteleva yli puolituhatvuotinen aikakausi, minkä loppupuoliskolla todellistetaan kristillistetyn väkivallan oikeuttamana vääräuskoisten ja myös filosofisesti suuntautuneiden kärsimykset. Rooma-keskeisen vallankäytön loppupuolella tapahtuu ikään kuin palautuma ”egyptiläiseen” uskontokeskeiseen järjestelmään, mutta syrjäyttämisen asemesta kidutetaan toisin tai itsenäisesti ajattelevia. Tätäkin aikakautta kuvaa Edvard Westermarck teoksessaan ”Kristinusko ja moraali” 1939, suom. 1984. Esimerkiksi: sivut 156-157, 397, 406-407.

Demokritoksen kannattajat tuottavat oman erityisen oheisvaikutuksen valikoivuudellaan. Yksinkertaisesti juuri hänen teoreettisia ajatuksiaan poistuu perinnettä säilyttävästä keskustelusta. Epikurolaisuudessa on arvostettu suuresti Demokritosta ja kehitelty ajanhengen mukaisesti hänen ajatuksiaan. Ylistämisessä piilee kielteisyyttä, nimittäin epikurolaisuudessa on ollut keskeistä filosofian käytännöllisyys. Epikurolaisuudessa on vaalittu ihmissielun terveyttä, hyvää ja sivistynyttä elämää. Siten teoreettisilla kehittelyillä, outojen matemaattisten ideoiden erittelyillä tai abstrakteilla teoreettisilla pohdinnoilla ei ole ollut merkitystä suuntauksen jatkumiselle. On puuttunut intressi kopioida ymmärryksen ylittäviä kuluneita papyruskääröjä. Kopioinnin pysähtyminen tarkoittaa vähittäistä, mutta vääjäämätöntä tekstien katoamista.

Epikurolaisten keskuudessa Demokritoksen teoreettiset tekstit jäävät suuresti lukemattomiksi, koska he arvostavat inhimillisyyttä ihmisarjessa. Näin ei ole intressiä alkaa tutkia hankalia teoreettisia tekstejä eikä intoa ruveta niitä kopioimaan. Monista hänen teoreettiset pohdintansa tuntuvat tarpeettomilta tai hyödyttömiltä. Kuitenkin kunnioitus Demokritosta kohtaan osaltaan aiheuttaa sen, että näitä hänen tekstejään halutaan varjella mutta toisaalta ne käänteisesti innostavat kopioimaan hänen eettisiä ja käytännöllisiä ajatelmia. Epikurolaisten ansiosta monet elämänfilosofiset ajatelmat välttyvät mm. uskonnollisten fanaatikkojen hävitysvimmalta.

Epikurolaisista valtaosa on ollut käytäntöön suuntautuneita. Tästä seikasta seuraa, että epikurolaisten keskuudessa teoreettiset väärinkäsitykset eivät korjaannu. Monet Demokritoksesta innostuneet muistavat hänen ajatelmiaan oman ymmärryksensä asettamissa rajoissa, jolloin helposti kertovat tai kirjoittavat niistä virheellisesti. Myös kopioinnissa tulee tahattomia lipsahduksia. Jotkut niistä jäävät korjaamatta, koska niitä ei pidetä virheellisinä.

Sosiaaliset syyt moninaisuudessaan selittävät Demokritoksen ideoiden katoamista. Tieteellisestä tiedostamisesta on puuttunut osasia ja filosofisesta keskustelusta vaihtoehtoja silloinkin, kun jo oivallettua on ollut osin eksplisiittisesti olemassa. Tieteessä tapahtuu sivuuttamista ja taantumista, ajatuksia ja keksintöjä toistetaan, samoihin tuloksiin päädytään uusin keinoin, silloin kun niin käy.

Pythagoras ja Demokritos ovat saaneet osakseen suurta kunnioitusta ja olleet kuuluisia. Heidän hyvä maine on osaksi seurausta poikkeuksellisesta valinnasta: pitkistä opintomatkoista vieraisiin maihin. Vuosien työn seurauksena Pythagorasta on voitu pitää egyptiläisenä ja Demokritosta persialaisena oppineena. He ovat saavuttaneet korkeaa statusta muiden kulttuurien sisällä ja näiden kulttuurien omilla ehdoilla. Demokritos on vielä teoreettisilta pyrkimyksiltään mitä suurimmassa määrin pythagoralainen. Itse asiassa he ovat samaa filosofista perinnettä, josta muun muussa Platon ammentaa filosofiaansa keskeisiä näkemyksiä. Tutkimusperinteissä on mielenkiintoista paradoksaalisuutta.

Filosofian muotoutuminen

4.1. Paideia, protofilosofia ja filosofiset käänteet

 

Kuva 1. Antiikin filosofian jäsennyskaavio /Toivo Salonen 15.7.1995 & 19.11.2004 & 11.1.2005 & 8.1.2010 & 4.12.2020.

 

4.2. Filosofian muotoutuminen

Varhainen filosofia on muotoutunut kreikkalaisissa siirtokunnissa noin 2600 vuotta sitten. Filosofisen ajattelun juuret ovat maantieteellisesti Vähä-Aasiassa.

Babylonialainen tiede antoi alkusysäyksen kreikkalaiselle tieteelle, joka vauhtiin päästyään ajoi useimmilla aloilla muinaiskauden tieteen ohi. Yhtenä syynä nopeaan kehitykseen voi olla se, että kreikkalaiset eivät olleet vanhojen kaavojen sitomia. Mesopotamialaiset ja egyptiläiset oppineet toistivat vanhaa, tradition arvoon nostamaa tiedettä, mutta kreikkalaiset tarkastelivat saamaansa tietoa uudesta näkökulmasta. (Hämeen-Anttila 2006, s. 104.)

Filosofian henkiset edellytykset ovat rakentuneet keskeisesti foinikialaisten välittämästä ja tulkitsemasta kulttuurilatauksesta sekä Niilin laakson ja Mesopotamian alueen kulttuuriperinteiden saavutuksista. Jokilaaksojen kulttuurien tiedolliset ja taidolliset luomukset jo itsessään ovat kyseenalaistaneet kreikkalaisen arjen luonnollisuuksia.

Uskomuksistamme riippumatta on mahdollista, että idea filosofiasta ymmärtämässämme muodossa on osaltaan foinikialaista alkuperää. Meillä olisi nykyistä enemmän käytettävissä tietoa päättelyihin, jos roomalaiset olisivat vuonna 146 eaa hävittäessään Karthagon säästäneet puunilaisten eli foinikialaisten kulttuurikeskuksen sekä siten kirjastossa olleet teokset ja tutkimusmatkojen selonteot. Jaakko Hämeen-Anttila kiteyttää foinikialaisten tärkeyden kreikkalaisten sivistymisessä: Varhaiset kreikkalaiset olivat istuneet foinikialaisten koulun penkillä, opettelemassa aakkosia alusta pitäen, … (Hämeen-Anttila 2006, s. 63.) Kirjoituskielen kehittyminen ja kielen käsitteellinen uudistuminen ovat välttämättömiä edellytyksiä filosofian vähittäiselle muodostumiselle.

Monet tunnustavat ensimmäiseksi oikeaksi filosofiksi ajattelijan nimeltä Thales (n. 625–547). Hän on vaikuttanut joonialaisessa Miletoksen kaupungissa nykyisen Turkin alueella. Hänen sukujuurensa viittaavat osaksi kaarialaiseen yläluokkaan:

Vielleicht war er Sohn eines karischen Vaters – der Name Hexamyes ist karisch –, sicher aber der einer griechischen Mutter, aus vornehmem Geschlecht. (Capelle 1968, s. 67.)

Ehkä hän oli kaarialaisen isän – nimi Hexamyes on kaarialainen – poika, mutta varmasti hänen äitinsä oli ylhäistä kreikkalaista sukua.

Toisten tiedonannon mukaan oli Thales Miletoksessa syntynyt, toisten mukaan muuttanut sinne Foiniikiasta, joka tapauksessa ylhäistä sukua, jonka esivanhemmat olivat foiniikkialaisia. (Larsson 1926, s. 7.)

Herodotos, Duris ja Demokritos sanovat, että Thaleen isä oli Eksamyas ja äiti Kleobuline ja että hän kuului thelidien sukuun, jotka ovat foinikialaisia ja Kadmoksen ja Agenorin jalosukuisimpia jälkeläisiä. … Hänet otettiin Miletoksen kansalaiseksi, kun hän saapui kaupunkiin Foinikiasta karkotetun Neileoksen kanssa. Useimmat kuitenkin sanovat, että hän oli miletoslainen syntyjään ja hienoa sukua. (Diogenes Laertios 2002, s. 19; DL 1, 22.)

Wilhelm Capellen ja Hans Larssonin käsityksissä heijastuu historiallisten tietojen epävarmuus sekä myös Herodotoksen mainintojen epätarkkuus. Ilmeisesti kaarialaisetkin ovat olleet osa niitä merikansoja, joista kreikkalaisten heimojen paineen takia muodostuu foinikialaiset. Joonialaiset ovat rakentaneet Miletoksen Kaarian alueelle. Kauppa, merenkulku ja kansallinen kirjavuus tuottavat monipuoliset kulttuurivaikutteet, mikä osaltaan selittää Miletoksen tärkeyttä varhaisessa filosofiassa.

Varhainen filosofia protofilosofiana on keskittynyt luonnon ja ihmisen perustojen tutkimiseen. On asetettu iso kysymysryhmä: mistä kaikki on peräisin, mikä on alku, mikä on perusprinsiippi eli arkhé. Ensimmäisiin filosofeihin viittaavana ilmauksena on otettu käyttöön nimitys joonialainen luonnonfilosofia. Sen harrastus loppuu tai paremminkin keskeytyy syntypaikassaan Miletoksessa vuonna 494 eaa persialaisten tuhotessa kapinoivan kaupungin. Ennen tätä filosofisia yhteisöjä muodostuu Suur-Kreikkaan eli Etelä-Italiaan ja Sisiliaan.

Kuka on ensimmäinen oikea filosofi? Kysymys tarkoittaa historiasta sen kohdan etsimistä, jonka jälkeen voidaan alkaa puhua varsinaisesta filosofisesta toiminnasta. Kulttuurikeskustelussa ja filosofisessa kirjallisuudessa inhimillisen viisauden ja tietoisuuden rakentumisen jatkumossa esifilosofian käänne oikeaksi filosofiaksi on asetettu eri kohtiin. Useasti Sokratesta pidetään filosofiassa ratkaisevan muutoksen käynnistäjänä. Näkemys on luonnollinen seuraus siitä, että eurooppalaisessa kirjallisuudessa on ymmärretty filosofian luonne ja filosofia sisällöllisesti sen mukaan, miten säilyneissä tärkeiksi koetuissa teksteissä filosofia hahmotetaan. Siksi suuntaudumme ajattelemattomasti menneeseen nimenomaan Platonin ja Aristoteleen antamasta tai avaamasta näkökulmasta. Sopivasti myyttinen Sokrates asettuukin käänteeksi, jossa ajattelun kulttuurin perinteestä alkaa hahmottua ja itsenäistyä omaehtoinen filosofinen perinne. Varhaisille ajattelijoille asetetaan luonnolliseksi tehtäväksi valmistella varsinaisen filosofian todellistumista.

Filosofian muotoutumista Ateenan demokratiassa tukeva implisiittinen kannanotto sisältyy jo sanavalintoihimme, useimmat käyttävät ongelmattomasti ilmaisua ”esisokraattinen filosofia”. Tosin antiikin filosofian tutkijoilla on taipumus käyttää käsitettä teknisesti ajattelematta, että se jakaa antiikin kreikkalaisen filosofian harrastuksen kehityskaaren kolmeen aikakauteen: Aluksi on hapuilevien luonnonfilosofien ja sen jälkeen saivartelevien ammattipuhujien ajanjakso. Sitten Sokrates aloittaa filosofian kulta-ajan, siis loistokauden, jonka Platon ja Aristoteles huipentavat akateemisesti ansioituneeksi tutkimukseksi. Hellenismin myötä suosiota saa tasoltaan vaihteleva elämänfilosofinen itsekasvatus. Roomalaisten keskuudessa teoreettisen filosofian ongelmat kysymyksien asetteluineen näyttäytyvät suunpieksemiseltä.

Kun pohdimme kysymystä ensimmäisistä filosofeiksi nimettävistä ajattelijoista, meidän tulisi tutkiskella vastaamisen edellytyksiä sekä kohdattava lukuisia erilaisia vastauksia. Kysymykseen vastaamisessa on periaatteellisia ongelmia: Jälkiviisaasti teemme valintoja kovin vajavaisten lähteiden perusteella ja usein ilman varmuutta siitä, mitä eri ajattelijat ovat toisten ajattelijoiden teksteissä säilyneillä ajatuksillaan tarkoittaneet tai miten säilyneitä fragmenteja pitäisi tulkita. Länsimaisessa filosofiassa esimerkiksi seuraavat ajattelijat saavat perustellusti kannatusta:

1. Platon (427–347) tulee asettaa ensimmäiseksi varsinaiseksi filosofiksi, koska hän on jättänyt jälkeensä runsaasti aikakausien myrskyissä säilyneitä tekstejä, joita voidaan tutkia ja tulkita. Platon tekee tietoista synteesiä varhaisten ajattelijoiden luomista ideoista. Hänen teksteissään filosofia näyttäytyy ihmettelynä ja totuuden etsintänä. Häntä edeltävien ajattelijoiden osalta olemme sitä vastoin spekulaatioiden varassa.
2. Sokrates (469–399) on ensimmäinen, koska hän elää Platonin dialogeissa. Niissä hän esiintyy oikeana filosofina, vaikka hän ei ole jättänyt jälkeensä teoksia. Lisäksi Sokrates on Platonista riippumattomien sokraattisten koulukuntien kantahahmo.
   
   Sokrates on ensimmäinen ”puhdas filosofi” ja ensimmäinen ”metafyysikko”. ²/² Sanaa ”metafysiikka” käytetään tässä alkuperäisessä merkityksessä, ei dialektiikan vastakohtana, vaan fysiikan ja yleensä luontoa tutkivien tieteiden vastakohtana. (Volkov 1974, s. 8.)
3. Pythagoras (575–496) on varhaisin filosofi, koska hän kertomuksien mukaan on ensimmäisenä nimittänyt itseään filosofiksi sekä tutkimuksissaan osoittanut filosofista henkeä. Pythagoralaisen koulukunnan pitkäaikainen olemassaolo kertoo hänen toimintansa tasokkuudesta.Pythagoras puhui ensimmäisenä filosofiasta ja nimesi itsensä filosofiksi, sillä hän sanoi, ettei kukaan ole viisas paitsi jumala. (Diogenes Laertios 2002, s. 16; DL 1, 12.)Filosofialla on ollut kaksi alkuperää. Toinen haara alkaa Anaksimandroksesta ja toinen Pythagoraasta. Edellinen oli Thaleen oppilas, ja Pythagorasta opetti Ferekydes. (Diogenes Laertios 2002, s. 16; DL 1, 13.)Aikalaislähteiden puuttumisen takia vallitsee suuri tietämättömyys Pythagoraan tutkimuksista ja elämästä. Siksi otan esille vielä kaksi kohtaa Diogenes Laertioksen teoksesta:Kuten edellä on sanottu, hän (Pythagoras °TS) oli Ferekydes Syroslaisen oppilas. Tämän kuoleman jälkeen hän siirtyi Samokseen Hermodamaan oppilaaksi, joka oli Kreofyloksen jälkeläinen ja jo iäkäs mies. Koska Pythagoras oli nuori ja opinhaluinen, hän jätti kotimaansa ja vihkiytyi kaikkiin kreikkalaisiin ja barbaarimaiden mysteerikultteihin. Kun hän matkusti Egyptiin, Polykrates esitteli hänet suosituskirjeen välityksellä Amasikselle. … Hän vieraili myös kaldealaisten ja maagien parissa. … Egyptissä hän vieraili temppeleissä ja sai oppia salaista tietoa jumalista. (Diogenes Laertios 2002 s. 300; DL 8, 2.)Kuten edellä on sanottu, tämä sama kirjoittaja (Aristoksenos °TS) väittää Pythagoraan omaksuneen oppinsa Delfoin papittarelta Themistokleialta. (Diogenes Laertios 2002, s. 305; DL 8, 21.)Pythia Themistokleia jatkaessaan Pythia Femonoen filosofisesti sävyttynyttä kulttuuriperintöä hän samalla ohjaa lahjakkaita nuoria. Pythagoras on etsinyt tietoa ja Themistokleia on antanut hänelle ymmärrystä. Pythagoras onkin kuunnellut monien opetusta sekä matkustanut paljon ja tutustunut erilaisiin kulttuurialueisiin. Asennoituminen tekee hänestä filosofin, varhaisen filosofin. Kuvaavasti pythagoralainen yhteisö ei tehnyt jakolinjoja miesten ja naisten välille; erottelut koskevat ajattelun syvällisyyttä ja ajatusten pätevyyttä.
4. Thales (625–547) on ensimmäinen filosofi asettamansa kysymyksen ansiosta: Mikä on kaiken arkhé, alku ja perusta? Hän on etsinyt tietoa, käyttänyt oivaltavaa päättelyä ja kehitellyt rationaalisia vastauksia sekä luonut ensimmäisen filosofisen koulukunnan. Thales on opettanut Anaximandrosta ja ollut Ferekydeen ystävä. Voimme Aristoteleen ”Metafysiikan” maininnan perusteella tulkita Thaleen olevan ensimmäinen oikea filosofi, varsinkin kun meillä ei ole tarjolla ketään Thalesta varhaisempaa ajattelijaa.Thales, joka oli tällaisen (peruselementtejä ja prinsiippejä asettavan °TS) filosofian perustaja, sanoi peruselementin olevan vesi. (Aristoteles 983b20; 1990, s. 12.)Diogenes Laertios määrittelyjensä mukaan joutuu pitämään Thalesta sielun harjoituksessa täydellistyneenä ihmisenä eli viisaana, siis sofistana, sisältyyhän filosofin hahmoon viisauden rakastaminen. Luonnollisestikaan Thales sofistana, tai oikeammin protosofistana ei lukeudu ateenalaisessa demokratiassa opettavien sofistojen joukkoon, ei ajallisesti eikä henkisesti. Sanan sofisti asemesta käytän Jussi Tenkkua seuraten nimitystä sofista.

Viisaina pidettiin seuraavia miehiä: Thales, Solon, Periandros, Kleobulos, Khilon, Bias ja Pittakos. Näiden lisäksi joukkoon luetaan myös Anakharsis Skyytti, Myson Kheneläinen, Ferekydes Syroslainen ja Epimenides Kreetalainen. Jotkut ottavat mukaan myös tyranni Peisistratoksen. Nämä ovat viisaat. (Diogenes Laertios 2002, s. 16; DL 1, 13.) Kerronnallisista syistä joukosta puuttuu esimerkiksi Thaleen oppilas Anaximandros.

Platon dialogissaan ”Protagoras” kirjoittaa:

… Kreetassa ja Spartassa on harjoitettu viisautta kauemmin ja laajemmin kuin missään muualla Kreikassa, ja niillä seuduin on myös sofisteja eniten. Mutta aivan niin kuin ne sofistit, joista Protagoras puhui he kieltävät sen ja esiintyvät tietämättöminä, jotta ei huomattaisi heidän olevan kaikista helleeneistä viisaimmat, vaan luultaisiin heitä asetaitoisimmiksi ja urheimmiksi; sillä he ajattelevat, että jos tiedettäisiin missä he ovat ylivertaisia, ryhtyisivät kaikki harjoittamaan sitä, viisautta. Sen he salaavat ja johtavat harhaan spartalaisuuden ihailijat muissa valtioissa niin että nämä heitä matkiessaan ruhjovat korvansa, nyrkkeilevät kädet nahkahihnoihin kiedottuina, treenaavat treenaamisesta päästyään ja kulkevat lyhyissä viitoissa, aivan kuin spartalaisten ylivertaisuus helleenien joukossa perustuisi tuommoiseen. Mutta spartalaiset haluavat esteettä ja avoimesti keskustella omien sofistiensa kanssa ja ovat jo tuskastuneet salailuun, ja niinpä he karkottavat luotaan muukalaiset, sekä ihailijat että muut, ja seurustelevat sitten sofistien kanssa kenenkään tietämättä. Toisaalta he samoin kuin kreetalaiset eivät salli nuorukaistensa käydä muissa valtioissa unohtamassa mitä heille on opetettu. Ja näissä kahdessa valtiossa on paitsi miehiä myös naisia, jotka ylpeilevät saamastaan kasvatuksesta.

Seuraavasta seikasta ehkä huomaatte, että puhun totta ja että spartalaiset mitä oivallisimmin kasvatetaan harrastamaan viisautta ja puhetaitoa. Vähäpätöisemmänkin spartalaisen kanssa keskustellessa voi todeta, että tämän puheet enimmäkseen ovat vähäpätöisiä, mutta kesken kaiken hän voi singota huomionarvoisen, lyhyen ja ytimekkään lausuman, kuin taitava keihäänheittäjä, niin että keskustelukumppani vaikuttaa lapselta hänen rinnallaan.

Että spartalainen henki on paljon enemmän viisauden kuin ruumiin harjoittamisessa – koska vain täydellisen kasvatuksen saanut mies pystyy esittämään moisia lausumia – sen ovat oivaltaneet monet aikalaisemme ja myös entisaikojen ihmiset. Heitä ovat miletoslainen Thales, mytileneläinen Pittakos, prieneläinen Bias, meidän Solonimme, lindoslainen Kleobulos, kheneläinen Myson ja seitsemänneksi spartalainen Khilon; kaikki he ihailivat spartalaista kasvatusta, pyrkivät siihen ja oppivat siitä, ja kuka tahansa voi heidän sanomikseen mainituista mietelauseista todeta, että heidän viisautensa on sieltä peräisin. He myös kokoontuivat Delfoihin ja omistivat viisautensa Apollonille tämän temppeliin ensi hedelminä piirtokirjoitukset, joita nyt toistelevat kaikki: ”Tunne itsesi” ja ”Kohtuus kaikessa”.

Mutta minkä vuoksi puhun tästä? Osoittaakseen että näiden muinaisten viisaudenharrastukselle on ominaista eräänlainen lakoninen lyhytsanaisuus. Ja erityisesti levisi tämä viisaiden ylistämä Pittakoksen lause: ”On vaikea olla kunnon mies.” … (Platon 342a-343b. Teokset I; Protagoras 1999, ss. 253-254.)

Platonin seitsemän viisaan joukkoon ei mahdu Korintin tyranni Periandros julmuutensa ja epäeettisten tekojensa takia. Solonin perillisenä Platon ymmärtää viisauden vaativan muutakin kuin älykkyyttä, erityisesti sofrosyneä mielenmalttina, itsensä hallintana ja käytännöllisenä järkevyytenä. Edelleenkin valitettavan monissa tietoteoksissa juuri vainoharhainen Periandros syrjäyttää kheneläisen Mysonin, Aristoteleen vaikutuksesta.

Filosofi Platon ei kuitenkaan tee tätä virhettä, sillä hän mainitsee Mysonin ”Protagoraassa”, jossa hän on Periandroksen sijasta seitsemän viisaan joukossa. (Diogenes Laertios 2002, s. 49; DL 1, 108.)

Aristoteles sanoo, että Korintin Periandros oli viisas mies, mutta Platon ei ole samaa mieltä. (Diogenes Laertios 2002, s. 45; DL 1, 99.)

Anaximandroksen (611–546) ja Pythagoraan ajatuksellisessa työskentelyssä siinä muodossa kuin se on pääteltävissä eritasoisista lähteistä, ilmenee itsessään mielenkiintoinen piirre: he ovat saaneet aivan kuin filosofisen ajattelun tartunnan. Jäljet johtavat Thaleeseen ja hänen ystäviinsä, joista erikoisasemassa ovat Ferekydes, Solon ja Bias (Diogenes Laertios 2003, ss. 25-26; DL 1, 42-44.). Thaleesta alkaneen filosofian toimintatavassa on ollut jotakin, mikä pakottaa kohtaamaan arkisia ilmiöitä sellaisinaan ikään kuin vallitsevista käsityksistä riippumatta. Tämä tarkoittaa, että Thaleen filosofiassa ei kaikista tärkeintä olekaan alkuperää, arkhéa koskevat kysymykset vaan hänen tapansa harrastaa filosofiaa.

Prokloksen lausunnon perusteella tuntuu järkevältä olettaa, että Thaleen ansiot liittyvät jotenkin asioiden järkevään järjestämiseen. (Boyer 2000, s. 83.)

Thaleen ajattelutavassa piilevä mullistava sytyttävyys näyttää olevan seuraus hänen kyvystään tulkita matkoillaan kohtaamia tietoja ja taitoja. Hän on kyennyt antamaan sellaisia merkityksiä Mesopotamian alueen matematiikalle ja tähtitieteelle, jotka johdattavat häntä irrottautumaan mytologisista ja yleensä ideologisista lähtökohdista. Thales muuntaa kohtaamansa opit ja vakiintuneet metodit teoreettisesti jäsentyneeksi kokonaisuudeksi, mikä kasvattaa hänet avoimeksi käytännöllisille kysymyksille. Esimerkiksi Egyptissä hän mittaa pyramidin korkeuden odottamalla päivästä sitä hetkeä, jolloin hänen varjonsa on yhtä pitkä kuin hän itse. Tosin tällöin maan pinnalla tapahtuvat mittaukset vaativat lisäksi geometrisia konstruktioita pyramidin pohjan keskipisteen määrittämiseksi. Heuristiikka tekee Thaleesta tulevaisuuden rakentajan.

Thales on saanut oppilaansa ja seuraajansa vakuuttumaan siitä, että maailma on lopultakin järjellä käsitettävissä. Hän luo mallin päätellä ja selittää rationaalisesti. Edistymisen ehto on syventyminen tietoihin ja havaintoihin tavalla, missä yleisellä mielipiteellä on vähäinen arvo. Thaleen matemaattisilla ratkaisuilla on ollut asenteita kyseenalaistava ja ajatteluun pakottava vaikutus jo yksistään siinä, että tarkastelun etenemistä ohjaa lahjomaton päättely eikä jumalalliset tai maalliset auktoriteetit. Kuitenkaan kyse ei ole pelkästään päättelemisestä, saati laskemisesta vaan kyvystä havaita sekä herkkyydestä oivaltaa ristiriitaisuuksia. Ihminen ohittaa helposti pelkällä olankohautuksella kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia. Ihminen tyytyy monenkirjavien auktoriteettien puolittaisiin selityksiin. Kuinka moni jaksaa ihmetellä laiturilla vaikka aallokossa etääntyvää venettä, jonka vesivara tuntuu supistuvan? Havainnoissa toistuvat omituisuudet kertovat ilmiön olevan jollakin tavalla pysyvä. Se taas tarkoittaa sellaisten lainalaisuuksien olemassaoloa, jotka voidaan tavoittaa järjen keinoin ja mahdollisesti muotoilla matemaattisesti.

Thaleen (625–545), Pythagoraan (575–496), Zenonin (n. 492–427) ja Demokritoksen (470–365) esimerkkien perustalta on mielekästä esittää, että nimenomaan yksi ja sama ajattelutapa tuottaa niin teoreettisen filosofian kuin matematiikan. Molemmissa on ratkaisevaa käsitteisiin ja määrityksiin sidotut teoriat. Filosofia operoi lauseilla ja matematiikka symbolijoukoilla. Molempien ytimessä on teoreettinen intressi.

Thales on protosofista, hänethän on kulttuurisesti kohotettu seitsemän viisaan joukkoon. Hän on nimenomaan sellainen protosofista, joka kysymyksillään ja ratkaisuillaan luo esimerkin toimia filosofisesti. Siksi hän on monille filosofian ensimmäinen harrastaja. Kunnioituksessakin on säilytettävä järjenkäyttö ja kohtuus. Thaleen matemaattisia ansioita liioitellaan ikään kuin eurooppalaisuuden ylistykseksi. Sitä vastoin Thales on ollut erinomainen oppilas egyptiläisten matemaatikkojen ja tähtien tutkijoiden lähiopetuksessa. Thales osoittaa aikalaisilleen matematiikan ja luonnonprosessien tietämyksen tärkeyden tehdessään näyttäviä tekoja, jotka tavallinenkin poliksen vapaa jäsen ymmärtää tärkeiksi tai hyödyllisiksi.

Vaikka historian ”jossittelusta” seuraa haittoja ja väärinymmärryksiä, esitän pohdintaa foinikialaisista. Foinikialaiset ovat joutuneet usein ahdinkoon voimavaltioiden puristuksessa ja niiden sotakoneistojen tuhotöissä. Tällöin on peruuttamattomasti menetetty heidän teoksiaan ja tietoaineistojaan alkaen merikapteenien selonteoista sekä päätyen teoreettisiin kehitelmiin. Monet sellaiset aikaansaannokset, joista ylistämme kreikkalaisia, ovat peräisin Mesopotamiasta, Egyptistä ja Foinikiasta.

Mielestäni Carl Boyer ajattelee Thaleesta oleellisesti samoin kuin edellä esitän, tosin tuoden julki ajatuksiaan epäsuorasti. Suuntautumisensa takia hän ei avaa mahdollisia filosofisia seuraamuksia. Hänen esitettyään ovelan argumentin Thaleen ansioiden liittymisestä asioiden järkevään järjestämiseen tätä ennen Boyer kirjoittaa:

Kertomus, jonka mukaan hän laski merellä olevan laivan etäisyyden yhdenmuotoisten kolmioiden sivujen suhteilla, ei ole ratkaiseva, sillä tämän laskumenetelmän periaate oli tunnettu Egyptissä ja Kaksoisvirranmaassa jo pitkään. Nämä tarinat eivät siis osoita oikeaksi rohkeaa väitettä, jonka mukaan Thales on historian ensimmäinen ihminen, jonka sanotaan keksineen tiettyjä matemaattisia asioita. (B. L. van der Waerden 1963, s. 80, hyväksyy oletuksen, että Thales käytti deduktiota; O. Neugebauer, 1957, s. 142, 143 ja 148 hylkää sen.) Tiedämme, että babylonialaiset tunsivat paljon matematiikkaa jo tuhat vuotta ennen Thaleen aikaa, mutta kreikkalaiset antavat ymmärtää, että nämä edistysaskeleet olivat nimenomaan Thaleen ansiota. (Boyer 2000, s. 83.)

Perustellessamme itselle ajatusta ensimmäisestä filosofista osa argumenteista voi olla sellaisia, että ne puolesta tai vastaan tilanteissa tulevat alitajuisesti mitätöidyiksi. Kun itselle vastakkaisen filosofisen koulukunnan muutamat merkittävät edustajat arvostavat varhaisia ajattelijoita oikeina filosofeina, silloin syntyy halu olla eri mieltä tästäkin. Taipumus sivuuttaa järkeviä ideoita on esimerkiksi tullut esiin loogisen empirismin kritiikissä, kun kyseisessä koulukunnassa on arvostettu ensimmäisiä kirjallisesti dokumentoituja teorioita esittäneitä. Ymmärrettävästi Erik Steniuksen teoksen ”Tankens gryning” (2.p. 1975) ympärillä on loogisanalyyttisen suuntauksen ollessa vallitsevana käyty monensuuntaista keskustelua. Sen vastakohtana Henrik Volkovin teoksesta ”Tieteen kehdon ääressä” (1974) on oltu hiljaa. Teos kun on kustannettu Moskovassa. Seurauksena molempien teosten näkemykset eivät aikoinaan olleet läheskään ansioidensa mukaan vaikuttamassa filosofiseen keskusteluun.

Arvostusten taustalla voi olla hyvin asenteellisia seikkoja: Ketään varhaista ajattelijaa ei voida asettaa ensimmäiseksi filosofiksi, koska he ovat olleet ”epäpuhtaita”. He ovat asustaneet Hellaksen ulkopuolella, sekaantuneet naapurikansoihin ja saaneet vieraita vaikutteita. Tuntemuksellisesti herkissä hetkissä voi unohtua, että koko länsimaisen filosofian muotoutumisen ehto on ollut vuorovaikutus, jossa monissa eri tavoin sävyttyneissä kulttuureissa ylläpidetty tietämys ja ymmärrys alkaa elää muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. Eurooppalaisen filosofian syvät juuret ovat laajasti Vähä-Aasiassa, Mesopotamiassa ja Pohjois-Afrikassa, eivät Euroopassa.

Asenteellisista syistä käsin voidaan hieman selittää ensimmäisten filosofisten ajattelijoiden poisjättöä sekä Alexandrian Museionin oppineiden ohitusta monista filosofian oppikirjoista. Suhteellisuuden tajun vahvistamiseksi on hyvä esittää pari kysymystä: Missä määrin nykyiset kreikkalaiset ovat rinnastettavissa ja verrattavissa antiikin kreikkalaisiin? Missä määrin on osoitettavissa polveutumista? Oleellista on huomata, että on ollut kulttuurikatkoksia. Lisäksi perustavinta on kulttuurin ethos ja ethoksen muuttuminen. Tässä suhteessa eivät kreikkalaiset eivätkä länsieurooppalaiset jaa helleenien tai hellenistisen kulttuurin ethosta, henki on toinen. Kaikkien on tehtävä vaivalloista työtä saadakseen edes jonkinlainen tuntuma muuttuvaan, tuhannen vuoden aikana rönsyilevään antiikin filosofiaan.

Tarkkaan ajateltaessa ei ole välttämätöntä asettaa filosofian alkua ja ensimmäistä filosofia samaan ajankohtaan. Tällaisesta lähtökohdasta on johdettavissa mielenkiintoinen kompromissi: Filosofia syntyy miletoslaisena luonnonfilosofiana, mutta ensimmäinen filosofi vaativassa mielessä on Demokritos. Säilyneiden tietojen perusteella hän on ollut tiedoiltaan ja taidoiltaan poikkeuksellisen monipuolinen ajattelija. Hänen maineensa on ollut suuri vuosisatoja eikä ole sattuma, että noin sata vuotta Demokritoksen kukoistuksen jälkeen muotoutuva epikurolaisuus tekee hänestä protofilosofin. Yksi keskeinen syy Demokritoksen jäämisessä pimentoon on osaksi Platon sekä erityisesti platonismi ynnä puolituhatta vuotta tuon Nauravan filosofin jälkeen organisoituva kristillinen perinne. Platon teksteissään ohittaa Demokritoksen, joka tarjoaa ideaopille vastakkaisen metafyysisen lähestymistavan. Tarina kertoo Platonin halusta hävittää Demokritoksen tekstit.

Aristoksenos sanoo ”Historiallisissa muistiinpanoissa”, että Platon aikoi polttaa kaikki Demokritoksen kirjoitukset, jotka onnistui keräämään kokoon, mutta pythagoralaiset Amyklas ja Kleinias estivät häntä sanomalla, ettei siitä olisi enää mitään hyötyä, koska kirjoja oli jo monien hallussa. Tämä on epäilemättä totta. Platon, joka mainitsee lähes kaikki varhaiset filosofit, ei nimittäin koskaan puhu Demokritoksesta, ei edes silloin, kun pitäisi olla tämän kanssa eri mieltä. Syy on selvästikin se, että Platon tiesi joutuvansa kilpailemaan kaikkein suurinta filosofia vastaan. Myös Timon ylistää häntä seuraavaan tapaan:

”Niin kuin on viisas Demokritos, tarinoiden paimen,
kekseliäs keskustelija, parhaita, joita olen lukenut.”
(Diogenes Laertios 2002, s. 342; DL 9, 40.)

Diogenes antaa dokumentoimallaan kertomuksella esimerkin tulevan suuren ajattelijan, Platonin inhimillisestä pienuudesta. Hän on toteuttanut intressejään tavalla, mikä piirtää ateenalaisesti painottuvaa kuvaa aikansa filosofiasta sekä osin vähättelee häntä edeltävää filosofiaa. Pahinta tapahtuneessa on, että eri aikakausien ajattelemattomat ihmiset ovat voineet mukamas oikeuttaa suvaitsemattomuudesta nousevia tekojaan vetoamalla uskonsa lisäksi myös Platoniin.

Vastaus kysymykseen ensimmäisestä filosofista jää persoonallisesti sävyttyneeksi päätelmäksi, koska loppuun asti tyydyttäviä argumentteja on mahdotonta esittää vajavaisten tietojemme perusteella, ja koska arvostamme monia näkökohtia eri tavoin. Kaiken kaikkiaan länsimaisen filosofian muotoutumisesta ja ensimmäisistä filosofeista voi syntyä avartavaa ajatusten vaihtoa.

Filosofian alkuperä on ongelmien kokemisessa, vieläpä polttavien ongelmien tuottamassa epämukavuudessa. Verenmakuiset probleemat, elämän ja kuoleman kysymykset saavat aivan toisessa mitassa vauhtia ajatustyöhön kuin abstraktisissa teorioissa aukkopaikkojen havaitsemiset. Filosofian alku on konkreettisuudessa ja asiayhteyksissään kiinni olevissa kysymyksissä sekä arvoituksellisuuden oivaltamisessa. Filosofian alkua luonnehtii pyyteetön ymmärtämisen halu vailla hyötynäkökohtia. Sitten kun on syntynyt vahva filosofinen traditio, välistä hyvinkin teoreettiset pulmat saattavat ylläpitää intensiivistä keskustelua.

Filosofisiin ongelmiin liittyy mielenkiintoista suhteellisuutta ja sidonnaisuutta aikakauteen. Filosofian alku on havaittavien pulmien ihmettelyssä. Varhaisessa filosofiassa meren kaareutuvuus ja Maan pallomaisuus ovat olleet pari sataa vuotta ihmettelevän kiistelyn kohteena. Maan pyöriminen akselinsa ympäri sekä Maan itsensä kiertäminen Aurinkoa omaa rataa pitkin ovat säilyneet antiikin Kreikassa oikeina filosofisina kysymyksinä. Tuolloin on ollut olemassa tämän kaltaisten probleemien käsittelyyn kovin vajavaisia välineitä ja uusien välineiden kehittäminen on ollut aikaa vievää. Muita filosofisia ongelmia ovat olleet kuun- ja auringonpimennys, Kuun ja Auringon koko sekä molempien etäisyys Maasta. Samaten sateenkaari ja Kuun eri vaiheet tai poissaolo ovat olleet filosofista mietiskelyä käynnistäviä. Varhaiset fragmentit eivät kerro pelkästään naiiveilta vaikuttavista vastauksista tai ymmärrettävästä ajattelun hankaluudesta, vaan ne kertovat myös terävästä havaintokyvystä ja ihmisen ajattelukyvyn nerokkuudesta. Katkelmista voidaan tulkita, millaisista kysymyksistä filosofian harrastus on lähtenyt liikkeelle.

Erinomaisia esimerkkejä ajattelun syvällisyydestä ja perusteellisuudesta ovat monet Xenofaneen ja Herakleitoksen fragmentit. He ottavat kantaa ja käyvät keskustelua. Herakleitos on arvoituksellinen monen alan armoitettu kriitikko. Xenofanes taas ilmeisenä panteistisena ajattelijana syyttää aikalaisiaan antropomorfismista eli ihmisen näkökulman ja inhimillisten ominaisuuksien heijastamisesta jumalalliseen todellisuuteen. Herakleitos on dialektisen filosofian suoranainen kantahahmo ja Xenofanes uskontofilosofian protoklassikko.

Xenofaneen (n. 565–470) aikalaistensa ajattelutapaa koettelevat keskeiset fragmentit ovat:

… Sillä parempaa kuin mies- ja ratsuvoima on kuitenkin viisautemme. … /2

Kaikenlaista ovat Homeros ja Hesiodos lukeneet jumaliin kuuluvaksi, kaikenlaista, mikä on ihmisissä moitittavaa ja häpeällistä: varkautta, haureutta ja toistensa pettämistä. /11

Kuolevaiset luulevat kumminkin Jumalten syntyvän, luulevat, että heillä on hahmo, puku ja ääni kuten ihmisellä. /14

Mutta jos härjillä ja hevosilla ja leijonilla olisi kädet ja ne osaisivat käsin maalata ja tehdä teoksia niin kuin ihmiset, niin hevoset tekisivät jalojen ratsujen kaltaisia, härät uljaiden härkäin kaltaisia jumalhahmoja ja jokainen laji hahmoja oman kuvansa mukaan. /15

Etiopialaiset pitävät Jumaliansa mustina ja tylsänenäisinä, traakialaiset sinisilmäisinä ja punatukkaisina. /16

Yksi ainoa on Jumala, joka on suurin Jumalten ja ihmisten keskuudessa. Jumala ei ole hahmoltaan eikä ajatuksiltaan kuolevaisten kaltainen. /23

Jumaluus on pelkkää näköä, pelkkää ajattelua, pelkkää kuuloa. /24

Kuitenkin hän liikuttaa kaikkeutta rasittumatta henkensä ajatusvoimalla. /25

Hän pysyy alati samassa paikassa mihinkään liikkumatta, hänelle ei ole soveliasta kuljeskella milloin tuonne, milloin tänne. /26

Sillä kaikki, mikä on maasta syntynyt, on kerran maaksi palava. /27

Kaikki tomusta syntynyt on lopulta tomuksi palava. /27

Maa ja vesi ovat kaikki, mikä syntyy ja kasvaa. /29

Sillä me kaikki olemme maasta ja vedestä syntyneet. /33

Xenofanes sanoi, että ne jotka väittävät jumalien syntyvän, ovat yhtälailla synnillisesti väärässä kuin ne, jotka sanovat heidän kuolevan. /A12

Xenofanes sagte, jene, welche behaupten, daß die Götter geboren wurden, sündigen genausoviel wie jene, die sagen, daß sie sterben. /A12 (Mansfeld 1995, s. 223.)

Nach Xenofanes ist es die gleiche Irreligiosität zu sagen, die Götter würden geboren, wie zu behaupten, sie stürben. Denn in beiden Fällen folgt, daß sie zu einer gewissen Zeit nicht sind. /A12 (Grünwald 1991, s. 91.)

Fragmentit 11, 14-16, 23-26 ovat pienin muutoksin J. Hollon suomennoksia (Larsson 1926, s. 13.); fragmentit 2, 27, 33 ja A12 ovat käännöksiäni erilaisista saksalaisista lähteistä.

Kun Empedokles sanoi, että on mahdotonta löytää viisasta miestä, hän (Xenofanes °TS) vastasi: ”Luonnollisesti, sillä viisaan tunnistaa vain toinen viisas.” (Diogenes Laertios 2002, s. 335; DL 9, 20.)

On mahdollista, että Xenofanes (n. 570‒470) yli yhdeksänkymmenen iässä on kohdannut innostuneen nuoren, alle kaksikymmentä vuotiaan Empedokleen (492‒432). Tapahtuneessa mukana olleet ovat sitten tuottaneet elävän tarinan viisauden luonteen kaksikerroksisuudesta ja ehkä monimielisyydestä. Antiikin filosofiassa ajattelijat säilyttävät elävyytensä juuri heistä luotujen myyttien ja leikkimielisten tarinoiden avulla.

Pitkälle teollistuneen aikakauden ihmiset eivät ajattele Maapallon fyysistä luonnetta koskettavia kysymyksiä lainkaan filosofisina, sama koskee pohdintoja Kuun, Marsin tai vaikkapa Jupiterin pinnan laadusta. Nykyään sen kaltaiset kysymykset kuuluvat erityistieteiden arkeen. Mutta varhaisen filosofian muotoutumisen aikaisessa konkreettisuudessa näyttäytyy filosofisen harrastuksen ideaalisuus, ilmenee muutoksissa säilyvää kestävyyttä ja potentiaalista ajatusvoimaa.

Osa filosofisista ongelmista muuntuu vuosien ja vuosisatojen saatossa erityistieteellisiksi tutkimisen kysymyksiksi. Aika on mielenkiintoisesti läsnä filosofiassa. Toisaalta erityistieteet itse ajautuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan filosofista tietämystä. Uusia filosofisia ongelmia muotoutuu erilaista syistä. Osa probleemeista näyttää olevan pysyvän luonteisia. Ne taas ovat luoneet filosofia perenniksen, joka yrittää sanoa avoimina pysyvistä ongelmista sen, mikä sanottavissa on. Ikuinen filosofia, filosofia perennis muuntaa vanhat vastaukset elettävälle ajalle ymmärrettäviksi.

4.3. Filosofian todellistumisen ydinkohdat

Egyptin ja Mesopotamian kulttuurialueiden saavutukset mykistyttävät antiikin kreikkalaisia, jotka nimittävät ulkomaalaisia barbaareiksi ja pitävät itseään kreikkalaisina, siis sivistyneinä. Kauppiaat, sotilaat ja sen aikaiset turistit, joista joitakin ohjaa matkoille uteliaisuus ja tietämisen jano, joutuvat tutustumaan jo silloin yli tuhat vuotta vanhojen rakenteiden ihmeellisyyteen. Sivistyneimmät varhaisista turisteista ovat olleet ikään kuin esifilosofeja, protofilosofeja. Varhainen filosofian harrastaminen tarkoittaa nimenomaan tien kulkemista, tietoa pitää etsiä. On mentävä konkreettisesti tiedon lähteille, siis vähintään varakkaisiin foinikialaisiin kauppakaupunkeihin tai Niilin varren uskonnollisiin keskuksiin. Vielä abderalaisen Demokritoksen on täytynyt hakea oppia Persiasta ja Egyptistä. Demokritoksen fragmentti on oiva kuvaus matkustamisesta ikään kuin sinänsä; Diogenes Laertios taas viittaa matkustamisen laajuuteen:

Demokrit: Das Leben in fremden Ländern lehrt Genügsamkeit; denn Gerstenbrot und Strohlager sind die süßesten Heilmittel gegen Hunger und Erschöpfung. (Mansfeld II 1993, s. 273.)

Vaeltaminen vieraissa maissa opettaa tyytyväisyyttä, sillä kuiva leipä ja olkipatja ovat suloisin lääke nälkää ja väsymystä vastaan. (Diels II 1922, frg. B246 s.109; mm. Mansfeld II 1993, ss. 272 & 273.)

Demetrios ”Samannimisissä” ja Antisthenes ”Perimysjärjestyksissä” sanovat, että hän (Demokritos °TS) lähti ulkomaille ja matkusti Egyptiin pappien luo oppimaan geometriaa sekä kävi Persiassa tapaamassa kaldealaisia ja vieraili Punaisella merellä. Jotkut sanovat hänen myös tavanneen Intiassa alastomia viisaita sekä käyneen Etiopiassa. (Diogenes Laertios 2002, s. 340; DL 9, 35.)

Kulttuuriset ihmeet ja sivistyksen esteettiset ilmentymät eivät ole riittäneet poistamaan antiikin kreikkalaisten ylpeyttä eivätkä omanarvontuntoa. Hýbris on ollut heille ominaista. Arkisen asennoitumisen vastapainona kirjallisuudessa hýbris ja némesis, ylpeys ja lankeemus ovat ajattelua liikuttavasti esillä. Némesis on edessäpäin odottava välttämätön rankaiseva oikeudenmukaisuus. Jos lukemisen, kirjoittamisen ja käytännön laskutaidon alkeisiin tutustuneet kreikkalaiset kauppiaat olisivat ymmärtäneet egyptiläisten tieteellisiä saavutuksia, he olisivat huomanneet oman barbaarisuutensa.

Kaksoisvirranmaan ja Niilin jokilaakson lääketiede, geometria ja tähtitiede sekä astrologiana että astronomiana ovat olleet kiistatta kehittyneitä. Tähtitieteessä on syntynyt vuosisatoja kattavia havaintotaulukoita. Niiden pohjalta kyetään ennustamaan taivaankappaleiden liikkeitä, auringon- ja kuunpimennyksiä sekä tulkitsemaan maanpäällisiä tapahtumia. Thaleesta lähtevä tieteellinen ennustustaito huipentuu n. 130 eaa myös laivojen matkakäyttöön soveltuvassa laskentakoneessa, Antikytheran mekanismissa. (Schnohr, J.; Tieteen Kuvalehti, Nro 8/2007 & 23.1.2013 YLE TV1.)

Jumalallistettujen ennusteiden todentumisessa maanviljelyksessä, politiikassa ja talouselämässä auttavat huolellisesti kootut ihmiselämää ja luonnonprosesseja koskevat tiedot. Arkisessa toiminnassa taas auttaa käytännön ihmistuntemus. Asia ilmaistaisiin nykyisin siten, että sosiologinen, sosiaalipsykologinen ja psykoterapeuttinen tieto parantaa kummasti ennusteiden luotettavuutta. Usko, luottamus ja auktoriteettiasema sekä manipulaatiokyky taas vahvistavat sitä, että ihmiset toimivat toteuttaen ennusteita.

Papiston insinööritieteellisesti suuntautuneet jäsenet Kaksoisvirranmaan ja Niilin alueilla kykenevät laskemaan pinta-aloja ja tilavuuksia. He käyttävät esimerkiksi riittävän tarkkaa p:n likiarvoa. Pitkä kokemuksellinen ja tieteellinen perinne näkyy rakentamisessa, hallintojärjestelmissä ja kalentereissa. Babylonialaisten perinnettä ilmentää edelleen vuorokauden jako 24 tuntiin, tunnin jako 60 minuuttiin ja minuutin jako 60 sekuntiin. Sama näkyy käyttäessämme asteita, minuutteja ja sekunteja kulmamittauksissa. Egyptiläiset ovat jakaneet vuoden 12 kuukauteen, joissa kussakin on 30 päivää. Tavallisena vuonna he ovat lisänneet vuoteen 5 ylimääräistä päivää, he ovat tunteneet karkausvuodet. Lisäksi matemaatikkopapit ovat hahmottaneet 1460 vuoden periodin, joka tarvitaan korjaamaan kalenterin vinoutumista suhteessa Sirius-tähteä koskeviin havaintoihin.

Varhainen filosofia on ollut uuvuttavaa matkustamista kohti tiedon lähteitä. Ihailun ja kateuden tuntemuksissa kreikkalaiset protofilosofit ovat kokeneet pienuutta egyptiläisen tradition edessä. Heitä voidaan pitää filosofian perustajina. Miksi juuri kreikkalaisia protofilosofeja eikä tieteellisiä menetelmiä kehittäneitä egyptiläisiä pappeja tai babylonialaisia insinöörejä? Syitä on lukuisia. Osa niistä on kulttuurisia ja maantieteellisiä. Kulttuurisen tilanteen on jollakin tavoin tuettava omaperäistä toimintaa, mutta ratkaisevaa on, että ei synny ylittämättömiä esteitä ajattelun vaalimiseen keskittyvän tradition muotoutumiselle.

Otankin tässä esille kuusi keskeistä näkökohtaa pohdittavaksi.

(1.) Kreikkalaisen ja foinikialaisen mytologian kansoittavat inhimilliset, epätäydelliset jumalat. Eettisesti herkistynyt ihminen huomaa monien jumalhahmojen toimivan moraalittomasti. Ristiriitojen kiertämättömyyden ymmärtämisen jälkeen mytologia ei kykene masentamaan ajattelevaa ihmistä eikä tukahduttamaan kekseliäisyyttä. Sankari- ja jumalaistarustot tarjoavat ratkaistavissa olevia tehtäviä. Ajattelevaa ihmistä eivät tyydytä vastaukset, joita mytologiassa esitetään luonteeltaan filosofisiin kysymyksiin. Monien uskonnollisten ja maallisten auktoriteettien näkemykset kumpuavat teoreettisesti naiiveista periaatteista tyyliin: Zeus viskoo salamia, Poseidon myllertää merta.

Uskonto suorastaan kannustaa ajatteluun silloin, kun siinä on sellaista perinnäisaineistoa, jossa on todellisuutta koskevia paikkansa pitämättömiä väittämiä. Aikaa myöten alkaa syntyä vertauskuvallista tulkintaa ja viittauksia dogmien taustalla oleviin salaperäisiin ideoihin. Symbolien kirjo avautuu. Samalla kriittisesti asennoituville aukenee oivaltava mahdollisuus päätyä uskomuksia ja uskontoa ohittaviin ja jopa kielteisiin näkemyksiin.

Varsinkin Apollonin temppeleissä on vallinnut pohdiskelun mahdollistava, kannustava ilmapiiri. Ääneen ihmettelevät ja argumentoivasti väittelevät ryhmät ovat saaneet kokoontua pylväshalleissa. Yleisestikin poliksien temppelialue on suosiollinen kulttuuriharrastuksille, osin myös urheilulle.

(2.) Kreikkalaisessa kulttuuripiirissä ei ole syntynyt yhtä auktoritatiivista ja säätelevää valtiokoneistoa vaan on kilpailevia poliksia, joissa valtiorakennekin vaihtelee. Omanarvontuntoiset polikset eivät milloinkaan kaikki joudu hegemoniakamppailuissa Spartan, Ateenan tai Theban vaikutusvaltaan. Lisäksi emäkaupungit väestöpaineen mahdollistamina tai pakottamina kasvattavat siirtokuntia pitkin Välimeren ja Mustanmeren rannikkoa. Juhlat urheilukilpailuineen vahvistavat ideologiaa, pankreikkalaisuutta. Ideologian voima näkyy lopulta Persian imperiumin laajenemisen tyrehdyttämisessä. Panhelleeninen ideologia massoja elähdyttävästä voimastaan huolimatta ei kykene sammuttamaan valtaeliitin keskinäistä välien selvittelyä eikä pienryhmien kriittistä ajattelua. Konflikteja luonnollisesti tulee. Ateenan kukoistuskaudella syytteeseen jumalanpilkasta eli käytännössä valtionpetoksesta joutuvat esimerkiksi Anaxagoras (500‒428), Protagoras (485‒411), Diagoras (475‒410) ja Sokrates (469‒399).

Rationaalinen ajattelu voi johtaa kasaantuneisiin saavutuksiin vain, jos muodostuu traditioita. Filosofian muotoutuminen on tarkoittanut sitä, että Mesopotamian ja Niilin laakson papiston perinteiden rinnalle tulee kehittyvissä poliksissa vapaiden miesten ja itsenäisten naisten omaehtoinen jatkuva keskusteluyhteys. Vahvistuvien traditioiden myötä vähitellen ajattelun kulttuurissa alkaa organisoitua erityisiä filosofisia koulukuntia, jopa yhteisöjä. Diogenes Laertioksen mukaan Thales ja Pythagoras ovat kiistatta matkustaneet paljon ja tutustuneet tutkimuksellisiin perinteisiin. Egyptin teokratiassa ja Mesopotamian hallitsijakeskeisyydessä ajatuksellisesti kehittyneet traditiot eivät kyenneet todellistumaan kaikilla alueilla. Näissä korkeakulttuureissa luodut ideat ja tutkimukselliset välineet johtavat vierailujen jälkeen uusissa poliittisissa oloissa filosofian todellistumiseen aiemmista saavutuksista tietoisena perinteenä, Miletoksen poliksesta alkaen.

(3.) Antiikissa kaupalla ja merenkululla on ollut suuri filosofinen ja tieteellinen merkitys. Arkiset seikat sivuuttuvat usein historiallisissa tarkasteluissa, joissa etualalle nousevat luontaisesti meri vallankäytön näyttämönä, suuret meritaistelut, poliittiset ja sotilaalliset siirtymät, taloudellinen vaurastuminen ja kulttuurivaikutteiden leviäminen. Perusjuonteiden kannalta jotakin keskeistä jää tavoittamatta: ihminen omaa elämäänsä ja ympäristöään ihmettelemässä.

Kreikkalaiset ja foinikialaiset joutuvat jatkuvasti kosketukseen muiden kulttuurien ihmisten kanssa. Kaupassa menestyäkseen täytyy ymmärtää ja suvaita vieraita tapoja. Kauppa vauhdittaa myytävien tuotteiden, mittayksikköjen ja rahan kehitystä sekä kuljetusvälineiden, erityisesti laivojen käyttökelpoisuuden paranemista. Foinikialaiset ovat ratkaisseet monia laivanrakennusteknisiä ongelmia. He myös opastavat korinttilaisia laivanrakennuksen taidon hallintaan. Kantavien ja merikelpoisten laivojen mukana esille nousevat käytännön purjehdustaidon ongelmat sekä merellä olon ja purjehduksen synnyttämät maailmankatsomukselliset kysymykset. Miten suunnistaa rannattomalla ulapalla? Kuinka iso meri on? Mitä tarkoittaa merenpinnan kaareutuminen? Olisiko mahdollista piirtää kartta koko maailmasta?

Tähtitiede ja matematiikka tuottaessaan merenkulun pulmiin käytännöllisiä selityksiä syrjäyttävät mytologiaa maailmankuvan rakentamisessa. Teoreettiset harrastukset luovat mahdollisuudet ymmärtämisen keinoin hallita merellä liikkumista. Seurauksena on vääjäämättömästi ideologisten auktoriteettien statuksien lasku ainakin merellä oltaessa. Kovassa merenkäynnissä taito, tieto, ajatuskyky sekä itsehillintä, itsehallinta osoittavat hyödyllisyytensä samalla kun maissa oleva auktoriteetti tyhjenee voimastaan. Meri kasvattaa itseluottamusta.

Kauppaa ja merenkulkua sinänsä ei tule pitää syynä filosofian synnylle. Ne luovat toistuvia tilanteita, joissa ajattelulle asettuu maailmankatsomuksellisesti virittyneitä ratkaistavia ongelmia. Maanviljelyksen ja tavaratuotannon ongelmat taas johtavat usein ratkaisuyrityksissään erityistieteellisen tiedon tuottamiseen etäällä periaatteellisista pohdinnoista. ‒ Kahden seikan tärkeyttä haluan korostaa filosofian kehittymisen vauhdittamisessa: (a) Meren kaarevuus pysyvänä ongelmana ylläpitää ymmärrystä häiritseviä ajatteluun kannustavia kysymyksiä. Pulma tuottaa lopulta sellaisia todellisuuden rakentumista koskevia ideoita, joita voidaan rationaalisesti tutkia ja joista seuraa muutoksia arkiseen toimintaan. (b) Kaupassa menestyminen edellyttää vastapuolen kuuntelemista. Toisin sanoen itsekkyyspyrkimysten realisoiminen vaatii suvaitsevuutta ja toisten ihmisten etujen tunnustamista. Suvaitsevuus taas nopeuttaa kulttuuristen saavutusten siirtymistä yli monenlaisten uskontokuntien rajojen.

(4.) Filosofian muotoutumisen yksi aivan ehdoton edellytys on ollut vapaa-aika. Orjuus ja kehittynyt työnjako mahdollistavat sen, että jotkut harvat saattavat antautua miettimään maailman menoa, ihmisenä olemista, tiedon ja käsityksien perustoja. Antiikin filosofia on ollut syntyvaiheessaan kreikkalaisessa kulttuurissa hyväosaisten joutilaiden miesten ihmettelyä ja ääneen esitettyjä kysymyksiä. Luonnollisesti vain mitätön murto-osa orjien, käsityöläisten ja naisten työn varassa eläneistä vapaista miehistä keskittyy teoriaan eli pyyteettömään katselemiseen. Sen sijaan suurta osaa kiinnostavat poliittiset mittelöt, jokapäiväinen hyörintä toreilla, kaduilla, temppeleissä ja muissa iloisissa paikoissa.

I de grekiska handelsstäderna fanns, som vi tidigare talat om, en grupp människor som befriats från det rutinmässiga arbetets börda. De fick tid över att fundera och filosofera. En del tog sig för att fundera över världens utseende och struktur. (Ambjörnsson & Elzinga 1987, s. 51.)

Kreikkalaisissa kauppakaupungeissa oli, kuten aikaisemmin oli puhetta, joukko ihmisiä, jotka vapautettiin rutiinimaisen työn velvoitteilta. Heillä oli aikaa ajatella ja filosofoida. Osa otti tehtäväkseen ajatella maailman ilmiasua ja rakenteita.

(5.) Joutilaisuus tuottaa mahdollisuuden, mutta ei selitystä filosofian muotoutumiselle. Kunkin aikakauden filosofia ponnistaa omista kulttuurisista ja sosiaalisista lähtökohdistaan. Ajallisten yhteyksien selvittäminen luo edellytyksiä ymmärtää niin rajoittavia esteitä kuin itsenäisen ajattelun mahdollisuuksia. Oleellista on vapaus joutilaisuuden moninaisissa ilmenemismuodoissa.

Joutilaisuuden ja erityisesti leikin todellistumisessa on ja on ollut suuria kreikkalaisten poliksien välisiä eroja. Osassa poliksia leikki on voinut koetella ja ylittää valtarakenteiden pyhittämiä rajoja.

Leikissä on mukana sellaista, mikä ei kuulu välittömiin elämäntarpeisiin, vaan luo elämään mielekkyyttä. Jokainen leikki merkitsee jotakin. (Huizinga 1967, s. 9.)

Agónin merkitys kulttuurissa täytyy sittenkin määritellä toisin. Se ei ollut siirtymistä ”taistelusta leikkiin” ei myöskään ”leikistä taisteluun”, vaan ”leikkivän kilpailun kehittymistä kulttuuriksi”. (Huizinga 1967, ss. 88-89.)

Tasokasta elämänviisauden ja elämäntaidon opetusta on ollut oletettavasti yli neljä tuhatta vuotta. Tähän viittaavat erityisesti babylonialaisten kirjeet ja muukin savitauluilla säilynyt materiaali. Intiasta ja Kiinasta löytyy suullisena perinteenä sekä myöhemmin kirjallisessa muodossa viisauskirjallisuutta miltei yhtä pitkältä ajanjaksolta. Filosofian ja tieteiden synty liitetään kuitenkin kreikkalaisen kulttuurin sarastukseen ja kukoistukseen. Miksi? Ilmeisesti juuri kreikkalaiset ovat ryhmätasolla ensimmäisinä harrastaneet filosofiaa ja matematiikkaa huvikseen teorian itsensä takia. He ovat painottaneet filosofiassa ja siten tieteessä kahta seikkaa, nimittäin loogista rakennetta eli järjestelmää sekä todistamista. Heille ei ole riittänyt, että vaikkapa maanmittausoperaatio onnistuu. He vaativat teoreettisia perusteita, argumentteja. Kuvaavaa ovat abderalaisen Demokritoksen sanat:

että hän tahtoisi mieluummin saavuttaa yhden ainoan syysuhdeselityksen kuin tulla Persian kuninkaaksi. (DK frg. B118; esimerkiksi Capelle 1968, s. 414; Mansfeld II 1993, ss. 330 & 331.)

Demokrit hat, wie man sagt, selbst gesagt, er wolle lieber eine einzige Ursachenerklärung finden als König von Persien werden. (Mansfeld II 1993, s. 331.)

Persian valtakunnan kuninkuus on tuolloin ollut aivan muuta kuin minkä tahansa Hellaksen poliksen kuninkuus. Se olisi useimmille unelmien täyttymys. Demokritos valitsisi sen sijaan älyllisen mielihyvän – ja luonnollisesti oivalluksiensa tuottaman maineen oppineiden keskuudessa.

Teoriat ja argumentaatio ovat sekä tieteiden että filosofian muotoutumisen edellytyksiä. Siksi helleeninen ajattelun kulttuuri on nähty tieteen kehtona, vaikka kreikkalaiset toimivat muiden tuottamien tietojen, menetelmien ja ajattelutapojen varassa. Mesopotamian alue ja Niilin laakso ovat olleet kulttuurikehityksen varsinaisia moottoreita pari vuosituhatta.

Kun filosofien muodostamille yhteisöille alkaa kehittyä traditiota, filosofia kehkeytyy yhä uusina ajatuksina fyysisestä todellisuudesta, elämän periaatteista ja ihmisestä itsestään. Osa varhaisista luonnonfilosofeista, esimerkiksi Anaximandros (n. 611–546), liittävät ihmisenä olemiseen ja ihmisenä kasvamiseen ajatuksen harmoniasta. Se sama harmonia, joka vallitsee tähtitaivaalla, kosmoksessa, pitäisi löytyä myös ihmisestä itsestään ja sosiaalisesta elämästä.

Filosofisten koulukuntien kasvatteja alkaa vajaat 2500 vuotta sitten siirtyä Ateenaan mittelemään taitojaan, keskustelemaan, kehittymään ja opettamaan. Vuosien kuluessa myös syntyperäisistä ateenalaisista alkaa varttua mainittavia filosofeja.

Boyer kuvaa matematiikan ja siinä ohessa filosofian tilannetta antiikin tieteen murroksessa:

Kreikkalaisen maailman keskus oli usean vuosisadan ajan Aigeian ja Joonian merien välissä, mutta helleeninen sivistys ei rajoittunut tähän alueeseen. Vuoteen 600 eKr mennessä kreikkalaisia siirtokuntia oli pitkin Mustanmeren ja Välimeren rantoja ja uusi matematiikka kehittyi nimenomaan näillä reuna-alueilla. Tässä suhteessa meren ja varsinkin Joonian meren rannalla elävillä siirtolaisilla oli kaksi etua: heillä oli siirtolaisille tyypillinen rohkea asenne ja mielikuvitusta sekä he olivat lähempänä kahta tärkeää jokilaaksoa, josta tietoa saattoi hankkia. Thales Miletoslaisella (noin 624–548 eKr) ja Pythagoras Samoslaisella (noin 580–500 eKr) oli vielä yksi etu: heillä oli mahdollisuus matkustaa muinaisiin oppineisuuden keskuksiin ja saada tähtitiedettä ja matematiikkaa koskevaa ensikäden tietoa. Heidän kerrotaan oppineen geometriaa Egyptissä. Kaksoisvirranmaan valistuneen kaldealaisen hallitsija Nebukadnessarin aikaan Thales luultavasti tutustui Babyloniassa tähtitieteellisiin taulukoihin ja instrumentteihin. (Boyer 2000, s. 80.)

(6.) Länsimaisen filosofian muotoutumisessa on yleisissä tarkasteluissa ohittunut yksi kiertämätön näkökohta: filosofian ja matematiikan intiimi yhteys. Varhainen kreikkalainen filosofia on suuressa määrin elämänfilosofian osalta ”itämaisen” (babylonialais-persialaisen, egyptiläisen, foinikialaisen yms.) ajattelun toistoa. Mika Waltarin ”Sinuhe – egyptiläinen” on vanhan elämänfilosofisen perinteen konkreettinen havainnollistamisteos. Kulttuurisesti ilmeisen uutta alkaa vähitellen muodostua, kun Mesopotamiassa ja Niilinlaaksossa kehittynyt matematiikka joutuu uudenlaisiin kulttuurisiin yhteyksiin. Mahdollistuu irtiottoa hallinnollisista ja uskonnollisista rajoituksista. Matematiikka antaa ajatuksellisia herätteitä ja metodisia taitoja kohdata todellisuutta avautunein silmin. Ajatustaitojen kehittyminen vaatii ulkoisten edellytysten säilyvyyttä ja oivallusten jatkuvaa toistamista. Matematiikan ja filosofian kehitys on kiinni yhteiskunnallisesta tilasta, tarvitaan suhteellista vakautta ja sen jatkumista vuosisatoja, jotta syntyy itseään uudistava tutkimuksellinen perinne.

Todistaminen idea on Mesopotamian ja Niilinlaakson pappien matematiikan työkalu. Tästä seikasta meillä ei ole suoria dokumentteja, koska varhaisessa tutkimuksellisessa perinteessä on tukeuduttu lähinnä aiemmin koottuihin taulukoihin ja suullisesti periytyviin tapoihin ratkaista ongelmia. Silti elävä matematiikka on ollut yhdessä koettua päättelemisen ja todistamisen riemua. Totuus yhdessä koettavana salaisuutena on suunnannut kirjoitustyön muistamista auttaviin käsikirjoihin, teknisiin ohjeisiin ja laskemista helpottaviin aputöihin sekä taulukoiden täydentämiseen. Matematiikan kehittyessä luvun käsitteeseen liittyvät kriisit, toisen ja kolmannen asteen yhtälöiden käyttäytyminen, kartioleikkaukset vaikkapa temppelirakentamisessa yms. ovat käynnistäneet aika ajoin matematiikan ja todellisuuden luonnetta koskevia filosofisia keskusteluja. On luontevaa ajatella, että aikoinaan Thales, Pythagoras ja Demokritos ovat voineet osallistua yllättävän tasokkaisiin matematiikan periaatteellista puolta koskeviin keskusteluihin vieraillessaan idässä ja etelässä olevissa oppineiden keskuksissa.

Jaakko Hämeen-Anttila raaputtaa hieman pintaa todetessaan: Tämä tuo esille kaksi mesopotamialaiselle tieteelle luonteenomaista ilmiötä. Tieteellinen kirjallisuus keskittyi listoihin ja jätti teorian sivuosaa. Sanakirjat ja taulukot ovat tyypillisiä mesopotamialaiselle tieteelle, teoriat ja yleisesitykset eivät. Toisaalta tilanne paljastaa myös sen, että kirjallisen perinteen rinnalla kulki suullinen opetus, jota ei kirjoitettu muistiin. (Hämeen-Anttila 2006, s. 95.) Kirjallisuuden olemattomuus ei ole peruste teoreettisen keskustelun poissaololle. Yleisesitysten puuttuminen taas vihjaa sensuurin olemassaoloon.

Perinteisten tehtävien lisäksi korkeakulttuurien kehittynyt ja keskittynyt valtiokoneisto tarvitsee vuodenajoista riippuvien tai muulla tavoin toistuvien sekä käytännöllisten ongelmien ratkaisijoita. Lisäksi tarvitaan arkisen toiminnan ylläpitäjiä. Monet ihmiset ovat alkaneet työskennellä suunnittelutöissä, laskentatehtävissä ja terveydenhoidossa. Erikoistumisen ja eriytymisen tuloksena papisto laajenee, erilaistuu ja muodostuu hierarkioita. On syytä olettaa, että papisto on jakautunut työnjaollisesti. Teologipapit ylläpitävät uskon puhtautta ja uskonnon yhteiskunnallista merkitystä; lääkäripapit suuntautuvat terveyden ja sairauden kysymyksiin.

Matemaatikkopapit taas suorittavat tarkkuutta ja aikaa vaativia laskutoimituksia käytännön arjen ja hallinnon pyörittämiseksi. Voi olla, että heistä lahjakkaimmat ovat pitäneet tahallaan laskutekniikat monilta osiltaan monimutkaisina, jotta matemaatikkopapit pysyvät korvaamattomina ja jotta he saavat työskennellä itsenäisesti. Vallitsevassa tilanteessa on luonnollista, että suullinen tutkimustraditio on ollut elävää ja että on vältetty kirjoittamasta ylös mitään sellaista, josta olisi voinut seurata ikävyyksiä. Toisin sanoen on pidättäydytty tuottamasta dokumentteja teologipappien valtapyrkimyksiä palvelemaan. Näyttää siltä, että tilanne Mesopotamiassa ja Niilinlaaksossa on ollut tässä suhteessa samankaltainen.

Kun korkeakulttuureissa varhainen matematiikka nousee lyhyessä ajassa kukoistukseensa, silloin käsitteellistettyihin matemaattisiin olioihin liittyy vääjäämättömästi periaatteellista keskustelua. Mitä matemaattiset symbolit, ajatusoliot ovat? Mitä ovat selkeiden lukujen väliin sijoittuvat epämääräisinä pysyvät luvut? Matemaattiset oivallukset johtavat filosofiseen keskusteluun, olipa se sitten hallitseville auktoriteeteille sopivaa tai sopimatonta. Yhtä kaikki filosofia ja matematiikka liittyvät toisiinsa ”alusta alkaen”.

Uskonnollisesti sävyttynyt poliittinen ja hallinnollinen tilanne on vauhdittanut teoreettisen ajattelun pitäytymistä nimenomaan suullisessa perinteessä. Näin matemaattinen ja filosofinen totuuden etsintä on voinut olla todellista elävissä yhteisöissä. Osallisuuteen on vaadittu vihkiytymistä, jatkuvuuden turvaamiseksi oppineet valitsevat jälkikasvunsa sopivista ja sopivalla tavalla suuntautuneista oppipojista. Lienee perusteltua esittää, että satojen vuosien kuluessa opetuksellisten kirjoitusten puuttuessa ja äärimmäisen hankalien todistusketjujen taltiointien nyanssien kadotessa tapahtuu matemaattisen keskustelun kaventumista. Seuraajia valittaessa toisinaan painottuvat hallinnolliset intressit, toisinaan taas saatavilla on pelkkiä keskinkertaisuuksia. Siinä ohessa luovuus ehtyy ja tarvittavia tuloksia takaavat laskurutiinit jäykistyvät.

Rakennustekninen osaaminen siirtyy sukupolvelta yhä uusille sukupolville. Rakentaminen voi jatkua onnistuneesti, vaikka teoreettisissa taidoissa, erityisesti matematiikassa tapahtuisi taantumisia, jopa romahduksia. Perinne voi edelleen todellistua toimivina rakenteina ja rakennuksina jopa tuhat vuotta, vaikka matemaatikkopappien tiedot ja taidot olisivat taantuneet. Käytännöllinen osaamisperinne toteuttaa edelleen pieniä ja massiivisia luomuksia niin kauan kuin työtaidot periytyvät sekä osaajien joukossa sellaisia, jotka kykenevät organisoimaan yhteisiä ponnistuksia.

Papiston jäseniksi vihityt muodostavat oman eliittinsä, joka itse huolehtii säilymisestään ja uusintamisestaan. Ylin ryhmä on teologipapit, sitten tulee lääkäri- ja matemaatikkopapit, seuraavalla portailla ovat eritasoiset apulaiset. Sotilaat muodostavat oman ryhmänsä, koska ovat komentosuhteessa suoraan hallitsijaan tai valtaryhmään. Papisto valitsee oppilaiden ryhmään lupaavat nuorukaiset ja heidät kasvatetaan sopiviksi. Ne, jotka eivät kehity riittävän sopiviksi, saavat olemassaolo-oikeutensa ja elantonsa tekemällä arkista työtä: Heistä tulee kirjureita, viestinnän hoitajia, tavarahallinnan seuranta- ja kirjausapulaisia, varustehuollon toteuttajia, mittaustehtävissä toimivia köydenpingottajia, yms. Asenteiltaan ja taidoiltaan sopivimmat varttuvat vähitellen teologipapeiksi, joiden päätehtävä on henkisen, sosiaalisen ja hallinnollisen jatkuvuuden ylläpito, lääkäripapeiksi, joista parhaimpien tehtävänä on huolehtia ennen kaikkea hallitsijaperheen ja muiden ylimysluokan jäsenten tai sotapäälliköiden terveydestä, sekä matemaatikkopapeiksi, joiden tehtävänä on huolehtia valtiokoneiston toimivuudesta. Lääkäripappi saattaa erikoistua tai joutua erikoistumaan sodan tuottamien vammojen hoitamiseen kenttäoloissa.

Teologipapisto asettaa päämääriä ja matemaatikkopapisto huolehtii suunnittelusta, valmistelutehtävistä ja kehittää välineitä. Molemmat ryhmät toimivat siten, että säilyttävät oman korvaamattomuutensa. Lääkäripappien kunnia, ansiot ja henki riippuu luonnollisesti heidän onnistumisestaan hoitotehtävissä. Papisto on ollut taitava tarpeellisuutensa osoittamisessa, valtion johdon tai keulakuvan toistuvat vaihdokset sujuvat useimmiten heidän kannaltaan kitkattomasti. Väkivaltaisissa vallananastuksissakaan papisto ei joudu suureen ahdinkoon paitsi ikään kuin sattumalta. Uusi vallanpitäjä tai valtaryhmä oivaltaa hyvin pian, että papistoa tarvitaan kehittyneen valtiokoneiston ylläpidossa.

Varhaiset filosofiset koulukunnat antiikin Kreikassa omaksuvat matemaatikkopappien menettelytavan. Suuri viisaus ja totuuden salaisuudet tavoitetaan askeettisessa yhteisessä seremoniassa, jossa kysymysten, vastausten, vastaväitteiden ja todistusketjujen avulla saavutetaan vähitellen syvä ymmärrys. Filosofia todellistuu puhuttuna filosofiana matematiikan ja laskutaidon parin tuhannen vuoden perinteen antaman esimerkin mukaisesti. Tutkimuksellisissa ryhmissä oivalletaan, että ulkoa muistamisen ja mekaanisten taitojen hallitsemisen taakse on edettävä tai niiden ylitse on päästävä kohti ymmärrystä. Matematiikan ja filosofian suuri salaisuus avautuu osallisuudesta ajattelutapaan. Kirjoitetut tekstit ovat kuin henkisesti kuollutta materiaalia siihen asti, kunnes yhteinen keskustelu tuottaa niille elävän tulkinnan.

Protosofistojen toimiessa käytännöllisten intressien ohjaamina tapahtuu kehitystä kulttuurisen ilmapiirin muuttumisessa humaaniseen suuntaan. Ilmeisesti heidän vaikutus näkyy myönteisesti uskonnollisissa instituutioissa, jolloin osa heidän ajatuksistaan säilyttää merkittävyytensä satoja vuosia. Käytännöllisyydestä ei seuraa mitään kulttuurisesti erottuvaa. Kun useimmista protosofistoista poiketen Thales ottaa vapaan ajattelutoimintansa ytimeen teoreettisen intressin, seurauksena syntyy filosofinen koulukunta, siis elävän tutkimuksellisen perinteen muodostuminen. Kun koulukunnasta muodostuu luonnonfilosofinen suuntaus, se myös mahdollistaa sadassa vuodessa uudenlaista filosofiaa: esiin nousee hajanainen taidoiltaan ja tasoltaan vaihteleva ihmisryhmä eli sofistat. Siinä yhteydessä käytännöllinen intressi saa toimivan rakenteellisen ilmauksensa osana filosofian luonnetta.

Teoreettisen intressin läsnäolo on keskeinen ponnin filosofian syntymiselle itsenäisenä filosofiana. Inhimillisesti tärkeä elämänviisaus on ikään kuin oheisseuraus tai paremminkin toisen tason merkityksiä antava luomus.

Kahden mahdollisuuden tai vaihtoehdon kiteydyttyä on myös oivallettava piilotetun kolmannen läsnäolo:

Mutta samalla juuri sofistit ovat luoneet sen ilmapiirin, jossa helleeniset sivistysaatteet muodostuivat. Kreikkalainen tieto ja kreikkalainen tiede eivät kertakaikkiaan ole kasvaneet koulussa (meidän tarkoittamassamme mielessä). Niitä ei ole hankittu sivutuotteena valmistuttaessa hyödyllisiin ja edullisiin virkoihin. Kreikkalaiselle ne olivat hänen vapaan aikansa – skolé – hedelmä. (Huizinga 1967, s. 170.)

4.4. Paluu arjen brutaalisuuteen

Kreikkalaisten poliksien rajallinen alue ei ole riittänyt kasvavalle väestölle. Painetta on purettu siirtokuntien avulla. Ajan kuluessa tämän menettelyn merkitys tyrehtyy. Tosin myös oraakkelilaitos ja naispappeus vähentävät koko ajan hieman syntyvyyttä. Menettelyn ansiosta osa ”hedelmällisistä naisista” poistuu arvostetulla tavalla synnyttävien joukosta. Luontevasti ahtauden lisääntyessä kreikkalaiset ovat vähentäneet liikaväestöään keskinäisillä sodillaan sekä myös kahinoimalla erinäisten ryhmittymien kanssa. Tämä seikka tulee esille Herakleitoksen fragmenteissa 29, 43 ja 49 (kohdan 1.2. alkuosassa) sekä esimerkiksi fragmenteissa: Sota on kaiken isä, kaiken kuningas, toiset se osoittaa jumaliksi toiset ihmisiksi, toisista tekee orjia toisista vapaita. (Frg. 53. Herakleitos 1971, s. 25.) Pitäisi tietää että sota on yhteinen tekijä ja oikeus taistelua, ja kaikki syntyy taistelusta ja välttämättömyyden pakosta. (Frg. 80. Herakleitos 1971, s. 33.)

Herakleitos muistuttaa, että myös filosofiassa ideaalistamisesta on palattava arjen moninaisuuteen, kohdattava arjen barbaarisuus. Kiertäminen, peittäminen ja itsensä pettäminen muuntavat filosofian muodikkaaksi mitään sanomattomuudeksi. Arkinen väestöpaine näyttäytyy moninaisin teoin. Korostusta vahvistan valikoiden Herakleitoksen ajatuksia tietoisen yksipuolisesti.

Aikoinaan kreikkalaiset pitävät makedonialaisia puolittain kreikkalaisina, nykyään he ylpeilevät makedonialaisuudellaan. Makedonian sotilasmahdin luo Filippos II. Sopivasti hänet salamurhataan ja Alexanteri nousee sekä nostetaan valtaan. Tuolloin päämäärä pyhittää keinot. Lopulta ajallisten mutkien jälkeen järjen käyttäminen tuottaa Museionin, jossa parissa vuosisadassa ymmärrys laajentaa rajojaan ja tutkimus muuttaa arkea.

Foinikialaisten ongelma on, että kunniakkaan historiansa kahleissa he eivät kykene kreikkalaisten ja myös muiden kansanryhmien voimistuessa rakentamaan kaupunkejaan yhdistäviä liittokuntia. Ajan kuluessa he jäävät alakynteen niin suhteessa ”voimavaltioihin” kuin myös kreikkalaisiin kasvaviin poliksiin. Egyptiläiset arjen käytännöissä tukevat foinikialaisia, koska he hallitsevat monia osapuolia hyödyttävää merikauppaa. Lopulta roomalaiset tuhoavat 146 eaa Karthagon, foinikialaisten rikkaimman kaupungin. Ihmisiä tappaessaan ja orjuuttaessaan he samalla köyhdyttävät kulttuurista pääomaansa sekä tuottavat Rooman, siis omalle taloudelleen suuria menetyksiä.

Karthagolaiset ovat vähentäneet väestölisäystä uskonnollisilla rituaaleilla, joissa surmataan juuri syntyneitä poikalapsia, esikoisia. Tästä huolimatta on ajoittain yritetty purkaa väestöpaineita varustamalla retkikuntia, jotka kymmenillä laivoilla lähtevät etsimään sopivia asuinsijoja. Tunnetuin on Hannon johtama 60:n suuren laivan retkikunta. Matkan edistyessä perustetaan tukikohtia ja edetään Afrikan rannikkovesiä pitkin Kameruniin asti noin 525 tai 480 eaa. (I.K. Inha 1912. Hanno ss. 31-34 sekä Himilko ss. 35-36. Kuvaavasti Røhr; Otavan Kartastossa on maininta Hannosta Guineanlahden kohdalla. 1985, s. 26.)

Filosofiassa yhteiskuntafilosofia on oma tutkimusalueensa. Ihmettelenkin, miksi antiikin filosofian esityksissä yhteiskuntafilosofiset näkökohdat tulevat esiin kovin viitteellisesti ja pysähtyvät alkuunsa. Yksilöetiikka ja yksilöllinen elämäntaito niin kirjallisuutena kuin puheena kätkee alleen sekä sosiaaliset rakenteet että sosiaaliset prosessit. Valtaosa nykyisestä filosofisesta tutkimustoiminnasta on sokeita kysymyksille, jotka koettelevat elämäntapamme perustoja. Yksilöetiikka psykologisesti kuorrutettuna ilmentää vieraantumista nykyisen elämäntavan taloudellissosiaalisista lähtökohdista. Siksi jää yleisesti huomaamatta nykyisen elämäntavan ja hiipuvan antiikin elämäntavan yhtäläisyydet. Markkinapaineiden mukaisesti monissa maissa jatketaan maaperän ja vesivarojen yksityisomistamista. Suomessakin perinteinen kylien ympäristöjen metsien yhteisomistus on ajan saatossa muuttunut vallankäytön paineessa yksityisomistukseksi ja yhtiöomistuksiksi. Jatkossakin on odotettavissa, että suurten väestökeskuksien ihmisille puhdas ilma pysyy mm. matkustaen ostettavana hyödykkeenä.

Parhaimmillaan antiikin elämäntapa on ylläpitänyt onnellisuutta, tukenut sivistystä ja inhimillistä elämäntapaa. Ajanlaskumme alussa voimistuvat prosessit, jotka parin vuosisadan jälkeen alkavat kuihduttaa henkistä pääomaa. Monet varakkaiden sukujen vapaat ihmiset lukevat elämänfilosofisia kirjoituksia ymmärtämättä tulevaa. Parin miljoonan asukkaan Rooma kutistuu pikkukaupungiksi. Barbaariset valtakamppailut ja brutaali vallankäyttö luovat pitkän varjon. Vasta 1700-luvun tieteellisessä tiedostamisessa kyetään Museioinin monille tutkimuksille antamaan lisäarvoa. Nykyajassa välineelliset ratkaisut peittävät alleen arvokysymykset. Mikromuoveja on puolivuosisataa kylvetty kiihtyvästi sinne ja tänne. Vallitsevaan kielenkäyttötapaan sidotut ja silti valveutuneet tutkijat pääsevät ajoittain mediassa kertomaan havaintojaan varovaisin sanakääntein. Toistuvasti tehokkaat välineet peittävät alleen arvovalinnat

5. Seitsemän viisasta

Seitsemän viisasta ja muut protosofistat kreikkalaisen filosofian varhaisina edustajina ovat luoneet ajatuksia, jotka sopivat myös filosofian omaa luonnetta koskeviin tarkasteluihin. Heistä muodostuu filosofian varhainen sukupolvi ja heitä voidaan nimittää protofilosofeiksi tai protosofistoiksi. He eroavat suuresti filosofisessa kirjallisuudessa mainituista toisen tai kolmannen polven toisenlaisista viisaista eli sofistoista. Nämä menestyvät erityisesti sanasujuvuutensa ansiosta, vaikkakin ovat taidoiltaan ja tiedoiltaan monentasoisia.

Pyhän luvun seitsemän tavoittelu viisaiden osalta ei ole onnistunut tuottamaan yhtenäistä nimijoukkoa. Diogenes Laertios (2002, s. 16; 1, 13.) luettelee viisaita kaksitoista, joista yksitoista saa oman lukunsa: Thales, Solon, Khilon, Pittakos, Bias, Kleobulos, Periandros, Anakharsis Skyytti, Myson, Epimenides ja Ferekydes. Kahdestoista osattomaksi jäänyt on tyranni Peisistratos, jolta Ateena ja Pallas Athene ovat perineet symbolikseen pöllön (minervanpöllö; Athene noctua). Näiden lisäksi on vielä kymmenkunta vakavasti otettavaa ehdokasta. Monet heistä ovat kunnostautuneet poliksien yhteiskunnallisten vastakohtaisuuksien sovittelussa. Tosin K. Vorländer ja W. Capelle esittävät, että vain neljä heistä ovat saaneet jakamattoman tunnustuksen kuulua seitsemän viisaan ryhmään: Solon, Thales, Pittakos ja Bias. (Vorländer 1903/1990, s. 11. & Capelle 1968, s. 62.)

Käytännön tilanne on huomattavan moninainen, sillä Diogenes kohdassa (2002, s. 42; DL 1, 42.) esittää seuraavaa: Hermippos luettelee teoksessa ”Viisaita” seitsemäntoista henkilöä, joista seitsemän viisasta valitaan eri tavoin. He ovat Solon, Thales, Pittakos, Bias, Khilon, <Myson>, Kleobulos, Periandros, Anakharsis, Akusilaos, Epimenides, Leofantos, Ferekydes, Aristodemos, Pythagoras, Lasos Hermionelainen, joka on Kharmantideen tai Sisymbrinoksen tai Aristoksenoksen mukaan Khabrinoksen poika, ja Anaksagoras. Hippobotos taas esittää ”Filosofien luettelossa” seuraavat: Orfeus, Linos, Solon, Periandros, Anakharsis, Kleobulos, Myson, Thales, Bias, Pittakos, Epikharmos ja Pythagoras.

Protosofistojen fragmentit tai paremminkin tarinoista kirjallisuuteen siirtyneet maininnat ovat luonteeltaan elämänfilosofisia. Monet sisältävät normatiivisen etiikan ydinajatuksia, niissä on arkielämän etiikkaa. Sen sijaan filosofiset kehittelyt pysähtyvät alkuunsa.

Otan tässä esille suomentamani Wilhelm Capellen kaikki hänen valitsemat katkelmat luvusta ”Seitsemän viisasta”. (Capelle 1968, ss. 61-66.)

* Bias (n. 610–540 eaa.) kotoisin Prienestä, on toiminut tuomarina. Hän opettaa:

1. Die meisten Menschen sind schlecht. – 3. Geh langsam ans Werk; was du aber angefangen hast, bei dem harre aus. – 5. Sei weder gutmütig noch bösmütig. – 15. Was du Gutes vollbringst, das schreibe den Göttern zu, nicht dir. (Capelle 1968, s. 66.)

Useimmat ihmiset ovat huonoja.   Aloita hitaasti, mutta aloitettuasi jatka sitkeästi.   Älä ole hyväntahtoinen, äläkä pahantahtoinen.   Siitä mikä tuo sinulle hyvää, ylistä jumalia, älä itseäsi.

* Khilon (n. 620–550) Spartasta esittää seuraavat aforismit:

1. Erkenne dich selbst. – 7. Preise den Gestorbenen glücklich. – 8. Ehre den Älteren. – 10. Wähle lieber Verlust als schimpflichen Gewinn; denn jener bringt nur einmal Gram, dieser immer. – 15. Beherrsche den Zorn. – 19. Gehorche den Gesetzen. – 20. Erleidest du Unrecht, versöhne dich. Wirst du aber mißhandelt, so wehre dich. (Capelle 1968, s. 65.)

Tunne itsesi (gnóthi seautón).   Ylistä kuolleita onnellisiksi.   Kunnioita vanhempiasi.    Valitse mieluummin menetys kuin häpeällinen voitto, sillä se tuo vain kerran murhetta. Sen sijaan häpeä on pysyvää.   Hallitse suuttumus.   Tottele lakia.   Jos sinua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, tee sovinto. Mutta jos sinä toimit väärin, valmistaudu samalla puolustautumaan.

* Kleobulos, (n. 640–580) kotoisin Rhodoksen saaren Lindokselta, opettaa kohtuullisuutta ja itsehillintää. Hänet tunnetaan ajatelmista:

1. Maßhalten ist das Beste. – 2. Den Vater muß man ehren. – 4. Gern hören und nicht viel reden. – 9. Seinen Mitbürgern das Beste raten. – 10. Herr der Lust sein. – 11. Nichts mit Gewalt tun. – 12. Kinder erziehen. – 15. Den Feind des Volkes als Staatsfeind betrachten. – 17. Beim Weine nicht Sklaven züchtigen; sonst glaubt man, du wärest betrunken. – 18. Ein Mädchen aus gleichem Stande heiraten. Denn nimmst du eine aus vornehmem Geschlecht, erhältst du Herren und nicht Verwandte. (Capelle 1968, s. 65.)

Parasta on kohtuus.   Isää pitää kunnioittaa.   Mieluummin kuunnella ja puhua vähän.   Kanssaihmisiä on parasta auttaa.   Ole halujesi herra.   Älä tee mitään väkipakolla.   Kasvattakaa lapsia.   Kansan vihollista on pidettävä valtion vihollisena.   Viiniä maisteltua ei pidä kurittaa orjia; muutoin uskotaan, että olit humalassa.   Pitää mennä naimisiin samansäätyisen tytön kanssa. Sillä ottaessasi tytön ylhäisestä suvusta, joudut herruuteen etkä sukulaisuuteen.

Fragmentit eivät riitä kuvaamaan Kleobuloksen ajattelua. Tästä huolimatta fragmentista 12 olisi mahdollista jatkaa filosofista kehittelyä: Lapset kasvattavat. Tällöin ei pysyttäisi enää tavanomaisten elämänviisauksien tasolla. Diogenes Laertioksen mukaan (2002, s. 42; DL 1, 91-92.) Kleobulos on korostanut ajastaan poiketen myös tyttölasten kasvatusta.

Juhani Sarsila on suomentanut varhaisella kreikankielellä kirjoitetun ilmaisultaan vaikuttavan Kleobuloksen runon:

Olen neito vaskesta tehty
ja lepään Midaan haudalla.
Niin kauan kuin vesi juoksee
puut kasvavat suuriksi
nousee aurinko ja kirkas kuu
virtaavat joet ja huuhtelee meri rantaa;
niin kauan kerron kulkijoille
kyynelistä kostealla kummulla:
Midas on haudattu tähän.
(Filosofinen kulttuurilehti Genesis 1/1980, s. 2.)

Marke Ahonen on suomentanut saman seuraavasti:

Olen pronssinen neitsyt, lepään Midaan haudalla.
Niin kauan kuin vesi virtaa ja korkeat puut kasvavat,
aurinko nousee loistamaan ja kirkas kuutamo,
joet virtaavat ja meri hyökyy rantoja vasten,
niin kauan tässä pysyn, tällä kyyneleisellä paikalla,
kertoen ohikulkijoille, että tähän on haudattu Midas.
(Diogenes Laertios 2002, ss. 41-42; DL 1, 89-90.)

* Periandros (n. 630–585), julmuudestaan tunnettu Korintin tyranni tasapainottaa eri yhteiskuntaryhmien suhteita. Hän opastaa:

3. Gefährlich ist vorschnelles Wesen. – 7. Die Lüste sind vergänglich, die Tugenden unvergänglich. – 8. Im Glück sei mäßig, im Unglück besonnen. – 10. Zeige dich würdig deiner Eltern. – 12. Sei gegen deine Freunde, ob sie Glück oder Unglück haben, immer derselbe. (Capelle 1968, s. 66.)

Vaarallista on hätiköivä luonne.   Huvitukset ovat katoavaisia, hyveet pysyviä.   Ole onnessa kohtuullinen, epäonnessa maltillinen.   Osoita itsesi vanhempiesi arvoiseksi.   Ole ystävillesi aina sama, sattuipa heille onnen tai epäonnen hetkiä.

* Pittakos (n. 650–570), Lesboksen Mytilenen tyranni ja valtiomies, rajoittaa aateliston valtaa. Hän neuvoo kohtuullisuuteen.

1. Den rechten Augenblick erkennen! – 2. Von dem, was du vorhast, sprich nicht. Denn wenn es dir nicht glückt, wirst du verlacht. – 10. Das Land ist sicher; auf das Meer ist kein Verlaß. – 11. Gewinn ist unersättlich. (Capelle 1968, s. 66.)

Tunne oikea silmänräpäys!   Älä puhu aikeistasi. Sillä jos sinua ei onnista, tulet naurunalaiseksi.   Maa on luja, mereen ei voi mitenkään luottaa.   Voitto on kyltymätön.

Demokritos hyödyntää Pittakoksen ajattelua:

Freimut ist das Kennzeichen freier Gesinnung, aber die Gefahr liegt dabei in der Abmessung der richtigen Zeitpunktes. (DK frg. B226. Diels II 1922, s. 106. Loppuosa tulkittuna: den rechten Augenblick erkennen.)

Vapaalle toiminnalle on ominaista julkisuus, mutta vaikeutena on oikean silmänräpäyksen valinta. (suomennus kreikasta Juhani Sarsila 1980.)

Sören Kierkegaardin filosofiassa silmänräpäyksessä avautuu ihmisen eksistenssi. Mielenkiintoista on, että ajatukset muodostavat pitkiä kaaria sekä ajattelijoiden tarkoittamina että tahtomatta.

* Solon (n. 640–560), ateenalainen lainsäätäjä ja runoilija, ymmärtää yhteiskunnallisia vastakohtaisuuksia. Hänen rakenteita koskevat uudistuksensa luovat perustan Ateenan voimistumiselle taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti. Tavallaan hänen toimintansa mahdollistaa sofistojen ilmaantumisen. Hänet tunnetaan ajatelmista:

1. Nichts zu sehr. – 3. Fliehe die Lust, die Unlust gebiert. – 9. Freunde erwirb nicht rasch; die du aber erworben hast, verwirf nicht rasch. – 10. Wenn du gehorchen gelernt hast, wirst du auch zu befehlen verstehen. – 12. Rate deinen Mitbürgern nicht das Angenehmste, sondern das Beste. – 19. Sei gegen deine eigenen Angehörigen milde. – 20. Erschließe das Unsichtbare aus dem Sichtbaren. (Capelle 1968, s. 65.)

Ei mitään liikaa (méden agán).   Karta himoa, hallitse mielipahaa.   Ystäviä älä hanki äkillisesti, mutta kun olet heitä saanut, älä hylkää heitä nopeasti.   Kun olet oppinut tottelemaan, tulet myös ymmärtämään käskemistä.   Auta kanssaihmisiäsi ei mieluisammalla vaan parhaalla.   Osoita lähiomaisillesi lempeyttä.   (Mieskeskeisessä yhteiskunnassa nämä sanat kohdistuvat sellaisiin miehiin, jotka perheen päänä saattavat käyttää väkivaltaa niin vaimoonsa kuin lapsiinsa. °TS)   Erota näkymätön maailma näkyvästä.

* Thales (n. 625–547) on miletoslaista kauppiassukua, tunnetaan geometrian ja tähtitieteen taidoistaan. Häntä pidetään joonialaisen luonnonfilosofian ensimmäisenä ajattelijana. Ilmeisesti hän on ollut egyptiläisten ja kaldealaisten oppilas. Thales onnistuu kolmiomittauksen avulla määrittämään mm. laivan etäisyyden satamasta tai rannalta.

Yksinkertaisin mittaustapa on järjestää rannalle tilanne, jossa laiva on näkyvissä kahdesta eri tarkkailupisteestä siten, että samanaikaisesti toisesta pisteessä laiva näkyy suorassakulmassa ja toisesta 45 asteen kulmassa. Tällöin laivan etäisyys on sama kuin tarkkailupisteiden välinen etäisyys. Kun laivan etäisyys kasvaa, silloin tarvitaan lukuisia avustajia tai rannan toista tarkkailukulmaa on kasvatettava ”sopivasti”. Yksi kätevä ratkaisu on käyttää sellaista suorakulmaista kolmiota, jossa kateettien pituudet ovat 5 ja 12 sekä hypotenuusan 13 mittayksikköä. Tällöin neliöön korottamisen jälkeen tulee paikkansa pitävä tulos 25+144=169. Suorakulman pitkän sivun osoittaessa laivaan ja toisen mittaajan liikkuessa rannalla siten, että laiva näkyy juuri etukäteen kulmamittariin asetetusta näkökulmasta, silloin laiva on 12 mittayksikköä etäällä rannasta. Kun matematiikkaa ymmärtävä filosofi ohjaa tapahtumista ja oppilaat omaa päätään käyttäen toimivat, kummasti oppilaille alkaa avautua myös teoreettiset näkymät. Konkreettisten lähtökohtien ymmärtämisen syvetessä samalla teoreettisiin ajatuksiin tulee selkeää sisällöllisyyttä.

Thalesta on eurooppalaisessa perinteessä pidetty matematiikan tieteenä perustajana sekä persialaisille ja egyptiläisille on jätetty vaatimaton osa käytännöllisten laskutaitojen hallitsemisessa. Tässä suhteessa Raimo Lehti ja Erik Stenius tuovat esiin monille yllättäviä näkökulmia. Stenius huomauttaa: Yleinen käsitys, että antiikin kreikkalaiset olisivat ensimmäiset, jotka tutkivat geometriaa tieteenä on osoittautunut vain varauksin paikkansa pitäväksi. Niinpä Pythagoraan teoreema oli tunnettu Babyloniassa 1500 vuotta ennen Pythagorasta. Myös egyptiläisillä oli merkittäviä geometrian tietoja. (Oikkonen; 1982, s. 42.)

Raimo Lehti esittää (Oikkonen; 1982, s. 24.): Myös tasakylkistä kolmiota on jo varhain käytetty sellaisissa ornamenteissa, joista sen kulmien summaa koskeva lause ilmenee välittömästi katselemalla. Esimerkiksi Kaldean Uurin 1. dynastian kuningashaudoissa on löydetty kaunis harppu, jossa on koristeena kullattu häränpää. Häränpää on kiinni pylväässä, jota kiertää kullattuun puuhun upotetuista sinisistä kolmioista rakentuva ornamentti (11. s. 91). Viite on sivulla 39: 11. Lloyd, S., Die Kunst des alten Orients. München u. Zürich 1961.

Lehti esittää piirroksen seuraavalla sivulla, josta näkee ”välittömästi” tasakylkisen kolmion kulmien summan olevan 180 astetta. Piirroksen alla on teksti: Kuva 4. α + β + α = 2R ‒ Edellisellä sivulla Lehti huomauttaa piirroksiaan varten: (R = suorakulma). (Oikkonen; 1982, s. 25.)

Piirroksen alla on tarkentava selvitys: Jos kierrämme pylvään lieriömäisen pinnan auki, saamme kuvan 4 mukaisen kuvion, jossa kahden yhdensuuntaisen suoran välissä on yhteneväisiä tasakylkisiä kolmioita, kärjet vuorotellen ylöspäin ja alaspäin. Kuvio antaa suorastaan katselemalla kolmion kulmain summaksi kaksi suoraa kulmaa. Samanlaisia koristeornamentteja esiintyy myös esim. kreikkalaisissa noin ajalta 1000 eKr peräisin olevissa soljissa (16. s. 73). Viite 16 on sivulla 40: Wussing, H., Mathematik in der Antike. Leipzig 1965. (Oikkonen; 1982, ss. 25, 40.)

Lisäksi sivulla 33 on koko sivun levyinen kuva puhuttelevasta häränpäästä. Kuvan alla on teksti: Harppua koristava kullattu häränpää Uurin 1. dynastian kuningashaudoista (n. 2500-2350 eKr). Häränpään yläpuolella harpun varressa oleva koristelu antaa katsojalle ”todistuksen”, että tasakylkisen kolmion kulmain summa on kaksi suoraa kulmaa. (Oikkonen; 1982, s. 33.)

Samainen häränpää hieman toisesta näkökulmasta kuvattuna on alun numeroimattomien sivujen ja heti sisällysluetteloaukeaman jälkeen teoksessa: Grimberg; Kansojen historia 2 Etu-Aasia Kreikka. 3.u.p. WSOY Porvoo-Helsinki-Juva 1980. (Tosin ilman viittausta matematiikkaan.)

Capellen mukaan Thales ennustaa 22.5.585 eaa ajoitetun auringonpimennyksen. (Capelle 1968, s. 69.) Mutta esimerkiksi mm. Larsson, Ludwig ja monet muut ilmoittavat ennustuspäiväksi 28.5.585. (Larsson 1926, s. 7. & Ludwig 2006, s. 43. & Castren & Pietilä-Castren 2006, s. 570.) – Thales toteaa, että viisas käyttää sanoja säästellen. Volkov ilmaisee ajatuksen seuraavasti: Monisanaisuus ei ole viisaan ajattelun periaate. (Volkov 1974, s. 71.) Fragmentti viittaa myös yhteisön sisäiseen, ei-julkiseen perinteeseen.

Edelleen Thales esittää:

1. Übernimm eine Bürgschaft, und schon ist das Unheil da. – 4. Sei nicht reich durch Schlechtigkeit. – 8. Die Liebe, die du den Eltern erweist, erwarte selber im Alter von deinen Kindern. – 11. Unerfreulich ist Untätigkeit. – 12. Schädlich ist Mangel an Selbstbeherrschung. – 13. Schwer ist erträglich Mangel an Erziehung. – 15. Sei nicht untätig, auch dann nicht, wenn du reich bist. – 17. Laß dich eher beneiden als bemitleiden. – 18. Halte Maß. – 19. Trau nicht allen. (Capelle 1968, s. 66.)

Otahan kontollesi takaukset, ja siellä jo vaanii turmio.   Älä rikastu kelvottomin keinoin.   Rakkaus, mitä osoitat vanhemmille, odotat itse samaa lapsiltasi vanhuudessa.   Ikävä on toimettomuutta.   Turmio on itsehallinnan puutetta.   Raskaus on kasvatuksen siedettävä puute.   Älä ole toimeton, älä silloinkaan jos olet rikas.   Salli itseäsi pikemminkin kadehdittavan kuin surkuteltavan.   Säilytä mittasi.   Älä luota kaikkiin.

Historia ilmenee Thaleen luontoa koskevissa käsityksissä, esimerkiksi:

daß der Magnetstein eine Seele habe, weil er das Eisen bewegt. (Capelle 1968, s. 71.)

Magneettikivellä on sielu, koska se liikuttaa rautaa.

Thaleen suuhun on asetettu seuraavia sanaleikkejä:

Mitä on maailmassa eniten? – Avaruutta.   Mikä on nopein? – Ajatus.   Mikä on voimakkain? – Välttämättömyys.   Mikä on viisain? – Aika, sillä se keksii kaiken.   Mikä on vaikeinta? – Tuntea itsensä.   Mikä on helpointa? – Neuvoa muita.   Mikä on suurin ihme? – Eläkeikään ehtinyt tyranni. (Vertaa: Volkov 1974, s. 71. Diogenes Laertios 2002, ss. 23-24; DL 1, 36.)

Ajatuksia herättävä on seuraavakin:

Kuka on onnellinen? – ”Se, jolla on terve ruumis, toimiva sielu ja oppivainen luonto.” (Diogenes Laertios 2002, s. 24; DL 1, 37.)

Valitettavasti en kykene suoraan kiinnittämään seuraavaa ajatelmaa kehenkään varhaiseen viisaaseen. Se on vastakkainen Thaleen kiteytykselle: Kukaan ei ole onnellinen ennen kuolemaansa. Tosin Solonilla on vastaava henkinen ajatelma: Ketään elossa olevaa ei voi sanoa onnelliseksi; ihmisen yksilöllistä elämää voi arvioida vasta sen päätyttyä.

Herodotokselta (Hist. 1,32,7) on lähtöisin puhutteleva idea mutta ei sanonta, että ”Kukaan ei ole onnellinen ennen kuolemaansa”. Sanonta löytyy sitten lukuisilta kirjailijoilta. Herodotoksella viisas Solon argumentoi, ettei ketään elossa olevaa voi sanoa onnelliseksi; partikulaarin ihmisen elämää voi arvioida vasta sen päätyttyä. Latinaksi Solonin argumentti on ”Nemo [est] ante mortem beatus”. Kroisos pettyi pahasti, kun Solon ei arvioinut häntä onnelliseksi. (Juhani Sarsila)

6. Horisonttien avartuminen
Ajattelun vapaus ja menneisyyden ideologisoituminen

Monien ajatuskehitelmien juuret yltävät syvälle ja etäälle. Valitettavan usein toimimme ajatusryppäistä kehitettyjen yksioikoisten kiteytymien tai erityistilanteeseen sopivan tulkinnan ohjaamina. Lisäksi meillä on taipumus antaa erinäisistä ideoista kunnia suurmiehille tai toisinaan suurnaisille, vaikka idean edellytykset muodostuvat dialogissa tai joku tuo esiin tekstin osin implisiittisen idean eksplisiittisesti.

Jo pitkään on tiedetty, että Manner-Euroopassa, Britanniassa ja Irlannissa on monia epätavallisia megaliittirakennelmia, joista Stonhenge on vaikuttavin. Niiden mahdollisia tarkoituksia ja tapaa, jolla ne ilmentävät varsin pitkälle kehittynyttä geometrisen ja astronomisen tiedon tasoa, on tutkittu laajalti. Irlannin varhaisimmista, noin 3300 eKr. peräisin olevista esimerkeistä tavataan tällaiseen tietämykseen viittaavia kiviasetelmia, jotka sallivat auringonsäteiden paistaa kesä- ja talvipäivänseisauksina erityisten aukkojen läpi.

Ensimmäiset kiviympyrät rakennettiin noin 3000 eKr. Stonehengen ensimmäinen osa ilmestyi nuoremman kivikauden (so. neoliittisen kauden) loppupuolella 2800-luvulla eKr. Kansasta, jolla oli tällaista astronomista tietoa Auringon ja Kuun liikkeistä, tiedetään vain hyvin vähän. Heidän asuinpaikoillaan lähellä Stonehengea tehdyt kaivaukset viittaavat varsin epätavalliseen ja valikoituneeseen ryhmään, jolle metsästystä ja keräilyä harjoittaneet toiset ryhmät toivat elintarvikkeet muualta. Kenties he vastaanottivat ruokatäydennyksiä lähiympäristön kunnioitusta tuntevilta ihmisiltä? Vuoden 2500 eKr. jälkeen Etelä-Euroopasta saapui Englannin eteläosiin uusi ja fysiologisesti selvästi erilainen maahanmuuttajaväestö. Omaperäisten mutkikkaasti kuvioitujen nokallisten maljojensa ja keraamiikkansa ansiosta he ovat tulleet tunnetuiksi ”ruoka-astiakulttuurin” edustajina. Tällaisia astioita on löydetty kaikilta niiltä seuduilta, joille he asettuivat. Stonehengen vaikuttavat triliitit rakennettiin juuri ruoka-astiakulttuurin aikana kahdessa eri rakennusjaksosossa: ensin 2100-luvulla eKr. ja sittemmin pronssikaudella vuoden 2000 eKr. jälkeen. Ruoka-astiakulttuurin levittäytyminen näyttää tapahtuneen läheisessä yhteydessä indoeurooppalaisten kielten ja niihin liittyneiden kulttuurillisten aspektien leviämisen kanssa. Tämän kulttuurin edustajat muuttivat indoeurooppalaista kieltä puhuneilta seuduilta Englantiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Heidän vaellustensa ja vaikutuksensa laajuus nähdään kuvassa 2.18, joka perustuu B. L. von Waerdenin keräämään aineistoon.

Geometrian rituaalisen alkuperän huomattavan yleisillä ilmentymillä ja ajatuksella siitä, että rangaistuksilta voitaisiin välttyä suorittamalla tiettyjä täsmällisiä laskutoimituksia, on sekä Kreikassa että Intiassa kiistattomat kielelliset erityispiirteensä. Kreikan kieli ja sanskrit ovat kumpikin samasta kantakielestä polveutuvia indoeurooppalaisia kieliä. Levitessään sivilisaation keskusten halki aikavälillä 3000‒2000 eKr., tämä yhteinen kantakieli kantoi varmasti mukanaan monia uskonnollisia ja matemaattisia ideoita. Pythagoraan teoreema näyttää olleen tunnettu jo niinkin varhain kuin 2000 eKr., aikana jolloin sekä kreikkalaisten että hindujen esi-isät asustivat samoilla seuduilla Tonavan ympäristössä. On täysin järjellistä olettaa, että kreikkalaiset ja hindut veivät nämä yhteiset tietonsa mukanaan uusiin sivilisaatiokeskuksiinsa edellisten levittäytyessä etelään ja jälkimmäisten vaeltaessa itään Iranin ja Pohjois-Intian halki. (Barrow 1999, ss. 116-117.)

Indusvirran suistoalue voi pintapuolissa tarkasteluissa tuntua kovin vieraalta alueelta. Jos ajatellaan Pythagorasta ja Demokritosta tiedon etsijöinä ja ymmärryksen rakentajina, molemmat ovat voineet kohdata kaukana idässä jotakin tuttua ja luonnollista. He ovat saaneet voimakkaita herätteitä matemaattisen ymmärryksensä syvenemiseen. Pythagoras on havahtunut maailmankatsomuksellisesti sielunvaellusopin todellisuuteen. Molemmat ovat mitä ilmeisemmin palanneet takaisin kreikkalaiseen kulttuuripiiriin välimerellisistä uskomuksista vapautuneina, itsenäisinä ihmisinä. Tämän seikan voimme päätellä kumpaisenkin opetustoiminnan vapauttavista seurauksista. Molempien lähtökohdat ovat kovin samankaltaisia, seuraukset ilmenevät erilaisina: monia pythagoralaisia yhdistää sielunvaellusoppi ja monia demokritoslaisia näkemys, että jumalat ovat ihmisten keksintöjä.

Pythagoras ja Demokritos irrottautuvat aikalaistensa itsestään selvyyksistä sekä hallitsevasta mytologiasta. Vaikka he ovat itsenäisiä ja saavat seuraajia, silti vallitseva ideologia suojelee itseään. Pythagoraan ajattelun todellistumiset säilyneinä teksteinä ovat olemattomat. Demokritoksen teokset ovat hävinneet tai hävitetty, jäljelle on jäänyt lähinnä eettisiä ja yhteiskuntafilosofisia katkelmia. Filosofisesti on pulmallista juuri teoreettisten kirjoituksien kohtalo. Pelkistä vähäisistä ”sirpaleita” on mahdotonta tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä hänen ajattelustaan ja ideoiden kehittelyjen saavutuksista.

Mitään erotusta maallisen ja hengellisen elämän välillä ei voitu ajatellakaan: papit toimivat ilman ”kutsumusta” valtion virkamiehinä. Sen vuoksi oli luonnollista, että ateisteiksi avoimesti tunnustautuvien tai sellaisiksi epäiltyjen filosofien katsottiin rikkovan valtion lakeja ja yhteisön sääntöjä vastaan: kukaan ei voinut olla kunnon ateenalainen uskomatta Athenen, kaupungin suojelijattaren, ja hänen isänsä Zeuksen mahtiin. Tästä syystä 400‒300-luvulla filosofit olivat lukuisia kertoja oikeudessa syytettyinä. Tunnetuin tapaus on Sokratesta vastaan nostettu oikeusjuttu: häntä syytettiin 399 siitä, että ”hän ei uskonut valtion tunnustamiin jumaliin, koetti tuoda valtioon uusia jumaluuksia ja siten turmeli nuorisoa”, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Häntä ennen oli jumalattomuudesta syytettyinä tuomittu Perikleen opettaja, Klazomenaista kotoisin oleva Anaksagoras, abderalainen Protagoras sekä miletoslainen Diagoras, jotka kaikki kolme olivat vieraspaikkalaisia mutta Ateenassa voimakkaasti vaikuttaneita. /Ks. E. Derenne, Les procés d`impiété intentés aux philosophes á Athénes au V° et au IV° siéle avant Jésus-Christ (Liége 1930)./ (Flaceliére 1959, 2004; ss. 183-184.)

Ateenan ideaalistamisessa unohdamme sen sortavat rakenteet ja arvaamattomuuden inhimillisessä arjessa. Yksinkertaisesti osa johtohahmoista alkaa pelätä vaikutusvaltansa hupenemista mm. Anaxagoraan, Protagoraan ja Diagoraan ajatuskehittelyjen jatkuessa.

Ateenassa oli 400-luvulla suunnilleen 40000 kansalaista ja 20000 metoikkia. Jos tähän lisätään kumpaankin ryhmään kuuluneet naiset ja lapset, toteamme vapaasyntyisen väestön käsittäneen ehkä noin 200000 henkeä. Orjia oli vähintään saman verran, vaikka heidän lukumääräänsä on mahdoton arvioida edes likimääräisesti. Heitä oli ehkä 300000, kenties enemmänkin. (Flaceliére 1959, 2004; s. 58.)

Perikleen aikana Ateenan poliksessa oli suunnilleen 100000 orjaa ja noin 25000 metoikkia. Ateenalaisiksi laskettiin suunnilleen 175000 henkeä, mutta heistä oli vain noin 40000 miehellä täydet kansalaisoikeudet. (Furuhagen 1983, s. 238.)

Metoikit olivat yleensä käsityöläisiä, muista poliksista Ateenaan muuttaneita, osa vapautettuja orjia tai myös taustaltaan ei-kreikkalaisia. He maksoivat veroja eikä heillä ollut äänioikeutta. Vapaat ateenalaiset elivät orjien työn varassa ja siten tekemällä itse fyysistä työtä häpäisivät itsensä. Vapaat miehet harjoittelivat ollakseen päteviä toimimaa kriisitilanteissa. Sodassa he saattoivat kunnostautua tai joutuivat kunnostautumaan. Kun on vapaata aikaa, monet juuri aikuistuneet innostuivat keskusteluista ja sytyttävistä väittelyistä. Tältä pohjalta etenkin Ateenan kukoistusaikana yllättävän monet halusivat itse kasvaa soljuvasanaisiksi väittelijöiksi. Siihen he tarvitsivat myös retorisia taitoja. Tilanteiden ehdoilla monet vierailevat notkeasanaiset sofistat nousivat kuuluisiksi. Se ei miellyttänyt niitä, jotka pelkäsivät valta-aseminensa heikkenemistä.

Ateenan puolesta miljoonasta asukkaasta yli puolet oli orjia. Tasapainotilan järkkyminen tavalla tai toisella voisi käynnistää välienselvittelyt, joissa tuhoutuisi työnteon tietotaitoa, varastoja ja työvälineitä. Varttuneet konservatiivit halusivat kaiken jatkuvan ennallaan, siis sopivasti heidän taustaryhmilleen vaurautta tuottaen.

7. Alustava hahmotus järjen heroismista

I

Käänteen luova merkitys omaehtoisen filosofisen ajattelun kehittymiselle on Thaleen ennustus auringonpimennyksestä. Tapahtumaa pohdittaessa onkin esitettävissä, että varhaisen filosofian muotoutuminen filosofiaksi käynnistyy kenenkään ymmärtämättä vuonna 585 eaa. Ajoituksen hyväksymisestä seuraa käytännöllistä arvoa, siitä lähtien voidaan nimittäin rakentaa kohtalaisen jäsentynyt kuvaus antiikin kreikkalaisesta filosofiasta.

Thales on mennyt mielellään parin oppilaansa kanssa Delfoin Apollonin temppeliin. Siellä uskonnollisten riittien keskiössä on ollut hänelle läheinen jumala, sillä Apollonin palvonnan juuret juontuvat kreikkalaisuuden ulkopuolelle Vähä-Aasiaan. Onhan luontevaa, että valontuojan Jumalakin tulee idästä. Miletoksessa asunut Thales on ollut ilmeisesti puoleksi kaarialainen. Delfoi on panhelleenisenä, aidosti kosmopoliittisena ja korporatiivisesti hallittuna luonteva, puolueeton paikka viisautta etsivien keskusteluille. (Camp & Fisher 2004, ss. 69 & 162.) Varhaisista ajoista asti hallinnossa oleva kreikkalaisten heimojen edustus on ollut omiaan vakauttamaan elämänkulkua eivätkä sotapäälliköt jumalallisen koston pelossa halunneet toimia alueella aggressiivisesti. Tietenkin tilannetta hyödynnetään: Delfoissa ovat olleet mm. merkittävien poliksien aarrekammiot.

Filosofisen harrastuksen alussa ehkäpä juuri vuonna 582 antiikin Delfoissa ratkaisevassa osassa on kehotus: Tunne itsesi. Filosofia alkaa elää velvoittavana ideana, ikään kuin sisäistyneenä äänenä viisaiden keskinäisissä keskusteluissa. Diogenes Laertios nimeämistä viisaista eli protofilosofeista tahi protosofistoista todennäköisesti joitakin ei ole paikalla. Joillakin on mukana myös varttuneita oppilaita. Lisäksi läsnä on muita ajattelijoita oppilaineen. Kokonaismäärä saattaa kohota lähes neljäänkymmeneen.

Tunne, tiedosta itsesi on suuresti Pythia Femonoen luomus. Sitten spartalainen Khilon ja miletoslainen Thales laajentavat merkityksien kirjoa. Luontevasti kehotuksesta muodostuu monia varhaisia protofilosofeja sosiaalisesti sitova ajatus. Tunne itsesi idean merkitys ja sisältö todellistuu filosofista toimintaa ohjaavana sisäisenä normina, jopa ehtona ymmärrykseen. Viisaiden perinnön vaalimisen paikkana Delfoin oraakkeli-instituutio antaa monille kriitikoille turvapaikan siksi aikaa, kunnes poliksen johdossa tapahtuu vaihdoksia tai kunnes häly laantuu.

Protofilosofien vaikutuksen ilmausta on, että Delfoista neuvoja ja vaihtoehtoja kysymään tulleiden edessä on lukenut kiveen hakattuna nimenomaan: Tunne itsesi sekä Ei mitään liikaa. Kehotuksien tarkoituksena on sekä herättää toivoa että varoittaa etukäteen, jotta kysyjä on sopivassa ajatuksellisessa ja asenteellisessa tilassa kohdatessaan vastauksen. Tapahtumisessa filosofia tulee esiin oraakkelin ja papiston moni-ilmeisenä runoelmana. Parhaimmillaan ennustus rikkoo luontevia vaihtoehtoja eikä se vihjaa mahdollisuuteen ”ehkä”. Sen sijaan neuvoa kysyvä voi törmätä yllättävään näkökantaan, kysymisen edellytyksien kyseenalaistumiseen.

Kaiken ohessa Apollonin aivoituksia esittävä oraakkeli tai ruuhka-aikoina oraakkelit ja ennustuksia tulkitseva Delfoin papisto ovat oikeuttaneet varhaisten filosofien toimintaa. Ikään kuin kenenkään tarkoittamatta syntyy poliksissa luontevalta tuntunut käytäntö, jossa vallassa olevat joutuvat sietämään heille itselleen epämieluisia kommentteja ja ajattelukehitelmiä. Viisaisiin kajoamisessa on ollut jumalallisen vihan, koston riski. Tietenkin tilanne on toinen kovapäisen tyrannin vallankäytössä. Näin käytyä monet viisaat ovat vaihtaneet polista – ja tulleet takaisin tilanteen tasaannuttua.

Filosofisen tutkimuksen tuottaessa menestystä mm. kosmologiassa ja matematiikassa toisen ja kolmannen polven viisaat saattavat keskittyä lupaavilta vaikuttaviin ongelmiin. Todellisuus moninaisuudessaan näyttäytyy mielenkiintoiselta, mikä seikka oikeuttaa nimityksen luonnonfilosofia liittämisen protofilosofeihin. Tutkimuksellinen menestyminen taas tarkoittaa, että ihmisenä olemisen, siis ihmisenä toimimisen ja ihmiseksi kasvamisen ongelmat eivät ole olleet useinkaan polttavina esillä. Miksi keskustella sellaisista kysymyksistä, joihin ei tunnu liittyvän uudentyyppisiä ajatusituja tai joihin annetuista vastauksista vallitsee vakiintuneet näkemyserot ja osassa suuri yksimielisyys? Yli sadan vuoden keskustelun tuottamasta korkeasta sivistyksellisestä tasosta kertovat mm. Demokritoksen eettiset fragmentit. Samalla monien ajattelijoiden tulkinnat ilmentävät varhaisen filosofian sisältämän Tunne, tiedosta itsesi perinteen menestystä.

Ateenassa poliittisten rakenteiden muututtua Platon kirjoituksissaan vauhdittaa filosofian ymmärtämistä: Keskeistä on omassa itsessään heijastuvien ajatusten ja tuntemuksien sekä poliksen prosessien käsittäminen. Teksteissään hän työstää sofistojen ja erityisesti opettajansa Sokrateen ideoita.

Aikakaudet vaihtuvat, historiassa toteutuu tarkoitettuja ja tarkoittamattomia pyrkimyksiä sekä sattumanvaraisuutta. Oleellista on tiedostaa, että filosofiseen kirjallisuuteen tulee suuria aukkoja, ja että osa säilyneistä teksteistä ei ole käytettävissä. Platonin teokset antavat uuden ajan eurooppalaiselle sivistykselle filosofisen mallin, jossa Sokrates on pääosassa kuolintapansa kruunaamalla Tunne itsesi normilla. Yleisesti Sokrates näyttäytyy edelleen filosofian suoranaisena isänä, vaikka jo pythagoralaiset ovat käyttäneet sanaa filosofi.

Abderalainen Demokritos on ollut aikansa filosofisen ymmärryksen poikkeuksellinen todellistuma. Hän ei ole asunut Ateenassa eikä osallistunut siellä perusteellisiin keskusteluihin, koska Ateenalla ei ollut tarjottavana hänelle mitään oleellista. Ehkä Protagoraan kautta Demokritos on ollut perillä tilanteesta. Filosofian varsinainen viriäminen Ateenassa alkaa tapahtua kymmenisen vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen ja ilmeinen älyllinen menestys käynnistyy Platonin ollessa viisikymmenvuotias. Tuolloin Demokritos on ollut jo yli 90-vuotias. Kukoistava platoninen koulukunta ei koe tärkeäksi antaa tunnustusta Demokritokselle, jonka materialistiset ja deterministisiksi tulkittavat näkemykset ovat kriittisessä suhteessa Platonin teksteihin. Sen sijaan Akademeian johtotehtävistä osattomaksi jäänyt Aristoteles viittaa usein Demokritokseen ja kommentoi hänen ajatuksiaan.

II

Edmund Husserl osallistuu 1930-luvun alussa kulttuurin kriisiä koskevaan keskusteluun, jolloin hän on kommentoinut antiikin filosofian tilannetta syventymättä yksityiskohtiin. Husserl esittää filosofian syntymistä filosofiana koskevan ajatuksen, jossa teoreettinen intressi nousee intersubjektiiviseksi ja siten viisaiden yhteisöä muodostavaksi voimaksi. Husserlin mielestä muotoutumisprosessissa todellistuu ainutlaatuinen kulttuurinen murros. Ei ole syytä vähätellä hänen erottelevan ajatuskehitelmän merkitystä, jonka avaaminen paljastaa, kuinka filosofinen ymmärrys on luontevan kriittisessä suhteessa mm. aikansa uskonnolliseen pohdintaan sekä erityisesti arkiajatteluun. Husserl siis ajattelee, että filosofian muotoutumisessa omaehtoisena filosofiana on tapahtunut jotakin perustavanlaatuista, ei ainoastaan tapahtunut vaan edelleen suurta merkitystä kantavaa. Hänen fundamentaalinen ajatus eli teoreettisen intressin merkitys filosofian muotoutumisessa on syytä nostaa ponnekkaasti esille. Teoreettinen intressi ei tarkoita etääntymistä konkreettisesta tai arkisesta kysymyksistä vaan etäisyyttä suhteessa vallitseviin taloudellisiin, poliittisiin, uskonnollisiin ja arkisiin odotuksiin. Filosofia omaehtoisena filosofiana on tulosta tietoisesta etäisyydenotosta ja ajatuksellisesta itsenäisyydestä.

Teoreettisen intressin läsnäolosta seuraa varhaisten ajattelijoiden toimintaan tutkimuksellisia seuraamuksia, niinpä jo Karl Vorländer kirjoittaa:

Wie es mit der Entlehnung einzelner Kenntnisse aus dem Orient beschaffen gewesen, ist eine Frage, die den Philosophiehistoriker weniger interessiert. Wichtig dagegen ist es, festzuhalten, daß die ersten Philosophen, wie wir sehen werden, zugleich Männer der Wissenschaft gewesen sind. (Vorländer 1903/1990, s. 12.)

Se kuinka yksittäiset tiedot ovat lainautuneet idästä, on kysymys, joka kiinnostaa vähän filosofian historioitsijaa. Sitä vastoin on tärkeää julkistaa, että ensimmäiset filosofit, kuten tulemme näkemään, ovat olleet samalla tieteen miehiä.

Husserl nostaa osin tarkoittamatta filosofian ikoneiksi Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen. Hän oikeuttaa aikansa oppihistoriallisilla näkemyksillä edelleen vallitsevaa mytologiaa filosofian kulta-ajasta. Käytännössä hän heijastaa reflektoimatta omia ja aikakautensa jäsennyksiä kuvaamaan antiikin filosofista keskustelua.

Syvennyttäessä pohtimaan havaitaan, että Sokrates ja Aristoteles kokevat kovin hämäränä teoreettisen intressin. He toimivat oleellisesti samoin, kuin monet ennen heitä vaikuttaneet esimerkilliset ajattelijat. Sokrates suorastaan haluaa olla käytännöllinen eli kanssaihmistensä kasvattaja sivistykseen, jonka ytimessä ovat hyveet. Vaikka Sokrates on itsenäisen filosofian harrastamisen perikuva, silti hän karttaa keskusteluja tietoisuutta rakentavista teoreettisista kysymyksistä. Opettajastaan poiketen Platon kykenee kohtaamaan pythagoralaisten ja elealaisten sekä kaikesta huolimatta myös osittain Demokritoksen näkemyksiä. Platonin filosofiassa on teoreettinen hahmotus primaarista, teoria onkin hänelle vapautusta aistimusten viekoittelevuudesta ja kykyä katsella ideoita. Antiikin jäsentämisen tavassa ja yksityiskohdissa Husserl käsittääkseni jää etäälle keskeisten näkökohtien tavoittamisesta, sen sijaan hyväksyn hänen kantavan ideansa: universaalisen ja radikaalisen kriittisyyden muotoutumisen antiikin filosofiassa sekä kriittisyyteen perustuvan normatiivisen toimintamallin nousemisen filosofisen sivistyksen ytimeksi ja voimaksi.

Husserl kirjoittaa: Minusta tuntuukin, että vaikka minua saatetaan tässä pitää taantumuksellisena, olen huomattavasti radikaalimpi ja paljon vallankumouksellisempi kuin ne, jotka puheissaan nykyään esiintyvät radikaaleina. (Husserl 2006, s. 161.) Miksi vanhakantaiselta vaikuttava Husserl olisi radikaalinen ja vallankumouksellinen? Vastaukseen viittaa sanan ”radikaalinen” merkitys: juuriin meneminen, perustoihin asti yltävä. Hänelle filosofia on tietoisuutta perustoista, perusteista, periaatteista, edellytyksistä, ehdoista, arvoista, intresseistä ja oletuksista. Tietoisuuden ehtojen selvittäminen johtaa ikään kuin luonnostaan kyseenalaistamaan vallitsevia käsityksiä ja itsestäänselvyyksiä.

Husserlin kommentti kääntää huomion pohtimaan hänen omia filosofisia lähtökohtiaan. Minusta Husserl kokee filosofisen toiminnan erityisesti kahden ominaisuuden synteesinä: Filosofian idean oma edellytys on usko totuuden olemassaoloon saksalaisen idealismin ja siten myös J.V. Snellmanin hengessä. Toiseksi filosofiaa luonnehtii radikaalinen ja universaalinen kriittisyys. Husserlin ohjelmallinen linjaus ei jää filosofian sisälle vaan se säteilee vaikutuksensa erityistieteelliseen tutkimukseen ja yleensä kriittiseen keskusteluun. Hän kirjoittaa tutkimusta suuntaavasti ja toivottua tulevaisuutta ennakoivasti: Järki (ratio), joka nyt on kyseessä, ei ole mitään muuta kuin todella universaalia ja aidosti radikaalia hengen itseymmärrystä universaalin vastuullisen tieteen muodossa. (Husserl 2006, s. 174. Käännöstä on hieman terävöitetty. °TS)

Husserl kokee filosofian ajattelun kulttuurina, jossa ideaalisella ja totuudella on fundamentaalinen tehtävä. (Husserl 2006, s. 154-159.)

III

Filosofian ytimessä on teoreettinen intressi kaikessa laajuudessaan ja velvoittavuudessaan. Implisiittisenä tämä idea näkyy mm. protofilosofien tai luonnonfilosofien keskusteluissa, Museoinin oppineiden tutkimustoiminnassa, kreikkalaisen filosofian renessanssissa islamilaisessa kulttuurissa ja uuden ajan ajattelijoiden kirjeenvaihdossa. Välistä valtarakenteet asettavat suuria esteitä tai hukuttavat teoreettisen intressin mitä moninaisimpien käytännöllisten intressien alle. Nytkin on sellainen aika. Rahan kasaantumisprosessit sumentavat ymmärrystä ja estävät järjenkäyttöä vallitsevien ongelmien kohtaamisessa, ratkaisemisessa.

Tiedosta itsesi -idean historian avaus ja idean tulkitseminen kantaa kahta viestiä nykyhetkeen: Filosofia edellyttää teoreettista intressiä. Silti filosofian ei tule olla pelkästään filosofista tutkimusta eikä vain akateemisen filosofian opetusta tai keskittymistä puhtaasti filosofisiin ongelmiin. Filosofia lunastaa kulttuurisen oikeutuksensa menemällä mukaan kaikkien mahdollisten alojen edustajien sellaisiin keskusteluihin, joissa kunnioitetaan järjenkäyttöä.

On luontevaa kysyä: Miksi viittaan epämääräisesti Husserliin? Vastaan yksinkertaisesti. Heillä, Demokritoksella ja Husserlilla on yhteinen tausta eli ymmärrys matemaattisen ajattelun luonteesta. Heille teoreettinen hahmottaminen ilmenee toimivuutena tapahtumisen käsittämisessä sekä osin tapahtumisien hallitsemisessa. Kumpikaan ei jää matematiikan alueelle vaan itselleen terävöittämillä käsitteillä, siis ajatusolioilla ihmettelevät, ilmentävät meneillään olevaa tapahtumista. Molemmat samalla rikkovat vallitsevan kielenkäytön rajoja sekä ylittävät arkisten ajattelutapojen tuottamia lähtökohtia ja ajattelupakkoja, siis murtavat ihmisten itsensä luomia rajoituksia. Rikkominen sinänsä ei tarkoita, että ymmärryksemme laajenee tai syvenee. Yleensäkin kritiikki voi johtaa niin hyviin kuin huonoihin seuraamuksiin. Oleellista kritiikissä ja kyseenalaistamisessa on, että jotakin toisenlaista avautuu niin hyvässä kuin huonossa. Kritiikki ei itse asiassa ole tulos vaan lähtökohta, siis mahdollisuus ajatella sekä uudestaan että toisin. Kritiikki voi antaa ajattelevalle keinon näkökulman vaihtamiseen tai näkökulmien syventämiseen. Se, mitä avautuu, ei määräydy lähtökohdista välttämättömyyden logiikan mukaisesti vaan omasta kyvystämme ajatella, ajatella myös toisin.

8. Sofistat

Varhaisen filosofian alue laajenee ja toisaalta supistuu. Filosofia alkaa kiinnostaa osaa vapaita miehiä ja poliksen hallintoon kytkeytyviä ihmisiä. Julkisuuden synnyttämässä filosofian uudessa tulkinnassa teoreettinen intressi jää taka-alalle, kun käytännöllinen intressi saa hallitsevan luonteen avoimissa keskustelutilanteissa.

Ateenassa noin 440 eaa alkavat vaikuttaa ensimmäiset sofistat. Nimitys tarkoittaa yksinkertaisesti viisasta. Antiikin seitsemästä virallistetusta viisaasta: Bias, Khilon, Kleobulos, Myson, Pittakos, Solon ja Thales on jokaisesta käytetty myös nimitystä sofista. Voimme välttää sekaannusta, jos alamme nimittää varhaisten viisaiden ryhmää protosofistoiksi. Uutta sosiaalista ilmiötä – sofistoja kirjavana ryhmänä, ammattimaisina opettajina ja myös huvittajina tarvitaan muuttuneissa poliittisissa oloissa.

Ateenan laivaston soutajina ja kevytaseisena jalkaväkenä toimivat vähän omaisuutta perineet tai hankkineet vapaat miehet. Maanpuolustushalun säilyminen edellyttää, että vapaat miehet kokevat puolustavansa omaa asiaansa, omaa polistaan. Omaan taas liittyy päätäntävalta. Seurauksena kasvavat vaateet demokratian lisäämiseksi. Aateliston poliittinen valta alkaa kaventua. Solonin uudistukset tuovat vähitellen sosiaalista tasapainoa. Aateliston erityiseksi tehtäväksi jää varustaa ratsuväki. Mutta kansankokouksen tulee päättää sodasta ja rauhasta. Lopulta Kleisthenes (n. 507 eaa) kumoaa aateliston ja johtavien sukujen etuoikeuksia. Perikleen aikana (443–429) Ateenassa huipentuu demokraattinen hallitusmuoto. Silloin n. 40000 vapaalla miehellä on tasavertainen äänioikeus. Silti päätöksiä tekemässä on vain poikkeustapauksessa yli 7000 henkeä. Äänioikeus puuttuu naisilta, 30000 kauppiaalta ja käsityöläiseltä, 115000 orjalta sekä lapsilta. Tästä huolimatta johtavien sukujen ja papiston naisilla saattaa olla yllättävästi vaikutusvaltaa.

Demokratisoituneessa Ateenassa mukana oleminen vallankäytössä ja päätöksien tekemisessä ei määräydy pelkästään syntyperän tai omaisuuden perusteella. Vallankäytön edellytyksenä ovat kunkin omat kyvyt, erityisesti suostuttelun ja vakuuttelun taito, poliittisesti ja sosiaalisesti tarkoituksenmukaisesti hyödynnetty puhetaito. Lisäksi jokainen joutuu itse ajamaan poliksen elämää koskevia ideoitaan ja oikeutettuja vaateitaan. Asiat eivät etene, jos asianomaiset eivät kykene todistamaan muille kokeneensa vääryyttä tai vakuuttamaan muita jonkin asian tärkeydestä tai korjaamisesta. On kyettävä puolustamaan vaatimuksiaan oikeudessa ja agoralla, arkisesti torilla. Kommunikatiiviset taidot takaavat sosiaalisen menestyksen. Sofistoilla on ollut taitoa ja tietoa vastata niin valtaan pyrkivien tarpeisiin kuin kansalaisena todellistumisen esteisiin. Sofistoista on kysyntää ja tämä kysyntä edelleen kasvattaa heitä ihmisinä. Ateenalainen tulkinta demokratiasta, aikanaan uudentyyppinen elämäntapa tuottaa sofistat.

Nimellä sofista (= viisauden opettaja) ei alkuaan ollut halventavaa merkitystä. Vanhimmat sofistat kuten Protagoras tai Gorgias olivat aikalaistensa kunnioittamia henkilöitä, joille eri valtiot antoivat tärkeitä luottamustehtäviä. Vasta eräät myöhemmät mitättömästä kiistelytaidostaan tunnetut sofistat kuten Euthydemos, jota Platon pilkkaa saman nimisessä dialogissa, ovat antaneet aiheen pitää sofistoja pelkkinä saivartelijoina. Syynä siihen, että sofistoista on jäänyt jälkimaailmalle huonompi maine kuin minkä he olisivat ansainneet, on se, että tietomme heistä perustuu pääasiallisesti heidän vastustajansa Platonin teoksiin. (Jussi Tenkku 1981, s. 25.)

Antiikin Kreikan kiertävät sofistat ovat kärsineet arvostuksen puutteesta. Osasyynä tähän on protestanttisissa maissa uskonsotien vauhdittama retoriikan kammo sekä Platonin (427–347) ja Aristoteleen (384–322) teokset. Niissä sofistat esiintyvät paikoin sekä typerinä saivartelijoina että ahneina. Hehän opettavat maksusta! Platonin pohjalta helposti ajattelee, että varallisuus pitää saada perintönä. Jolla ei ole vapaata aikaa, hänellä ei myöskään ole hyvettä. Siis hän ei ole päämääriä asettava, itseään ohjaava ihminen eikä hänestä ole filosofian harrastajaksi. Toisaalta Platon katsoo, että kyvyt ratkaisevat sivistymisessä eikä sukupuoli. Aristoteles sosiaalisen tasa-arvoisuuden ymmärtämisyrityksistään huolimatta pitää naista miestä huonompana, ”vajavaisena miehenä”.

Filosofian sosiaalisten ehtojen hahmottamisessa Platon ja Aristoteles palaavat osin luonnonfilosofian kauteen arvostamatta sofistojen avaamia laajennuksia. Ymmärryskonfliktia pahentaa se, että monet sofistat esittävät yleistäen värittyneitä kommentteja reaalisista tapahtumista, kun taas Platon askartelee parhaimpien mahdollisten eli ideaalisten asiaintilojen toteuttamiseksi. Aivan kuin hän pelkäisi puhumisen politiikan vääryyksistä ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta tuhoavan hänen pyrkimystään saattaa ideaaliset periaatteet ohjaamaan yhteiselämää. Kaiken ohessa sofistojen teräväkieliset arvostelut pakottavat Platonia ja Aristotelesta kirjoittamaan kritiikkiä kestäviä teoksia. Tästä näkökulmasta sofistat voidaan nähdä filosofisen kehittymisen vauhdittajina.

Platonismi ja aristotelismi peittävät sitä, että Platon monissa dialogeissaan antaa suurta tunnustusta sofistoille. Dialogien ”Protagoras” ja ”Gorgias” lukemisessa etukäteinen oikeaksi koettu asenne vaikuttaa tulkintaan. Silloin jotakin oleellista jää tavoittamatta.

Sofistat eivät ole nauttineet säännöllistä kuukausipalkkaa eikä heillä ollut tyrannien vahvistamia tuntikorvauksia. Heidän ansionsa määräytyvät sen mukaan, miten heidän sanansa satuttavat, miten he kykenevät saamaan kuulijoita, ja miten he kykenevät hinnoittelemaan palveluksensa.

Sofistat ovat olleet ensimmäisiä ammattimaisia filosofian opettajia. Erityisesti he tutkivat kieltä niin puhutuissa kuin kirjoitetuissa muodoissaan. He pyrkivät osoittamaan kielen mahdollisuudet ja rajat. Sofistat tarjoavat avoimesti opetustaan kaikille ja kaikesta. Tosin esimerkiksi käsityöläistaidot eivät yleensä kuuluneet heidän osaamisalueeseensa. Siihen ei ollut tarvettakaan, sillä oppisopimusjärjestelmä takaa niin käsityöperinteen säilymisen kuin esinetuotannon moninaisissa muodoissaan. Filosofia on ollut silloin luonteeltaan sekä laaja-alaista että tarvittaessa pieniinkin yksityiskohtiin paneutuvaa. Asiallisesti ja muodollisesti sofistat ilmentävät pari sataa vuotta kestäneen filosofian harrastuksen mukautumista julkisuuden tarpeisiin demokratisoituneessa kaupunkivaltiossa, poliksessa. Kattava nimitys filosofia vakiintuu yleiseen käyttöön vasta Sokrateen, itse asiassa poikkeuksellisen sofistan kuoleman jälkeen.

Aristofaneen näytelmä ”Pilvet” liittää Sokrateen sofistoihin. Komedian suosio kertoo useiden aikalaisten mieltäneen Sokrateen sofistana.

Angenommen, daß wir dies nicht wüßten: Inwiefern kann Sokrates dennoch zu den Sophisten gerechnet werden? Offenbar in zweierlei Sinn: einmal soziologisch, denn befand sich in beständigem Gespräch mit den Sophisten, und zum anderen begriffsgeschichtlich, denn Sokrates ist nicht in einem sokratischen, sondern in einem vorsokratischen Sinn Sophist gewesen. (Taureck 1995, ss. 22-23.)

Olettaen, että me emme tätä tienneet: Missä määrin Sokrates kaikesta huolimatta voidaan laskea sofistojen joukkoon? Ilmeisesti on kahdenlaista näkökantaa: toisaalta sosiologista, sillä mukana oleminen jatkuvassa keskustelussa sofistojen kanssa, ja toisaalta käsitehistoriallista, sillä Sokrates ei ole ollut sokraattisessa vaan esisokraattisessa mielessä sofista.

Sie waren noch keine Institution. Viele von ihnen kamen nur periodisch in die Stadt. So etwas wie sophistische Schule gab es noch nicht. (Taureck 1995, s. 23.)

He (sofistat °TS) eivät suinkaan olleet mikään instituutio. Monet heistä tulivat ainoastaan kausittain kaupunkiin (Ateenaan °TS). Mitään sellaista kuin sofistinen koulu ei ollut vielä olemassa.

Antiikin Kreikan filosofia on sisältänyt kaiken sen, mitä nykyään katsomme kuuluvan tieteeseen. Lisäksi filosofia on tarkoittanut ja edelleenkin tarkoittaa elämäntaitoa, elämänviisautta, so. tietoisuutta sekä arvoista että valmiutta kohdata se, mikä on tai mikä tulee. Tosin sofistoilla filosofia on saattanut merkitä kaikkea sitä, mitä hän vaivautuu harjoittamaan ja harrastamaan.

Kulttuurifilosofi Johan Huizinga on kuvannut sofistojen aikakautta filosofian leikkimuotojen kukoistusjaksona. Kuuluisan sofistan tulo paikkakunnalle on saattanut olla jo tapaus sinänsä. Filosofia ja filosofiaa kuunnellaan, koska se on hauskaa. Sofistan sanat saattavat sisältää koomisia, tragikoomisia tai millaisia käänteitä tahansa. Puolitotuuksista voi seurata mitä tahansa. Yleisö joutuu varautumaan yllätyksiin ja jopa vaatii yllätystä. Osuvat sanat palkitaan suosiohuudoin ja taputuksin. Sofistat osaavat käyttää keinojaan. He hallitsevat sanankäytön. Heidän pitää kyetä vastaamaan sekä mahdottomiin kysymyksiin että saattamaan vastustajansa kiperään pulmaan, kielen luomaan ansaan. Tarvittaessa täytyy osata nauraa ja itkeä. Mutta kysymys ei ole ollut pelkästään lausuntataiteesta vaan sofistat ovat olleet tietämisen ja muistamisen taitureita, oppineisuuden kyllästämiä ihmeidentekijöitä, joilla on tajua nyansseista ja käsitys totuudesta. Valehtelija, joka ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei sitä ole, on jo käsitteellinen paradoksi. Silloinhan puhuu mitä sattuu. (taustalla Huizinga 1967, ss. 168-180.)

Sofistat ilmentävät sitä, että filosofiaan eivät kuulu pelkästään vakavat kysymykset. Vain kovin harvoille heistä filosofia on ollut totista totuuden etsintää. Tarkoituksena saattaa olla vakavien asioiden naurettavien puolien paljastaminen. Filosofia ei ole ollut teennäisen hauskaa vaan aidon ilon lähde. Lisääntyvässä ymmärtämisessä on kaksi puolta: tieto voi tuottaa tuskaa, mutta myös täyttymystä ja onnea. Lisäksi kasvava ymmärrys vapauttaa ihmistä luulojen ja harhojen vallasta. Sofistojen opetus ja myös päämäärät parhaimmillaan tavoittelevat tiedon vapautta, vapautta uskomuksista.

Sofistat pysyvät epäyhtenäisenä ryhmänä. He eroavat toisistaan asenteiltaan, arvostuksiltaan ja myös taidoiltaan sekä tiedoiltaan. Luonteinakin he ovat olleet erilaisia, joillekin sofistoille saattaa olla tärkeintä päästä esille. Jos järjessä ja retoriikassa on ollut toivomisen varaa, itsetärkeilevä kandidaatti tai noviisi päätyy epäonnistumisiin. Joka tapauksessa useiden sofistojen tyyli vetää puolensa myös sellaisia, joilla on ollut täysin väärät käsitykset omista mahdollisuuksistaan tai jotka eivät ole lainkaan tunteneet itseään. Kuitenkaan sofistoja, kuten ei mitään filosofista suuntausta tai koulukuntaa pidä määritellä henkilökohtaisten luonteenominaisuuksien mukaan. Tärkeää on nimenomaan se, mitä sanotaan, mitä tavoitellaan, ja miten esitetyt ideat heijastavat niin ihmistä itseään kuin hänen ympäristöään.

Kunkin sofistan persoonallisuus sävyttää hänen harrastuksiaan ja tutkimuksissaan. He ovat olleet eritasoisia. Yleensä he kannattavat demokratiaa, siis vapaiden miesten oikeutta tehdä valtiota koskevia päätöksiä. He vaalivat yksilön oikeuksia. Sofistat ovat olleet kyllä taipuvaisia suhteellistamaan, epäilemään ja kyseenalaistamiseen. Useimmiten he edustavat relativismia muodossa tai toisessa. Mutta silti tai juuri siksi heitä saattaa elähdyttää totuus ja pyrkimys totuuteen. Monet heistä sanovat suoraan karuja asioita ihmiselämästä. Esimerkiksi sopii tyranni, Platonin äidin eno Kritias:

Sicher ist nichts auf der Welt als die Tatsache, daß, wer geboren ist, auch sterben muß, und daß, wer lebt, dem Unheil nicht entrinnen kann. (Capelle 1968, s. 380.)

Maailmassa ei ole mitään varmempaa kuin tosiasia, että se joka on syntynyt, hänen täytyy myös kuolla, ja että se joka elää, hän ei voi välttyä onnettomuudelta.

Sofistat eivät ole kritisoineet vain huvikseen vallitsevia käsityksiä ja menettelytapoja. Heidän arvostelunsa kohdistuu erityisesti tapoihin, yleisiin arvostuksiin, uskomuksiin ja jumalaistarinoihin. Sofistojen toiminnassa on yhtäläisyyksiä pari tuhatta vuotta myöhemmin vaikuttaneisiin valistusfilosofeihin. Sofistojen pureva kritiikki tulee esiin vallan ja vallankäytön tutkiskelussa ja sitä kautta kyseenalaistamisessa. Se ei kuitenkaan ole estänyt heitä opettamasta taitoja, joita on himoittu pyrittäessä valtaan tai joita on tarvittu käytettäessä valtaa. Tästä huolimatta tai oletettavasti juuri siksi he sanakäänteillään tekevät vallanjanoisen poliitikon naurunalaiseksi. Sofistat toimivat aikansa kriitikkoina kuin myös myötäilijöinä.

Sofistat asettavat elämänmuodon ideaaliksi sivistyksen. Heistä lähtee kasvatus sivistykseen ja rohkeus olla sivistynyt barbaarien, so. ei-kreikkalaisten, mutta myös kreikkalaisten itsensä keskuudessa. He pyrkivät vähentämään papiston valtaa ja horjuttavat aikalaistensa käsityksiä. Useat sofistat eivät ole uskoneet esimerkiksi väkivallan ja sodan välttämättömyyteen. He tahtovat kasvatuksen kautta todellistaa ihmisen ideaalia. Sofistojen osaltaan tuottama sivistynyt elämänmuoto kasvatuksen ja itsekasvamisen rakenteineen on nimetty paideiaksi. He laajentavat paideian piiriä menemällä kielletyille alueille. Heistä tulee aikansa humanisteja, joilla on jotakin sanottavaa ihmisestä ihmiselle. Heitä kuunnellaan ja huhut kuuluisan sofistan sanomisista tai matkoista saattavat kulkea päivämatkoja itse sofistan edellä.

Paideiasta kiinnostuneet voivat syventää näkemyksiään tutustumalla Werner Jaegerin massiiviseen teokseen ”Paideia”. Suomalaisille lukijoille paideian ideaa on avannut Georg Henrik von Wright teoksessaan ”Ajatus ja julistus”. Myös Urpo Harvan teoksessa ”Inhimillinen ihminen Homo humanus” esitellään niin ikään paideiaa ja humanistisia virtauksia.

Me puhumme humanismista. Sanomme sofistojen olevan kreikkalaisen humanismin ensimmäisiä edustajia. Tarkentava määre ”kreikkalainen” on sofistojen humanismista puhuttaessa paikallaan, sillä paideia ja humanismi eivät ole saman ajattelu- ja asennoitumistavan erikielisiä ilmentymiä. Antiikin kirjallisuuden tuntija Juhani Sarsila on määritellyt humanismin olevan rappeutunutta paideiaa.

Voimistuneen Rooman valtakunnassa tarvitaan paideiaa välineenä valtion hallinnossa ja taloudellisessa kanssakäymisessä. Sitä ei tarvita arvona sinänsä. Roomalaiset elävät oman historiansa ehdoilla. Kreikkalainen sivistys, paideia koskettaa vain harvoja eikä saa suoraa kosketusta ihmisjoukkoihin. Paideia kasvatusjärjestelmänä ja kulttuuria elähdyttävänä aatteena, sisäisenä voimana rappeutuu. Kreikkalaisen perinteen kosketus roomalaisiin synnyttää humanismin, roomalaisen humanismin, josta puuttuu paideian kreikkalainen lataus, areté: voima, hyve, täydellisyys. Itse asiassa roomalaisesta humanismista väistyy ajan oloon virtus, latinalaisen kulttuurin alkuperäinen rohkeus, sisäinen voima, uutta organisoiva hyve. Palkka-armeijan myötä roomalaiset kadottavat kansalaisina juuri virtusta. Toisaalta humaanisuuden ajatus alkaa kohottaa orjia sekundaluokan ihmisiksi, joista saattaa kasvaa vapaita ihmisiä ja jopa filosofeja. Kreikassa orjat mielletään yleisesti irtaimistoon kuuluviksi, puhuviksi eläimiksi tai työkaluiksi. Taltat, kirveet ym. ovat mykkiä työkaluja, kotieläimet esimerkiksi lampaat, hevoset, kissat äänteleviä työkaluja. Lisäksi mahtisuvun orjan tai kotiorjan status on saattanut olla korkeampi kuin vapaan miehen.

Yleisesti humanistit ovat puhuneet ihmisoikeuksista ja puolustaneet ihmisen vapautta suhteessa maallisiin ja uskonnollisiin auktoriteetteihin. He ovat vaalineet ihmisen parasta kirjoituksissaan ja opetuksissaan. Kun on tarvittu rohkeita tekoja, monet humanistit ovat muiden ihmisten tavoin piiloutuneet. Asiaa tuskin auttaa pelkkä puhe taistelevasta humanismista. Humanismi ja humanismin perinne ikään kuin kannustaa tutkimiseen, pohdiskelemiseen ja keskusteluun käsitteiden tasolla, abstraktisesti. Humanismissakin tahtoo hämärtyä yhteys elävään elämään.

Sofistat ovat olleet ensimmäinen ryhmä, joka selkeästi edustaa niitä ajatuksia, jotka olemme tottuneet liittämään humanismiin. Yksittäisiä humanisteja on elänyt ja toiminut ennen sofistoja. Omalla tavallaan varhaiset viisaat sofistojen tavoin ovat luottaneet ihmisen ajattelukykyyn, etsineet ihmisarvoa ja ihmisen hyvää sekä vaalineet inhimillisyyttä. Useat heistä moittivat aikalaistensa tietämättömyyttä ja epähumaaneja tekoja. Rohkeimmat sofistat ovat kehdanneet arvostella valtiokoneiston ylimpiä edustajia. Syyte siitä on usein ollut valtionpetos. Se on voitu esittää muodossa: nuorison villitseminen ja jumalanpilkka.

Sofistojen aikana filosofia saattaa usein vaikeuksiin julistajansa. Tämä jos mikä ilmaisee periaatteellisuutta, mikä on saattanut hämärtyä monien läsnäolevien mielessä silloin, kun käytetään yleisöä kosiskelevia sanontatapoja tai kun skepsikseen kiinnittynyt argumentaatio jauhaa vastapuolen käsitykset pirstaleiksi. Parhaimmillaan sofistojen opetuksessa páthos, ethos ja lógos ovat olleet yhtä. Totaalisessa ykseydessään esitys ilmaisee sisäistä voimaa ja kulttuurin henkeä, arvokokemusta sekä suurta järkeä. Sofistat liikkuvat sekä tunteen että järjen alueella, mutta sytyttävät samalla usein tahtoa kasvaa ihmisenä.

Filosofia organisoituneine koulukuntineen tai humanismin aatteen vaalijoineen on myöhemminkin merkinnyt vapaan ihmisen etsimistä ja puolustamista erilaisia auktoriteetteja vastaan. Samalla moni on vaiennut rahan, vallan tai brutaalin voiman edessä. Moni vaikenee edelleenkin.

Sinänsä on mielenkiintoista, että Henning Ottmann jakaa sofistoja poliittisesti eri ryhmiin. Vasemmistoon kuuluvat hänen mukaan Alkidamas, Hippias, Antifon ja Lykofron. He ovat vastustaneet mm. alistamista ja ajaneet ihmisten tasa-arvoisuutta. Ilmeisesti Gorgiaan oppilas Alkidamas on varhaisin, jonka tiedämme varmasti puhuneen orjuutta vastaan. Keskustalaisten maineikkaat hahmot ovat Protagoras ja Gorgias. Protagoras kiteyttää ihmisen itsensä kaiken mittana. Hänestä politiikan taito on Zeuksen lahja. Zeus on antanut ihmiselle Hermeksen välittämänä etiikan ja politiikan peruslait. Gorgias on puhunut panhellenismin puolesta. Hän on lausunut: Mitään ei ole olemassa; jos kuitenkin jotakin on, se ei ole tiedostettavissa; mutta jos kuitenkin jotakin sekä on että sen havaitsee, se ei ole muille selitettävissä. (Ottmann 2001, s. 224.) Sofistojen oikeistoon lukeutuvat Thrasymachos, Kallikles, Anonymus Iamblichi, Pseudo-Xenofon. Thrasymachosta voidaan pitää sosiologian kantahahmona, lisäksi hän on kunnostautunut ”ideologiakritiikissä”. (Ottmann 2001, ss. 216-233.)

Protagoras ja muut kiertävät sofistat muuntavat vähitellen sotilaallisesti ja poliittisesti vaikutusvaltaista Ateenaa sivistykselliseksi ja filosofisesti merkittäväksi polikseksi. Käynnistynyt muutos huipentuu silloin, kun Platonin Akademeia kasvattaa myös aikakautensa merkittävimpiä matemaatikkoja. Akademeian johtoaseman murenee Alexandrian Museionille noin 270 eaa, jolloin esimerkiksi matemaatikko Eukleides ja tähtitieteilijä Aristarkhos murtavat vallitsevia käsityksiä. Monitaituri Eratosthenes saa noin 220 eaa piirretyksi erinomaisen kartan silloin tunnetusta maailmasta. Lisäksi hän mittaa ja päättelee Maan ympärysmitan niin tarkasti, että vastaavalle tasolle päästää 1700-luvun lopulla tai vasta 1900-luvun alussa. Epävarmuus on heijastuma siitä, että emme tiedä varmasti Eratostheneen käyttämän mittayksikön ”stadion” pituutta, se kun on vaihdellut eri poliksissa.

9. Paideia sivistyksenä

Alun perin paideia tarkoittaa lasten, nimenomaan poikalasten kasvatusta. Sofistat muuntavat paideian tarkoittamaan sivistystä, kulttuuria ja henkistä kuria. Paideiasta tulee korkeinta hengenviljelyä. Paideia muuntuu ideaaliksi, sivistykseen pyrkimisen elämänmuodoksi.

Sofistojen opetus jakaantuu neljään alueeseen: grammatiikkaan, dialektiikkaan, retoriikkaan ja matematiikkaan. Matematiikka, kreikkalaisittain matheemata, sisältää aritmetiikan, geometrian, astronomian ja musiikin harmoniaoppina.

Arkhytas näyttää painottaneen matematiikkaa opetusaineistossaan ja kerrotaan, että hän loi matemaattisen kvadriviumin: aritmetiikka (eli levossa olevat luvut), geometria (eli levossa olevat suureet), musiikki (eli liikkeessä olevat luvut) ja astronomia (eli liikkeessä olevat suureet). Nämä oppialat ja kieliopista, retoriikasta ja dialektiikasta koostuva trivium (jonka juuret Aristoteles jäljittää Zenoniin) muodostavat antiikin seitsemän vapaata taidetta. Niinpä matematiikan keskeinen asema koulutuksessa on suuressa määrin Arkhytaan ansiota. (Boyer 2000, ss. 116-117.)

Matematiikka moninaisissa muodoissaan on tärkeässä asemassa sofistojen opetustoiminnassa. Matemaattisten määritysten ja kehittelyjen hallinta antaa keinoja jäsentää systemaattisesti havaintoja sekä välineellisiä mahdollisuuksia toimia maailmassa. Formaalisten taitojen vaalinnassa useat sofistat jatkavat suoraan Thaleen herättämää filosofista perinnettä.

Grammatiikkaa, joka opettaa kielen muotoa, dialektiikkaa, joka opettaa ajatuksen muotoa, ja retoriikkaa, joka opettaa sanomaan ja kirjoittamaan hyvin, ei ilmeisesti ole opiskeltu ennen sofistoja. He ovat olleet muodollisen sivistyksen teoreetikkoja ja ajattelutaitojen opettajia. He toimivat kuten myöhemmät professorit orastavissa yliopistoissa. Kasvatusfilosofian, kasvatuspsykologian, kasvatushistorian, psykologian, sosiaalipsykologian ja kasvatustieteen kannalta sofistat ovat käänteentekeviä tai paremminkin käänteen toteuttaneita hahmoja.

Keskiajalla grammatiikkaa, dialektiikkaa ja retoriikkaa kutsutaan nimellä trivium ja matheemataa nimellä quadrivium. Yhdessä näistä tulee seitsemän vapaata taitoa (septem artes liberales). Sofistat antavat näin ytimen koko keskiajan maalliselle opetukselle. Tästä ytimestä muovautuu islamilaisen kulttuurin vauhdittamana keskiajalla lopulla yliopistojärjestelmä.

Käsitteisiin dialektiikka ja retoriikka alkaa uudella ajalla liittyä kielteisiä assosiaatioita skolastiikasta irtisanoutuvan kehittyvän luonnontieteen myötä. Modernin luonnontieteen vanhoja klassikkoja ovat Thales, Pythagoras, Anaxagoras, Zenon, Leukippos, Demokritos, Eudoxos, Eukleides, Aristarkhos, Arkhimedes, Eratosthenes, Ptolemaios ja monet muut, jotka yleensä syyttä suotta ohitetaan synteettisissä tarkasteluissa. Näistä monen ajattelutapaa voidaan pitää hyvinkin dialektisena.

Sofistat ovat pyrkineet kasvattamaan ihmistä, joka ajattelee kirkkaasti, hallitsee kielen hyvin ja kykenee ilmaisemaan itseään. Esiintymisessä ja kirjallisissa töissä ei riitä selkeys ja järkevyys vaan kieltä on käytettävä tavalla, joka vakuuttaa kuulijoita sekä tekee heihin vaikutuksen. Retoriikka on ollut tavoiteltava taito. Kuvaavaa on, että antiikin Kreikassa poliitikkoa kutsutaan puhujaksi, reetoriksi. (Sovellettuna G.H. von Wright 1974, s. 28.)

Monet sofistat ajattelevat, että ihminen itse luo sisällön sellaisille käsitteille, kuten oikeudenmukaisuus, hyvyys, kauneus, ym. Platon ajattelee paideian kasvattina, että totuus, hyvyys ja kauneus ovat ihmisestä riippumatta olemassa ideoiden maailmassa. Platon tavoittelee arvoille objektiivista perustaa. Häntä suorastaan pelottaa tilanne, jossa näille arvoille antaa sisällön kansanjoukko tai vaikka demokraattinen oikeudenistunto. Demokratiahan on tuominnut kuolemaan Platonin opettajan Sokrateen, ”viisaimman ateenalaisen”. Hyvin merkittävä sofista, Abderasta kotoisin oleva Protagoras tiivistää näkemyksensä arvoista ja tiedosta seuraavasti:

der Mensch sei der Maßstab aller Dinge, der Seienden, daß sie sind, der nichtseienden, daß sie nicht sind.¹ (Capelle 1968, s. 327.)

¹ vgl. den Vorbericht, oben S. 320. Hiermit ist von Protagoras der Mensch nicht als Gattungswesen, sondern als Individuum gemeint, worüber schon Otto Apel im Kommentar seiner Übersetzung des Theätet, Anm. 16, das Richtige mit unwiderleglichen Gründen gesagt hat. Im übrigen vgl. Zeller 1356ff. und Praechter 116 sowie Eduard Meyer IV 260ff. (Capelle 1968, s. 327.)

Aller Dinge Maß ist der Mensch¹, der seienden, wie sie sind, der nicht seienden, wie sie nicht sind. (Grünwald 1991, s. 184.)

¹ vgl. Goethe in einem Gespräch mit Riemer (2.VII.1807): „Wir mögen an der Natur beobachten, messen und wägen wie wir wollen, es ist doch nur unser Maß und Gewicht; der Mensch ist das Maß aller Dinge.“ (Grünwald 1991, s. 242.)

Ihminen on kaikkien asioiden mitta; olevien, kuinka ne ovat, ja olemattomien, kuinka ne eivät ole. (Capelle ja Grünwald yhdistettynä. °TS)

Capelle kommentoi kohtaa periaatteellisesti: vrt. (yhdennentoista luvun °TS) esipuheeseen yllä s. 320. Tämän ohessa Protagoraan ihminen ei ole tarkoittanut lajiolemusta vaan yksilöä, josta jo Otto Apel on sanonut kommentoinnissaan hänen Theaitetoksen käännöksen, huomautus 16, oikeeellisuutta kumoamattomista perustoista. Muutoin vert. Zeller s. 1356 alkaen ja Praechter s. 116 kuten myös Eduard Meyer IV sivulta 260 alkaen.

Myös Grünwald liittää oman huomautuksensa: vrt. Goethe keskustelussaan Riemerin (sanana satulaseppä) kanssa (2.VII. 1807): ”Me kykenemme luontoa tarkkailemaan, mittaamaan ja punnitsemaan kuinka tahdomme, kuitenkin on pelkästään meidän mittamme ja arvomme; ihminen on kaikkien asioiden mitta.”

Protagoraan filosofia luo epäilemisestä, kyseenalaistamisesta metodin ja ajattelutavan. Mutta hänen toimintaa ilmentää pyrkimys päästä perille siitä, miten asiat ja erityisesti ihmistä koskevat asiat ovat. Ymmärtäminen edellyttää ihmisen tietokyvyn mahdollisuuksien tutkimista sekä subjektiivisuuden läsnäolon oivaltamista. Filosofisten käsityksien vastakohtaisuutta lieventää huomio: Platon tavoittelee ideaalisen, Protagoras vallitsevan ymmärtämistä.

Protagoras (n. 485–411) ja Gorgias (n. 483–376) ovat tunnetuimpia varhaisvaiheen sofistoja. Heidän ajatuksistaan nousee esiin relativismi, skeptisyys ja toisinaan äärimmäinen subjektivismi. Voisiko olla toisin? Kriitikolle sopii kyseenalaistaminen, poliittisen ja uskonnollisen vallan oikeuttajalle dogmaattisuus. Vallan ideologit häivyttävät auktoriteetteihin kätkeytyvän egoistisuuden ja subjektiivisuuden; he ovat objektiivisia ja optimisteja ”virkansa puolesta”.

Paideian sisäistynyttä luonnetta valaisee filosofina ja sofistojen kriitikkona tunnettu sofista Sokrates (469–399). Hän kokee kiitollisuutta valtiota kohtaan ja on ollut valmis täyttämään lailliset vaatimukset, vaikka ne olisivat tai ovat vääriä. Ehkä Sokrates ajattelee lain ja laillisuuden idean menettävän voimaansa, jos hän keplottelee irti tuomiosta. Väärinkäytösten ja laittomuuden lisääntyessä taas on uhkaamassa mahdollisuus paluusta Solonin ajan yhteiskunnalliseen epävarmuuteen.

Sokrates on kasvanut sofistana argumentoimalla nurin itseään vanhempien, esimerkiksi Protagoraan ja Gorgiaan ajatuksia arvoista ja hyveistä. Giorgio Colli tosin huomauttaa: … kenties Parmenidesta, Zenonia ja Gorgiasta ei koskaan voitettu julkisissa keskusteluissa, todellisessa agonissa. (Colli 2005, s. 78.)

Sokrates antautuu keskusteluihin ja väittelyihin tavallistien ihmisten kanssa toreilla, kaduilla ja illanistujaisissa. Hän kehittelee naiiveihin kysymyssarjoihin perustuvan keskustelutavan, puhutaankin ”sokraattisesta dialogista”, jonka kuluessa vastapuoli joutuu useimmiten myöntämään olevansa tyhmä tai toimineensa eettisesti arveluttavasti. Platonin (427–347) teosten dialogien perusteella tunnemme Sokrateen protofilosofina, kasvatusihanteeksi kohoavana malli-ihmisenä. Useille aikalaisilleen Sokrates on ollut älyhirviö: asioitten ytimeen menevä teräväkielinen kiusaaja ja ruma ulkomuodoltaan. Vanheneminen on jättänyt jälkensä Sokrateen hahmoon. Mutta Sokrates etsii ideoita, perustoja. Hän ei tyydy yksittäisten ilmiöiden pinnan tarkasteluun eikä jokapäiväisiin määritelmiin. Hän tutkii hyveen käsitettä. Hän kyseenalaistaa jokapäiväisen elämän itsestäänselvyyksiä.

Ajassamme historiasta hamutaan tuhkaa eikä tulta. Ranskalaisen Jean Jaurèsin (1859–1914) kehotus menneisyyden tulen hakemisesta on nurjistunut pelkkien tosiasioiden luettelemiseksi. Pelätään sekä tunteiden paljastamista että kokonaisnäkemysten esittämistä. Menneisyyden tuli, antiikin lógos etsii yksinkertaisuutta moninaisuudessa ja samalla valaa rohkeutta. Lógos järkenä todellistuu aretéen tai latinalaisittain virtuksen kautta.

Uuden ajan tavarakulutusajan ja viihdedemokratian ihmistä kaivertaa useiden sofistojen tulkinta aretéesta: Areté merkitsee hyvettä vasta toissijaisesti; ennen kaikkea areté on niiden ominaisuuksien kokonaisuus, jotka kasvattavat ihmisestä persoonan. Areté tekee ihmisestä sekä pystyvän että kuuluisan. Paideia on aretéen edellytys. Paideian, sivistyksen ja tietämyksen opettajia ovat olleet sofistat. Siksikin monet nuoret miehet kokevat tunnetun sofistan saapumisen kaupunkiin merkkitapauksena.

Paideia ja areté nostavat ihmisen mediasuuntautuneiden ihmisten yläpuolelle, vaikka ideana olisi ensimmäinen vertaistensa joukossa. Protagoras, Prodikos, Hippias ja Gorgias käyvät esimerkeiksi. Sofistoista on tehty pilaa, koska useat heistä pukeutuvat komeasti, odottavat henkilöpalvontaa tai ovat olleet vaateliaita ja pedanttisia. Itse asiassa komedianäytelmät ja satiiriset runot vain nostavat heidän mainettaan ja parantavat ansiotasoa. Tosin Sokrateen kuoleman aikoihin filosofian harrastus Ateenassa on käynyt hengen päälle. Mutta sehän ei ole poikkeuksellista filosofian historiassa. Platonin ja hänen tukijoiden vuonna 387 eaa perustaman Akademeian ja Ateenan valtion välille muodostuu siedettävä rauhan tila. Filosofit saavat pitkiä ajanjaksoja harrastaa täysin vapaasti väittelyjään ja tutkimuksiaan.

Keoslaisen Prodikoksen (n. 470–400) maine kestää satoja vuosia. Häntä kiinnostaa uskontofilosofia. Hänen ajatteluaan on taltioitu seuraavaan katkelmaan:

Prodikos von Keos behauptet, daß die Menschen der Urzeit Sonne und Mond, Flüsse und Quellen und überhaupt alles, was für unser Leben von Nutzen ist, wegen des von ihnen gespendeten Nutzen für Götter gehalten hätten, wie z. B. die Ägypter den Nil, und daher sei das Brot für Göttin Demeter gehalten worden, der Wein für den Gott Dionysos, das Wasser für Poseidon, das Feuer für Hephaistos und dementsprechend jedes Ding, das < den Menschen > nützlich war. … Männer, die Beinamen des Gottlosen erhielten, wie Euhemeros … Diagoras von Melos und Prodikos von Keos und Theodoros, behaupteten, daß es keinen Gott gäbe. … (Capelle 1968, ss. 367-368.)

Prodikos Keoslainen väittää, että alkuaikojen ihmiset olisivat palvoneet Aurinkoa ja Kuuta, jokia ja lähteitä ja ylipäänsä kaikkea, mikä on elämällemme hyödyllistä, sen takia tehneet jumalansa sen mukaan, mikä on ihmiselle hyödyllistä, kuten esimerkiksi egyptiläisille Niili, ja sen tähden on leipä omistettu jumalatar Demeterille, viini jumala Dionysokselle, vesi Poseidonille, tuli Hefaistokselle ja yhtäpitävästi jokainen olio ollessaan ihmiselle hyödyllistä.   … Miehet, jotka saivat lisänimen jumalaton, kuten Euhemeros … Diagoras Meloslainen ja Prodikos Keoslainen ja Theodoros, väittivät, ettei olisi mitään jumalaa…

Jumalia palvomalla ihminen tyynnyttää omia pelkojaan ja rauhoittaa sieluaan. Joka alan asiantuntija elisläinen Hippias (n. 485–415) on ollut kiinnostunut kaikesta. Hän taitaa kaikki aikansa tieteet, kunnostautuu esimerkiksi arkeologina ja muistitekniikan kehittäjänä. Sisiliassa varttunut Gorgias (483–376) on ollut Kreikan rikkaimpia miehiä. Hän pukeutuu purppuraan ja kultaan. Gorgias lahjoittaa Delfoin kaupungille oman kultaisen patsaansa. Hänen saapuminen Ateenaan vuonna 427 on ollut retoriikan teorian kehityksen kannalta ratkaisevaa. (Taureck 1995, s. 9.) Gorgias tunnetaan ja tunnistetaan tietoteoreettisista teeseistään:

Erstens: Es existiert nichts. Zweitens: Wenn etwas existierte, ist es für den Menschen unerkennbar. Drittens: Ist es erkennbar, so ist es unaus(s)prechlich und nicht mitteilbar. (Grünwald 1991, s. 192.)

Denn in der Schrift, die den Titel vom „Nichtseienden“ oder „Von der Natur“ trägt, entwickelt er drei aufeinanderfolgende Grundthesen: erstens: es gibt nichts; zweitens: wenn es auch etwas gäbe, wäre es doch für den Menschen unerkennbar; drittens: wenn es auch erkennbar wäre, wäre es doch unserem Mitmenschen nicht mitteilbar und nicht verständlich zu machen. (Capelle 1968, s. 345.)

Sillä kirjoituksessaan, joka kantaa otsikkoa ”Ei-oleva” tai ”Luonnosta”, hän kehittää kolme toisiaan seuraavaa perusteesiä: Ensiksi: Mitään ei ole olemassa. Toiseksi: Jos jotakin sattuisi olemaan olemassa, olisi se kuitenkin ihmiselle tiedostamatonta. Kolmanneksi: Jos jotakin olisi tiedettävissä, sitä ei kuitenkaan voitaisi ilmoittaa toisille ihmisille eikä tehdä ymmärrettäväksi.

Aikaa myöten sofistojen pohdiskelut käsittelevät erityisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Lykofrones katsoo:

Aateluus on keksittyä. (Muokattu Iovtšuk ym. 1982, s. 63.)

Antifon katsoo kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia:

… meillä kaikilla on sama luonto, niin kreikkalaisilla kuin barbaareillakin. (von Wright 1974, s. 30.)

Samankaltaista ajatusta opettaa myös Alkidamas:

Luonto ei luo orjia ja ihmiset syntyvät vapaina. (Muokattu Iovtšuk ym. 1982, s. 63. Myös Tenkku 1981, s. 35.)

Tunnettu retoriikan opettaja ja kehittäjä, tunteiden psykologiaa hallitseva Thrasymakhos (n. 460–399) on ollut yhteiskunnallisesti valveutunut. Bernhard H.F. Taureck antaa sofistan itsensä kuuluttaa päätelmän, että: Meine Vaterland ist Chalzedon, mein Beruf die Weisheit. Isänmaani on Khalkedon, ammattini on viisaus. (Taureck 1995, s. 19.) Thrasymakhos on havainnut itsekkään vallankäytön rehottavan poliittisessa ja sosiaalisessa elämässä. Hän kiteyttää:

Minä väitän nimittäin, että oikeudenmukaisuus ei ole mitään muuta kuin sitä, mistä on hyötyä voimakkaammalle. (Capelle 1968, s. 369. Platon, Valtio IV 338c = 78A10)

Kuule siis, sanoi Thrasymakhos. – Väitän, että oikeudenmukaisuus on yhtä kuin vahvemman etu, ei mitään muuta. (Platon, Valtio IV 338c; 2007, s. 23.)

Edelleen hän ajattelee:

Jokainen hallitus säätää sille itselleen mieluisat lait: demokraattinen hallitus demokraattiset lait ja aristokraattinen aristokraattiset lait. Hallitus rankaisee sen etuja vastaan toimivia. (Muokattu Iovtšuk ym. 1982, s. 63.; Platon, Valtio IV 338e; 2007, s. 24.)

Teoksen Valtio ensimmäisen kirjan lopussa odotusten mukaisesti Thrasymakhos joutuu alakynteen ja hän hyväksyy osin purnaten Sokrateen johtopäätökset (354a, s. 47.):

Oikeamielinen on siis onnellinen, väärämielinen onneton.

Mutta onnettomuus ei ole edullista, onnellisuus sen sijaan on.

Joten, hyvä Thrasymakhos, vääryys ei koskaan ole edullisempaa kuin oikeus.

Voima (tai valta °TS) on oikeutta. (Tenkku 1981, ss. 33-34.)

Elämmekö aikaa, jona kansanedustajat ottaisivat osaa lainsäädäntötyöhön yhteisen hyvän ja altruismin hengessä eikä erilaisten sosiaalisten ryhmien äänitorvina? Tietenkin ryhmäegoismin pohjalta saattaisi syntyä järkeviä lakeja ja päätöksiä, jos Eduskunnassa kaikilla ryhmillä olisi tasasuhtainen edustus. Näin ei tunnetusti ole. Yksittäisinä individuaaleina äänestäjät ovat valinneet herkästi esimerkiksi mediakasvoja, opettajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia sekä takavuosina pappeja, urheilijoita ja poliiseja. Eduskunnan jäseninä tuskin on monia työttömyyttä kokeneita, saamelaisia, romaaneja, muslimeja, markettien kassoja, kanslisteja, postinkantajia, kirjastonhoitajia, siivoojia. Johtavat virkamiehet ovat järjestään taustaltaan varakkaista ihmisryhmistä. Ylimmät sosiaaliset kerrostumat muuntavat edustajiensa ja asianajajiensa avulla mahdolliset eliittien etuisuuksia supistavat lakiehdotukset neutraalin hampaattomaan muotoon. Valta on ihmeellinen asia, niin tänään kuin kaksisataa tai kaksituhatta viisisataa vuotta sitten.

Protagoras ja Sokrates ovat filosofian alalla paideian erilaisia, mutta sykähdyttäviä todellistumia. He kelpaavat malliesimerkeiksi, Protagoras luonnollisella ja Sokrates luonnottomalla tavalla. Molemmat ovat koonneet oppilaita ja molempien maine on ollut suuri, Protagoraalla jo eläessään ja Sokrateella etenkin kuolemansa jälkeen. Molempia on elähdyttänyt vahva eettinen vakaumus. Protagoras on ollut arvonsa tunteva oppinut. Hän on sykähdyttänyt pukeutumisellaan ja lumonnut äänellään. Sokrates on elänyt askeettisesti, kiusannut loputtomilla kysymyksillään kanssaihmisiään, ollut illanistujaisten sinnikäs ruuasta ja juomasta nauttiva keskustelija sekä nyansseja, vivahteita tarkkaava kriitikko. Kumpaakin on ihailtu, kadehdittu, pelätty ja vihattu. Heidän välillään oli yksi selkeä ero: Protagoras kiertävänä sofistana on ollut ”vain” kausittain Ateenassa. Sen sijaan Sokrates on elänyt kotoisasti kotikaupungissaan, tosin vieraillut eri poliksissa esimerkiksi tapaamassa Delfoissa Pythiaa, jolloin hänellä kirkastuu kehotuksen ”Tunne itsesi” merkitys.

Protagoraan kirja ”Jumalista” nostaa esiin jumalattomuussyytteet. Ateenassa hänen tekstejään poltetaan julkisesti, hänet on tuomittu kuolemaan ennen oikeusprosessia. Hän valitsee maanpakolaisuuden. Protagoras haluaa jättää Ateenan ja siirtyä Sisiliaan ikään kuin menehtyäkseen merimatkallaan. Halu lähteä on ollut luonnollinen, koska hän on syntynyt Traakian Abderassa mutta kiertänyt pitkään eri poliksissa filosofiaa opettaen. Moira, kohtalo pitää huolen välttämättömyyden ja yhteiskunnallistuneen Diken, siis oikeuden toteutumisesta. Niinpä monet ateenalaiset ajattelevat, että näin on täytynytkin käydä, koska Protagoras yrittää paeta oikeutta. Siksi hän kohtaa Jumalien koston. Samalla haaksirikossa todellistuu jumalallinen päätös vaientaa poliksen johtoa arvostellut ajattelija ja häirikkö. Valtaeliitti on tyytyväinen huomatessaan kyseenalaistajan hukkuneen, häiritsevä asioiden järjestelemisen pidike on poistunut.

Runsaan kymmenen vuoden kuluttua ateenalainen Sokrates jää vastaavassa tilanteessa Ateenaan tyhjentämään myrkkymaljan laillisuuden idean, siis Diken kunniaksi. Sokrateesta tulee sankari ja Protagoraasta – sofista: eettisyydeltään arveluttava viisastelija. Kun Sokrateen kuolema on ollut erityisesti Platonille epäoikeudenmukainen ja dramaattinen poislähtö, sitä on käytetty perusteena Sokrateen nostamiselle ”ensimmäiseksi vertaistensa ajattelijoiden joukossa”.

Protagoraan tunnettuja katkelmia, fragmentteja ovat seuraavat:

Von den Göttern vermag ich nichts festzustellen, weder, daß es sie gibt, noch, daß es sie nicht gibt, noch, was für eine Gestalt sie haben; denn vieles hindert ein Wissen hierüber: die Dunkelheit der Sache und die Kürze des menschlichen Lebens. (Capelle 1968, s. 333.)

Über die Götter besitze ich kein Wissen; weder daß sie existieren, noch daß sie nicht existieren, noch wie beschaffen an Gestalt sie sind. Denn vieles hindert daran, (über sie) etwas zu wissen: einmal die Ungewißheit, denn die Kürze des menschlichen Lebens. (Grünwald 1991, s. 184.)

Jumalien olemassaolosta en kykene vakuuttumaan, joko ne ovat olemassa tai ne eivät ole olemassa. En tiedä, millainen muoto niillä on. Tässä ongelmassa monet seikat vaikeuttavat tietämistä: asian hämäryys ja ihmiselon lyhyys.

Monissa uskontofilosofiaa koskevissa kysymyksissä Protagoras on agnostikko. Silti on virheellistä nähdä hänet äärimmäisenä skeptikkona ja relativistina. Hänellä on luottamus paideiaan ja hän yrittää kasvattaa sivistyneitä ihmisiä:

Protagoras sagte, daß die Kunst nichts sei ohne Studium und das Studium nichts ohne Kunst. (Capelle 1968, s. 336.)

Taitoa ei ole ilman opiskelua eikä opintoja ole ilman taitoa.

Von Jugend auf beginnend, muß man lernen. (Esim. Grünwald 1991, s. 184.)

Nuoruudesta alkaen pitää opiskella.

Opettajiksi aikoville hän sanoisi:

Naturanlage und Übung braucht die Kunst des Lehrens. (Grünwald 1991, s. 184.)

Das Lernen erfordert <entsprechende> Begabung und Übung. (Capelle 1968, s. 336.)

Opettamisen taito edellyttää luontaisia taipumuksia ja harjoittelua.

Protagoras ajattelee, että luonnolliset taipumukset, siis kiinnostus ja kyvyt sekä opetettavia asioita koskevat teoreettiset opinnot ynnä käytännön toiminta riittävät. Kun ymmärtää sisältöjä, kun on omaksunut sisäisiä näkemyksiä, kykenee pukemaan tietonsa tarvittaviin muotoihin. Muotojen ja menetelmien asettaminen pätevyyden ehdoksi riippumatta sisäisestä oivaltamisesta merkitsee skolastiikan voittoa paideiasta. Hallinnollisesti pyhitetyllä kasvatustieteellä ja auktorisoidulla psykologialla eli käyttäytymistieteillä paideia nurjistuu hengettömäksi humanismiksi. Käyttäytymis- ja manipulaatiotieteistä pitäisi siirtyä tiedostamista tukeviin ihmistieteisiin. Luovuus ei viihdy annetuissa muodoissa tai etukäteen kaavailluissa peleissä vaan se kumpuaa aretéesta ja lógoksesta, sisäisestä hehkusta.

Protagoras on kasvatustieteilijä, sosiaalipsykologi ja sosiologi ennen näiden erityistieteiden muotoutumista. Oletettavasti hän olisi eetikkona kannattanut humaaneja ja kriittisiä ihmistieteitä eikä erilaisten välineellistettyjen uudistusten oikeuttajia tai selittäjiä. Hänellä olisi ihmeteltävää ajassamme, jossa antiikin kulttuuriperinteen ethos on ohutta. Ihmisen ja elämän ymmärtäminen, tietoisuus periaatteista ja valintoja ohjaavista arvoista latistuu välineiden tavoitteluihin ja järjettömään tekemiseen. Ihmisellä ei ajassamme ole aikaa ajatella. Koneet, hallinto, viihde, mainokset, älylaitteet ja auktorisoidut unelmat ovat muuttuneet tieksi elämästä keinotodellisuuteen. On kuljettu pois tietoisuuden edellytysten tajuamisesta kohti vieraantumista ja vieraantumiseen. Emme osaa erottaa moninaisuudesta oleellista. Runsauden keskellä on varttunut Herbert Marcusen luonnehtima yksiulotteinen ihminen, One-Dimensional Man.

Tarvitsemme sofistoja, yhteiskunnalliselta taustaltaan hyvin erilaisia ajattelijoita, joilla useimmilla ei ole ollut takanaan suurta perittyä omaisuutta. Antiikin poliksissa ammatillisen filosofian harrastus on merkinnyt osaksi filosofian vapautumista yhteiskunnallisesta säätyjaosta. Sitä kautta kysymyksenasetteluihin on tullut monipuolisuutta. Tästä kumpuaa sofistojen ja varhaisten luonnonfilosofien välinen ero. Sofistat ovat olleet usein tavallisia, tosin poikkeuksellisen teräviä ihmisiä, joilla on ollut yhteisenä pyrkimyksenä soveltaa filosofiaa sosiaalisiin, juridisiin, uskonnollisiin ja kasvatuksellisiin ongelmiin. He ovat olleet ensimmäisiä yhteiskuntafilosofeja.

Siis ne miehet, jotka laskivat katoamattomat perustukset tiedolle ja filosofialle, itse pitävät ajattelua nuorison leikkinä. (Huizinga 1967, s. 173.) Toimiva leikki on sosiaalista ja yleensä hauskaa, vaikka siinä pyrittäisiin vakaviin tavoitteisiin. On aiheellista vahvistaa kouluopetuksessa filosofisia leikkimuotoja. Retoriikka on filosofiassa kasvamisen toimiva mahdollisuus. Syytä on edelleen huomata, että paideia eettisyytenä ja humaanisuutena, paideia taiteineen, tietoineen ja tieteineen ei ole muodostunut oppivelvollisuuspakon koulussa. Sivistystä ei ole hankittu opiskeltaessa tärkeiksi koettuja aineita, ammatillisesti hyödyttäviä tosiasioita, tietoja ja taitoja tai perehdyttäessä välineisiin. Paideia lógoksena, ethoksena ja páthoksena on kasvanut joutilaisuudesta niin antiikin kreikkalaiselle kuin myöhemmin hellenistisesti sivistyneelle ihmiselle. Ohjailu, välineellistäminen, hallinnointi ja näkymätön paimentaminen tyrehdyttää paideian.

Jo 1957 vallitsevan ajan ristiriidoissa akateemikko G.H. von Wright on halunnut pysäyttää kiihkoilua sekä rakentaa suomalaisen ja ruotsalaisen elämäntavan perustaa ajatuksellisesti kestäville perustoille. Edelleen on aiheellista nostaa esiin hänen viestiään myös nykyisen ajan kuumeiseen elämäntapaan: Jo Ksenofanes oli selittänyt, että viisaus on suurempi hyve kuin urheilukunto. Sofisteista tulee tämän ajatuksen perille viejiä. Heidän ansiostaan paideia, joka alun perin oli merkinnyt lasten kasvatusta, saa laajemman merkityksen ”sivistys, kulttuuri, henkinen kuri”. Korottamalla paideian ihanteeksi sofistit ovat pystyttäneet kaiken todellisen humanismin toisen kulmakiven: sivistyksen kunnioittamisen ja siihen pyrkimisen elämänmuotona. (G.H. von Wright 1974, s. 27.)

10. Ajattelemisen vaikeus ja toistuva ajattelemattomuus

Foinikialaisten ja kreikkalaisten erottautuminen esimerkiksi persialaisista ja egyptiläisistä näyttäytyy suurelta, koska näillä jokikeskeisillä kulttuureilla on ollut rytmitettyjen rituaalien pyhittämä mahtava valtio. Monina vuosisatoina jumalallistetut valtiokoneistot jo itsestään ovat ilmentäneet ikuisuutta silloinkin, kun on ollut meneillään uskonnollis- ja/tai poliittisluontoisia valtakamppailuja. Sen sijaan foinikialaisilla ja kreikkalaisilla on muodostunut itsenäisiä tai puolittain itsenäisiä poliksia, joissa valtarakenteet muuttuvat ja väestömäärän kasvu tuo mukanaan paineita. Samaten sodat, kadot, valtakamppailut yms. syventävät vallankäytön ongelmia ja luovat poliksien välisiä alistussuhteita.

Mesopotamiassa ja Niilin suistoalueella talouden pyörittämistä ja suurisuuntaisia rakennushankkeita ei ole voitu toteuttaa ilman oppineita. Heistä tulee itse itseään täydentävä luokkansa velvoitteineen, erikoisalueineen ja sisäisine sääntöineen. Heistä muodostuu oma eliittinsä ilman mahdollisuutta suoraan vallankäyttöön. Seremoniapapisto on suorassa yhteydessä tavallisiin ihmisiin. Sen sijaan varsinaiset asiantuntijat painiskelevat kulloistenkin ongelmien ratkaisemiseksi vallitsevan vallankäytön asettamissa rajoissa. Lisäksi he ovat satunnaisesti yhteyksissä niin ammatillisesti päteviin ihmisiin kuin myös vieraileviin oppineisiin ja lupaaviin lahjakkaisiin nuoriin. Luonnollisesti he huolehtivat vallitsevan osaamisen, tietotaidon ja teoreettisen ymmärryksen siirtymisestä ja siirtämisestä uudelle sukupolvelle.

Foinikialaisten sivistymään saattamat kreikkalaiset ovat opiskelleet vuosikausia idän ja etelän kulttuurikeskuksissa. Palattuaan kotikaupunkeihinsa he vierailevat monissa poliksissa ystävyyssuhteiden ja vallitsevien poliittisten suhdanteiden ”ohjaamina”. Siksi heidän tietonsa ja taitonsa näyttäytyvät ylivoimaisilta ei vain poliksien johdossa olevien ja tavallisten kansalaisten vaan myös paikallisten sivistyneiden ihmisten näkökulmasta. Ylivertaisuus tietojen ja menetelmällisten taitojen hallinnassa tuottaa kunnian lisäksi mahdollisuuksia ja erivapauksia sekä vaihtelevasti mm. katkeruutta ja juoruja. Muodostuu edelleen vaikuttava myyttirakennelma seitsemästä viisaasta sekä poikkeuksellisen lahjakkaista ja omaehtoisesti ajattelevista kreikkalaisista filosofeista. Muualla jatko-opiskelleiden ja kovissa älyllisissä debateissa harjaantuneiden ajattelu- ja päättelykyky näyttäytyy häikäisevältä. Siksi seitsemän ylivertaisen viisaan myytistä tulee menestystarina, joka edelleen tuottaa kukintoja myös tämän päivän historian ja filosofian opetuksessa. Historian oveluus ilmenee siinä, että eri poliksissa ja eri aikoina on vallinnut erimielisyyttä, ketkä ovat ansainneet paikkansa tässä viisaiden joukossa. Mielenkiintoinen yksityiskohta ilmenee edelleen siinä, että platonistit lukevat joukkoon Mysonin, mutta useimmat aristotelismin kannattajat tyranni Periandroksen. Eurooppalaisuuden ylistykseksi vanhan ajan seitsemässä ihmeessä mukana on vain kolme ei-kreikkalaista valintaa. Tosin tässäkin seitsemän lukuna on mytologisesti kuvaava, sillä luvun sisälle valitut rakennelmat vaihtelevat.

Vapaa ajattelu ja itsenäinen tieteellinen pohdiskelu on vanhojen korkeakulttuurien lahja kulttuurikehityksen muutosvaiheessa oleville kreikkalaisille poliksille.

Sinänsä on mielenkiintoista, että Rooman imperiumin muovauduttua tieteellinen sekä filosofinen ymmärrys niin kapenee kuin monilla aloilla vähenee. Kun kristinuskosta tulee hallitseva ideologia, teoreettinen ymmärrys vähenee entisestään sekä siinä ohessa ”sammutetaan” itsenäisen ajattelun välineitä. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että kalifi al-Mamun noin vuonna 830 perustamassa Bagdadin akatemiassa käynnistyy tekstien kääntäminen arabiaksi. Tuossa viisauden talossa käännöstyö pelastaa lukuisia kreikkalaisia, persialaisia ja syyrialaisia tekstejä. Tekstien joukossa on myös merkittäviä Platonin, Aristoteleen ja uusplatonistien kirjoituksia sekä erityistieteellisesti sävyttyneitä teoksia.

Islamin vaikutuspiirissä tekstien arvostusten kohottua kootaan yhteen erilaisia tekstien versioita ja säilyneitä katkelmia. Muodostuu varhainen hermeneuttinen tutkimusperinne, jolloin tekstien laatu ja saatavuus paranee. Erityisesti Cordobassa muslimit, kristityt ja juutalaiset kääntävät kirjallisuutta kieliltä toisille, jolloin samalla avataan ajatustyön lukkoja. Sen seurauksena itsenäisen ajattelun saavutuksia alkaa levitä myös kalifikuntien ulkopuolelle. ‒Vuonna 1000 Maapallon suurimmassa kaupungissa Cordobassa on 450000 asukasta, kolmanneksi suurimmassa Konstantinopolissa 300000, kuudenneksi suurimmassa Kairossa 140000 ja seitsemänneksi suurimmassa Bagdadissa 130000 asukasta. Tämä seikka ilmentää sitä, missä on tuolloin ollut kulttuurisen kehityksen painopiste. (Brown ym. Maailman tila 1999, s. 149.)

Pienet alut johtavat muutoksiin. Toimivat ”työkalut” palautuvat käyttöönsä ja niitä sovitetaan monenlaisiin probleemeihin. Seurauksena toteutuu maailmankuvan avartumisia sekä tutkimuksellisten saavutusten kasautumista. Renessanssin idut kasvavat, jolloin myös matematiikan taidot paranevat sekä luonnontieteellinen tutkimus alkaa tuottaa etukäteen arvaamattomia seurauksia.

* * *

Nykyisessä kehityshuumassa olemme sokeita sille, että osaamisemme kohdistuu välineiden kehittelyyn, rahan tekemiseen ja kaiken mahdollisen muokkaamiseen. Olemme median, muotien ja markkinoinnin kahleissa ymmärtämättä sitä, että nykyisyydessä itsenäisen ajattelun ja tutkimisen mahdollisuudet ovat kaventuneet. Meitä ohjaa markkinavoimat ja onnellisuuskuvitelmat.

Vallitseva muutos koskee myös yliopistoja. Esimerkiksi käy niin etukäteen ohjelmoitu tutkimustyö kuin puhetavan muutokset. Nyt hamutaan tilaustutkimuksia sekä käytetään luontevasti ilmaisua ”tohtorikoulutettava”. Nykyään vallitseva sanankäyttö olisi ollut pöyristyttävää 1970-luvun suomalaisessa yliopistomaailmassa. Nykyhetkessä ollaan etukäteen valitussa hallinnoimisen ohjelmaputkessa, tuotetaan mitattuja ja pisteytettyjä tuloksia sivuuttaen peruskysymykset sekä kaiken lisäksi vaaditaan mediaosaamista ja markkinahenkisyyttä.

Olemme palautumassa rakenteellisesti samankaltaiseen aikakauteen, mikä vallitsi kolmisen tuhatta vuotta sitten Eufrat- ja Tigrisjokien varrella sekä Niilin suistossa. Nykyelämisessä on lisäongelmana ihmisten ymmärtämättömien toimien kielteiset ekologiset vaikutukset koko Maapallon laajuisesti. Pari tuhatta vuotta sitten vaikutukset ovat olleet lähinnä joko paikallisia tai erityistilanteisiin liittyviä. Analogisuus menneeseen hämmästyttää, mutta nykyisyyden toimien mittakaava kauhistuttaa.

Tiede, filosofia mukaanluettuna, on luonteeltaan poleemista. Polemiikkia ei voi erottaa agonista. Aikakausina, jolloin tapahtuu suuria henkisiä muutoksia, agonaalinen tekijä tunkeutuu tavallisesti etualalle. (Huizinga 1967, s. 179.)

* * *

Valitettavasti erinäisten sattumien takia en ole voinut tarkistaa kaikkia yksityiskohtia enkä hioa tekstiäni niin yhtenäiseksi ajatukselliseksi kokonaisuudeksi kuin alunperin olen kaavaillut. Toisaalta niin on hyvä, onhan ajattelu pääasia eikä jäykkä täydellisyys.

 

Toivo Salonen 14.2.2021
filosofi emeritus, Lapin yliopisto

 

11. Kirjallisuutta

• Aaboe, Asger; Antikens matematik från babylonierna till Ptolemaios. 1964. (ruotsinnos Kerstin Klasson 1969) Prisma, Tukholma, WSOY, Suomi 1989.
• Ahlberg, Alf; Filosofiens historia från den äldsta grekiska antiken till våra dagar. ca 1928. 3.u.p. Bokförlaget Natur ock Kultur, Stockholm 1946.
• Ahlman, Erik; Arvojen ja välineiden maailma. Eettis-idealistinen maailmantarkastelukoe. 1920. 2. k. p. WSOY, Porvoo-Helsinki 1967.
• Ahlman, Erik; Teoria ja todellisuus. Filosofisia esseitä ynnä aforismeja. WSOY, Porvoo 1925.
• Airaksinen, Timo; Tekniikan suuret kertomukset. Filosofinen raportti. Otava, Helsinki, Keuruu 2003.
• Ambjörnsson, Ronny & Elzinga, Aant; Tradition och revolution. Huvuddrag i det europeiska tänkandets historia. 1968. 5.p. Lettura, Avesta 1987.
• Antikytheran mekanismi; Antikytheran kone. Haettu 18.12.2020 esimerkiksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Antikytheran_kone  https://fi.wikipedia.org/wiki/Antikytheran_hylky
• Antikytheran edustalta merestä löydetyn laitteen dokumentti on esitetty 23.1.2013 YLE TV1:ssä. Lisäksi olen kadottanut tulostamani laajan ja erinomaisen artikkelin mekanismin toimintatavasta.
• Arendt, Hannah; Vita activa. (suomennosryhmä) Vastapaino, Tampere, Jyväskylä 2002.
• Aristoteles; Fysiikka. (suom. Tuija Jatakari & Kati Näätsaari; selitykset Simo Knuuttila) Gaudeamus, Helsinki, Jyväskylä 1992.
• Aristoteles; Metafysiikka. (suom. Tuija Jatakari, Kati Näätsaari & Petri Pohjanlehto; selitykset Simo Knuuttila) Gaudeamus, Helsinki 1990.
• Aristoteles; Nikomakhoksen etiikka. (suomennos ja selitykset Simo Knuuttila) Gaudeamus, Helsinki 1989.
• Aristoteles; Politiikka. (suomennos A. M. Anttila ja selitykset Juha Sihvola) Gaudeamus, Helsinki 1991.
• Aristoteles; Taivaasta. (suom. Petri Pohjanlehto; selitykset Taneli Kukkonen) Syntymisestä ja häviämisestä. (suom. Tuija Jatakari; selitykset Taneli Kukkonen) Gaudeamus, Helsinki, Tampere 2003.
• Aspelin, Gunnar; Ajatuksen tiet. Yleinen filosofian historia. 1957. (suom. J. A. Hollo) 4.p. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva 1997.
• Aspelin, Gunnar; Tankelinjer och trosformer. Huvudriktningar i vår tids idéhistoria. 2.p. Albert Bonniers förlag, Stockholm 1955. (Kuudes osa Yngve Lorentsin toimittamaa Bonniersin sarjaa: Vår egen tids historia.)
• Barrow, John D.; Lukujen taivas. Laskeminen, ajattelu ja olemassaolo. 1992. (suom. Risto Vilkko) Art House, Nummi, Smedjebacken 1999.
• Bernal, J. D.; Vetenskapens historia, Band 1. Vetenskapen uppstår. 1965, 1969. (ruot. Gunnar Gällmo, kuvista ja kuvateksteistä vastaa C. Ronan, taitto C. Jonsson) Gidlunds, Axligs Tryckeri Ab, 1981.
• https://de.wikipedia.org/wiki/Bion_von_Abdera
• Boëthius, Anicius Manlius Severinus; Filosofian lohdutus, De Consolatione Philosophiae Libri Quinque. 524. (suomennos ja selitykset Juhani Sarsila) Vastapaino, Tampere, Jyväskylä 2001.
• Boyer, Carl B.; Tieteiden kuningatar. Matematiikan historia, osa I. 1968/1989/1991. (suom. Kimmo Pietiläinen) 3.p. Art House, Juva 2000.
• Brodersen, Kai (toimittaminen, käännös ja selitykset); Reiseführer zu den Sieben Weltwundern. Philon von Byzanz und andere antike Texte. Zweisprachige Ausgabe. Insel Verlag, Frankfurt am Main und Leipzig, Baden-Baden 1992.
• Bronowski, Jakob; Ihmisen vaiheet. 1973. (suom. Antero Manninen) Kirjayhtymä, Helsinki, Jyväskylä 1988.
• Brown, Lester R, Starke, Linda ym.; Maailman tila 1999. Worldwatch Institute: Raportti kehityksestä kohti kestävää yhteiskuntaa. (suom. Ilari Kiema ym.) Gaudeamus, Tampere 1999.
• Camp, John & Fisher, Elizabeth; Antiikin Kreikan maailma. 2002. Otava, Helsinki, Jyväskylä, Slovenia 2004.
• Capelle, Wilhelm (toimittanut ja kääntänyt); Die Vorsokratiker. Die Fragmente und Quellenberichte. 1935/1953. Alfred Kröner Verlag / Stuttgart, Stuttgart 1968.
• Cartledge, Paul; Demokritos. ”Naurava filosofi”. 1998. (suom. Mervi Kuusela & Tapio Puolimatka) Otava, Helsinki, Keuruu 2000.
• Cassin, Elena & Bottéro, Jean & Vercoutter, Jean (toim.); Fischer Weltgeschichte. Band 3. Die Altorientalischen Reiche II. Das Ende des 2. Jahrtausends. Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Main, Leck 1966. 78. – 79. Tausend: Januar 1993.
• Cassin, Elena & Bottéro, Jean & Vercoutter, Jean (toim.); Fischer Weltgeschichte. Band 4. Die Altorientalischen Reiche III. Die erste Hälfte des 1. Jahrtausends. Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Main, Leck 1967. 75. – 76. Tausend: Januar 1993.
• Castren, Paavo & Pietilä-Castren, Leena; Antiikin käsikirja. 3.p. Otava, Keuruu 2006.
• Colli, Giorgio; Filosofian synty. 1975. (suom. Jussi Vähämäki) 2.p. Tutkijaliitto, Helsinki 2005.
• Delius, Gatzemeier, Sertcan, Wünscher; Filosofian historia antiikista nykypäivään. (suom. Eero Ojanen) Könemann, Köln 2001.
• Demokrit; Fragmente zur Ethik. Griechisch/Deutsch. Uusi käännös ja kommentointi Gred Ibscher; Johdanto Gregor Damscher. Philipp Reclam jun., Stuttgart 1996. Ditzingen, 2007.
• Diels, Hermann; Die Fragmente der Vorsokratiker. Griechisch und Deutsch. 1903/1906/1912/1922. Erster Band. 4.p. Weidmannsche Buchhandlung, Berlin 1922.
• Diels, Hermann; Die Fragmente der Vorsokratiker. Griechisch und Deutsch. 1903/1906/1912/1922. Zweiter Band. 4.p. Weidmannsche Buchhandlung, Berlin 1922.
• Diels, Hermann; Die Fragmente der Vorsokratiker. Griechisch und Deutsch. 1922. Dritter Band. Wortindex von Walther Kranz, Stellen- und Namenregister von Hermann Diels. 4.p. Weidmannsche Buchhandlung, Berlin 1922.
• Diogenes Laertios; Merkittävien filosofien elämät ja opit. (suomennos, alkusanat, esittely ja selitykset Marke Ahonen) Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2002.
• Drachmann, A. G.; Antikens teknik. Om den västerländska civilisationens första tekniska hjälpmedel. 1963. Käännös tanskasta Natan Valmin. uusinta painos. Prisma Magnum Stockholm. Werner Söderström Oy 1988.
• Duruy, Victor; The World of the Greeks. (engl. Christmas, John) Minerva, Genevè-Paris, 1989.
• Empereur, Jean-Yves; Alexandria. Past, present and future. (eng. Jane Brenton) Thames & Hudson, Lontoo, Trieste 2002.
• Eratosthenes; https://de.wikipedia.org/wiki/Eratosthenes
• Eupalinos; https://de.wikipedia.org/wiki/Tunnel_des_Eupalinos & https://fi.wikipedia.org/wiki/Eupalinoksen_tunneli (Tarkistushaku verkosta poistuneiden tilalle 11.1.2021. Näissä sivustoissa tunnelin rakentamisen ajoitusta on myös varhaistettu.)
• Farrington, Benjamin; Grekisk vetenskap. Från Thales till Ptolemaios. 1944, 1949, 1961. Käännös Lennart Edberg. 1965. uusintapainos. Prisma Magnum Stockholm. Werner Söderström Oy 1988.
• Flacelière, Robert; Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. Miten Ateenan suuruuden aikana elettiin. 1959. (suom. Marja Itkonen-Kaila) WSOY, Porvoo-Helsinki 1972 & 6.p. Juva 2004.
• Furuhagen, Hans; Helleenien maailma. Otavan suuri maailmanhistoria 3. Otava, Helsinki, Keuruu 1983.
• Gadamer, Hans-Georg (toim.) Philosophische Lesebuch. Band 1. 1965, 1988 ja 2004. 2.p. Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Main, 2007.
• Guhl, E. & Koner, W.; The Greeks. Their Life and Customs. Senate, Twickenham, Middlesex 1994.
• Grünwald, Michael (toimittanut ja selittänyt) & Gemelli-Marciano, M. Laura (johdanto); Die Anfänge der abendländischen Philosophie. Fragmente der Vorsokratiker. Bibliothek der Antike / Deutscher Taschenbuch Verlag & Artemis Verlag, Zürich-München, Nördlingen 1991.
• Gustafson, Jarl (toim.); Historian kartasto. 4.p. WSOY, Porvoo, Helsinki 1967.
• Harva, Urpo; Inhimillinen ihminen Homo humanus. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva 1983.
• Heikel, Ivar A.; Platon. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1919.
• Henrikson, Alf; Antikens historier. 1958. 5.p. Albert Bonniers Förlag, painettu Englannissa 1993.
• Herakleitos; Yksi ja sama. Aforismeja. (suom. Pentti Saarikoski). Otava, Helsinki-Keuruu 1971.
• Horn, Christoph & Rapp, Christof (toim.); Wörterbuch der antiken Philosophie. 2. viimeistelty p. Verlag C.H. Beck, München, Nördlingen 2008.
• Huizinga, Johan; Leikkivä ihminen. Yritys kulttuurin leikkiaineksen määrittelemiseksi. 1938. (Homo ludens. Versuch einer Bestimmung des Spielelements der Kultur. Basel 1944) 2.p. WSOY, Porvoo-Helsinki 1967.
• Huldén, Bjarne; Antiken och tekniken. 1989. 2.k.p. Svenska tekniska vetenskapsakademien i Finland, Jyväskylä 1990. (Erityisesti Eupalinoksen vesitunneli Samoksella)
• Husserl, Edmund; Fenomenologia idea. Viisi luentoa. 1907, 1923, 1926/1950. (suom. Juha Himanka, Janita Hämäläinen, Hannu Sivenius) Loki-Kirjat, Helsinki 1995.
• Husserl, Edmund; Uudistuminen ja ihmisyys. Luentoja ja esseitä. (toim. Sara Heinämaa; suom. Timo Miettinen, Simo Pulkkinen, Joona Taipale) Tutkijaliitto, Helsinki 2006.
• Husserl, Edmund; Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie. Eine Einleitung in die phänomenologische Philosophie. 1936/1954. (toim. Elisabeth Ströker) 2.u.p. Felix Meiner Verlag, Hamburg 1982.
• Husserl, Edmund; Die Krisis des europäischen Menschentums und die Philosophie. 3.10.1935. Tulostettu 5.8.2001 osoitteesta: http://www.cc.jyu.fi/~rakahu/kirjat/krisis_kleine.html
• Husserl, Edmund; Die phänomenologische Methode. Ausgewählte Texte I. 1985. (toimittanut + johdanto Klaus Held) Philipp Reclam Jun., Stuttgart, 1990. (Sisältää tekstit: Widerlegung des Psychologismus, Tatsache und Wesen, Die phänomenologische Fundamentalberachtung, Encyclopaedia Britannica –Artikel, Psychologismus und transzendentale Grundlegung der Logik, Wesenserschauung durch eidetische Variation.)
• Husserl, Edmund; Phänomenologie der Lebenswelt. Ausgewählte Texte II. 1986. (toimittanut + johdanto Klaus Held) Philipp Reclam Jun., Stuttgart, 1992. (Sisältää tekstit: Analyse der Wahrnehmung, Phänomenologie des inneren Zeitbewusstseins, Konstitution der Lebenswelt.)
• Hämeen-Anttila, Jaakko; Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla. 3.p. Otava, Helsinki, Keuruu 2006.
• Inha, I.K.; Maantiede ja löytöretket. Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt. I Osa. Vanha aika ja keski aika. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1912.
• Iovšuk, M.T., Oizerman T.I. ja Štšipanov I.J.; (toimittaneet; suom. Robert Kolomainen) Filosofian historia I. Esimarxilaisen filosofian historia. Kustannusliike Progress. Moskova 1982.
• Jacobsson, Malte; Platon som politiker. Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors 1922.
• Jaspers, Karl; Johdatus filosofiaan. 1953. (suom. Sinikka Kallio). Otava, Keuruu 1970.
• Jaspers, Karl; Einführung in die Philosophie. 1953/1971. 26.p. Serie Piper (Band 13). München-Zürich, Leck 1987.
• Jaspers, Karl; Was ist Philosophie? Ein Lesebuch. 4.p. Deutscher Taschenbuch Verlag, München, Nördlingen 1986.
• Juntunen, Matti; Edmund Husserlin filosofia. Fenomenologia ja apodiktisen tieteen idea. 1970. Gaudeamus, Mänttä 1986.
• Kaitaro, Timo & Roinila, Markku (toim.); Filosofin kuolema. Summa, Helsinki 2004. Tekstini näkökulmasta asetan erityisasemaan Antti Kajaksen tekstin Pythagoraasta, Reijo Valtan Anaxagoraasta ja Arto Siitosen Sokrateesta.
• Kallela Maija-Leena & Sarsila, Juhani; Ne mainiot helleenit. Suomeksi, englanniksi ja latinaksi. Musiikin, Kulttuurin ja Taiteen Edistämisyhdistys ry. Jyväskylän yliopistopaino 2010.
• Kaksi filosofia. Avicennan ja al-Ghazalin omaelämäkerrat. (suomennos, johdannot ja selitykset Jaakko Hämeen-Anttila ja Taneli Kukkonen) Basam Books, Helsinki, Pieksämäki 2001.
• Kant, Immanuel; Kritik der praktischen Vernunft und andere kritische Schriften. Werke 3. Könemann Classics, Köln, Dortmund (painettu Unkarissa) 1995. (Sisältää teokset: Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik, die als Wissenschaft wird auftreten können 1783 & Grundlegung zur Metaphysik der Sitten 1785 & Kritik der praktischen Vernunft 1788.)
• Kant, Immanuel; Der Streit der Facultäten und kleinere Abhandlungen. Werke 6. Könemann Classics, Köln, Dortmund (painettu Unkarissa) 1995. (Sisältää mm. kirjoitukset: Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung? 1784 & Was heißt: Sich im Denken orientieren? 1786 & Zum ewigen Frieden. 1795.)
• Kant, Immanuel; Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä. 1783. (suom. Vesa Oittinen) Gaudeamus, Helsinki 1997.
• Kauppi, Raili; Philosophia perennis ja sen merkitys ihmiselle. Teoksessa: Klemola, Timo (toim.); Toinen filosofia. Mitä on filosofia perennis? Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta vol. XXI. Tampereen yliopisto 1992.
• Kauppi, Raili; Historiatieteestä katsottuna luonnon- ja hengentieteiden välisen eron kannalta. & Matematiikan merkityksestä sivistyksessä ja opiskelussa. Teoksessa: Koskinen, Ismo (toim.); Raili Kaupin kirjoitukset 1. Elämänkerta vuoteen 1963. Varhaiset kirjoitukset. Bibliografia. Tampere University Press. Tampere 2008.
• Kauppi, Raili; Sivistyksen ykseys. & Sivistys kasvuna ihmisyyteen. & Mihin aikuinen tarvitsee filosofiaa. & Sivistynyt ihminen. & Aikuisen ihmisen suhde sivistykseen. Puheenvuoroja ajassamme. Teoksessa: Koskinen, Ismo & Palomäki, Jari (toim.); Raili Kaupin kirjoitukset 2. Kirjasto. Sivistys. Kasvatus. Tampere University Press. Tampere 2000.
• Kauppi, Raili; Philosophia perennis ja sen merkitys ihmiselle. & Filosofien näkökulmia ihmisenä olemiseen. Teoksessa: Koskinen, Ismo & Palomäki, Jari (toim.); Raili Kaupin kirjoitukset 3.1. FILOSOFIA coincidentia oppositorum – Edellinen osa –. Tampere University Press. Tampere 2001.
• Kauppi, Raili; Olemisen ongelma Kreikan filosofiassa. & Ajan filosofista problematiikkaa. Teoksessa: Koskinen, Ismo & Palomäki, Jari (toim.); Raili Kaupin kirjoitukset 3.2. FILOSOFIA coincidentia oppositorum – Jälkimmäinen osa –. Tampere University Press. Tampere 2002.
• Kienast, Hermann J.; Die Wasserleitung des Eupalinos auf Samos. 1980. toim. Peter S. 3.12.2006. http://www.samoshilfe.net/individuell/kienast_eupalinion.htm. (haettu & tulostettu 15.1.2010.)
• Kienitz, Friedrich Karl; Die Saïtische Renaissance. Teoksessa: Cassin, Elena & Bottéro, Jean & Vercoutter, Jean (toim.); Fischer Weltgeschichte. Band 4. Die Altorientalischen Reiche III. Die erste Hälfte des 1. Jahrtausends. 1967. Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Main, Leck 1993.
• Klemola, Timo (toim.); Toinen filosofia. Mitä on filosofia perennis? Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta vol. XXI. Tampereen yliopisto 1992.
• Kline, Morris; Matematiken i den västerländska kulturen. (ruots. Jan Wahlén) Bokförlaget Prisma, Stockholm, Lund 1968.
• Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.); Filosofian historian näköaloja. Gaudeamus, Tampere 1998.
• Krohn, Sven; Ihminen, luonto ja logos. Gummerus, Jyväskylä 1981.
• Krohn, Sven; Totuus, arvo ja ihminen. Filosofisia esseitä. WSOY, Porvoo-Helsinki 1967.
• Krohn, Sven; Ydinihminen. Ihmisen mitta ja tulevaisuus. Avaus filosofiseen ihmistutkimukseen. (toim. Toivo Salonen) Arator. Helsinki, Hämeenlinna 1989.
• Kunzmann, Peter & Burkard, Franz-Peter & Wiedmann, Franz; dtv-Atlas zur Philosophie. Tafeln und Texte. 1991. 5.p. Deutscher Taschenbuch Verlag, München 1995.
• Kunzmann, Peter & Burkard, Franz-Peter; dtv-Atlas Philosophie. Deutscher Taschenbuch Verlag GmbH & Co. KG, München 2011. (Teos on uudistettu laitos edellä olevan teoksen 15. painoksesta.)
• Kuznetsov, Boris; Matka halki aikojen. 1975. (suom. Veikko Ainola) Kustannusliike Progress, Moskova 1980.
• Lamer, Hans & Kroh, Paul; Wörterbuch der Antike. 1933. Kröner, Stuttgart 10. u.p. 1995.
• Lahtinen, Mikko; Ihminen, poliittinen eläin. Vastapaino, Tampere, Jyväskylä 2002.
• Lantman, Gunnar; Johdatus filosofiseen ajatteluun. (suom. A.A. Koskenjaakko) Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1921.
• Larsson, Hans; Kreikan filosofia. (suom. J. Hollo) WSOY, Porvoo 1926.
• Ludwig, Ralf; Die Vorsokratiker für Anfänger. Eine Lese-Einführung von Ralf Ludwig. 2002. Deutscher Taschenbuch Verlag, GmbH & Co, KG, München 2.p. 2006.
• Lutz, Bernd (toim. sekä toimituksellisessa yhteistyössä); Dehlinger C, Fischer K, Jung T. ja Oꞵmann H; Metzler Philosophen Lexikon. Dreihundert biographisch-werkgeschichtliche Porträts von den Vorsokratikern bis zu den Neuen Philosophen. J.B. Metzlersche Verlagsbuchhandlung, Stuttgart, Darmstadt 1989.
• Lübcke, Poul (toim. + seitsemän muuta kirjoittajaa); Filosofilexikonet. (ruotsinnos tanskasta Jan Hartman, samalla on lisätty ruotsalaisen ja suomalaisen filosofian osuutta) 1983. Borås 1991.
• Lång, Fredrik; När Thales myntade uttryck. En bok om det sakliga tänkandets uppkomst. Förlaget Draken, Esbo, Närpes 1982.
• Mansfeld, Jaap (valinnat, käännös ja selitykset); Die Vorsokratiker I. Milesier, Pythagoreer, Xenophanes, Heraklit, Parmenides. Griechisch/Deutsch. 1981. Philipp Reclam Jun., Stuttgart, 1995.
• Mansfeld, Jaap (valinnat, käännös ja selitykset); Die Vorsokratiker II. Zenon, Empedokles, Anaxagoras, Leukipp, Demokrit. Griechisch/Deutsch. 1985. Philipp Reclam Jun., Stuttgart, 1993.
• Marcuse, Herbert; Yksiulotteinen ihminen. Teollisen yhteiskunnan tarkastelua. 1964. (suom. Markku Lahtela) Weilin+Göös, Helsinki, Tapiola 1969.
• Marcuse, Herbert; One-Dimensional Man. Studies in the ideology of advanced industrial society. Routledge Classics, London and New York. 2. painoksen 1991 uusintapainos 1994, 1999 ja 2002.
• Marx, Karl; Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero. 1841. (suom., johdanto ja selitykset Jukka Heiskanen) SoPhi 97 & Karl Marx -seura. Minerva Kustannus Oy, Jyväskylä 2005.
• Marx, Karl; Differenz der demokritischen und epikureischen Naturphilosophie. Teoksessa Marx, Karl & Engels, Friedrich; Werke. Ergänzungsband. Dietz Verlag, Berlin 1968.
• Marx, Karl; Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset («Grundrisse«) osa 1. JOHDANTO. I. Tuotanto, kulutus, jakaantuminen ja vaihto (Kiertokulku). ss. 35-60. Moskova, Kustannusliike Progress 1986.
• Newman, James S. (koonnut ja toimittanut); Sigma/1. Matematikens kulturhistoria. (ruotsinnos Karl Erik Lorentz) Luvut I & XVII & XXV. 2.p. Forum, Tukholma 1965.
• Newman, James R. (toim.); Sigma. Matematikens kulturhistoria. Band 1 – band 6. 1956. (ruots. toim. Tord Hall) 2.p. Forum, Stockholm 1965.
• Nordin, Svante; Filosofins historia. Det västerländska förnuftets äventyr från Thales till postmodernismen. Studentlitteratur, Lund 1995.
• Nühlen, Maria; Aspasia von Milet. Teoksessa: Meyer, Ursula I. & Bennent-Vahle, Heidemarie (toim.); Philosophinnen-Lexikon. 1994. Reclam Verlag, Leipzig 1997. ss. 50-53.
• Nühlen, Maria; Hypatia von Alexandria. Teoksessa: Meyer, Ursula I. & Bennent-Vahle,  Heidemarie (toim.); Philosophinnen-Lexikon. 1994. Reclam Verlag, Leipzig 1997. ss. 282-285. Verkossa Hypatiasta on mm. seuraava ilman tekijää oleva kirjoitus; ”Hypatia von Alexandria ca. 370-415”: https://www.frauen-informatik-geschichte.de/index.php-id=24.htm.
• Nühlen, Maria; Periktione. Teoksessa: Meyer, Ursula I. & Bennent-Vahle, Heidemarie (toim.); Philosophinnen-Lexikon. 1994. Reclam Verlag, Leipzig 1997. ss. 429-432.
• Nühlen, Maria; Phemonoe. Teoksessa: Meyer, Ursula I. & Bennent-Vahle, Heidemarie (toim.); Philosophinnen-Lexikon. 1994. Reclam Verlag, Leipzig 1997. ss. 432-434.
• Nühlen, Maria; Themistokleia. Teoksessa: Meyer, Ursula I. & Bennent-Vahle, Heidemarie (toim.); Philosophinnen-Lexikon. 1994. Reclam Verlag, Lepzig 1997. ss. 544-545.
• Oikkonen, Juha (toim.); Katsauksia matematiikan historiaan. Gaudeamus, Helsinki 1982.
• O’Meara, Molly; Kaupunkien tulevaisuus. Teoksessa: Brown, Lester R, Starke, Linda ym.; Maailman tila 1999. Worldwatch Institute: Raportti kehityksestä kohti kestävää yhteiskuntaa. (suom. Ilari Kiema ym.) Gaudeamus, Tampere 1999. ”
• Otavan suuri maailmanhistoria. Kartasto. (toim. Anders Røhr) 2.p. Otava, Helsinki, Keuruu 1985.
• Ottmann, Henning; Geschichte des politischen Denkens. Die Griechen. Von Homer bis Sokrates. Band 1/1. Verlag J.B. Metzler, Stuttgart, Weimar 2001.
• Pietarinen, Juhani; Mitä Platon on minulle opettanut. Kirjastudio, Helsinki, Jyväskylä 2005.
• Platon; Teokset. Ensimmäinen osa, erityisesti dialogi Protagoras. (suom. Marja Itkonen-Kaila, Marianna Tyni & Kaarle Hirvonen) Otava, Helsinki, Keuruu 1999a.
• Platon; Teokset. Toinen osa, erityisesti dialogi Menon. (suom. Marja Itkonen-Kaila, Pentti Saarikoski & Marianna Tyni) Otava, Helsinki, Keuruu 1999b.
• Platon; Teokset. Kolmas osa, erityisesti dialogit Parmenides ja Theaitetos. (suom. Marja Itkonen-Kaila, Pentti Saarikoski, Marianna Tyni & A.M. Anttila) Otava, Helsinki, Keuruu 1999c.
• Platon; Valtio. Teokset. Neljäs osa. (suom. Marja Itkonen-Kaila) 1981. Otava, Helsinki, Keuruu 2007.
• Platon; Teokset. Viides osa, erityisesti dialogi Timaios. (suom. Marja Itkonen-Kaila, A.M. Anttila & Marianna Tyni) Otava, Helsinki, Keuruu 1999e.
• Popper, Karl R.; Arvauksia ja kumoamisia. Tieteellisen tiedon kasvu. (suom. Eero Eerola) Yliopistokirja/Gaudeamus, Helsinki, Tampere 1995. Luvut: 2 Filosofisten ongelmien luonne ja niiden juuret tieteessä & 5. Takaisin esisokraatikkoihin.
• Roshanski, Ivan; Wissenschaften in der Antike. 1980. (saks. Lew Zybatow ja tiet. avustus Dietrich Ehlers) Verlag MIR Moskau & Urania-Verlag, Lepzig-Jena-Berlin 1986.
• Rullmann, Marit; Hypatia aus Alexandria. Teoksessa: Rullmann, Marit (avustajina Gudrun Gründken & Marlies Mrotzek); Philosophinnen. Erster Band. Von der Antike bis zur Aufklärung. 1993. Suhrkamp, Baden-Baden 1998. ss. 58-61.
• Russell, Bertrand; Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti. I. 1946. 9.p. Werner Söderström Oyj, Porvoo, Helsinki, Juva 1999.
• Russell, Bertrand; Västerlandets visdom. Den västerländska filosofins historia mot social ock politisk bakgrund. 1959. Forum, Helsingborg 1989.
• Russell, Bertrand; Filosofiaa jokamiehelle ja muita esseitä. 1950 (suom. Kyllikki Sutinen) 4.p. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, Helsinki 1969.
• Røhr, Anders toim, & Mykland, Knut tieteellinen asiantuntija; Otavan suuri maailmanhistoria Kartasto. Otava, Keuruu 2.p. 1985.
• Salomaa, J. E.; Filosofian historia I & II. WSOY, Porvoo-Helsinki 1935 & 1936.
• Salonen, Toivo; Filosofia perennis. Ihmisen idea ja ajatus filosofisesta järjestelmästä. Lapin yliopiston menetelmätieteellisiä tutkimuksia. 3. Lapin yliopistopaino, Rovaniemi 2002.
• Salonen, Toivo; Filosofian sanat ja konseptit. Sanakirja. 4.k.p. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi, Vaajakoski 2008.
• Salonen, Toivo; Ihmisen idea ja kasvatusfilosofian fundamentaaliset ehdot. Teoksessa: Rantaniemi, Mare & Rajala, Raimo & Toivonen, Klaus (toim.); Hankkeita lähellä ja kaukana. Juhlakirja. Kyösti Kurtakko 60 vuotta. Lapin yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 18. Lapin yliopistopaino, Rovaniemi 2008.
• Salonen, Toivo; Ihmisen idea. Ihminen filosofiassa ja ihmisen ongelma filosofisessa ihmistutkimuksessa. 2.u.p. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi, Tampere 2010.
• Salonen, Toivo; Mitä filosofia merkitsee minulle? Teoksessa: Sundell, Pekka Robert (toim.); Keskusteleva filosofia. Gaudeamus, Helsinki 1984.
• Salonen, Toivo; Sosialisaatio ja kasvatus. Ajatus kasvatustieteen luonteesta ja mahdollisuuksista. (käsikirjoitus 1997) Osin varhainen ja supistettu versio: Kasvatustieteen luonteesta ja mahdollisuuksista on ilmestynyt teoksessa: Siljander, Pauli (toim.); Kasvatus ja sosialisaatio. Gaudeamus, Tampere 1997.
• Salonen, Toivo; Tunne itsesi. Teoksessa: Laajala R. & Nykänen T. (toim.); Identiteetti ja maailman kokeminen. Symposiontekstejä. Lapin yliopiston menetelmätieteellisiä julkaisuja, esseitä, puheenvuoroja ja raportteja. 3. Lapin yliopistopaino, Rovaniemi 2005.
• Salonen, Toivo; Tunne itsesi. Teoksessa: Jantunen T. & Ojanen E. (toim.); Arvot kasvatuksessa. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki, Latvia 2011. ss. 203-215.
• Sarsila, Juhani; Historian väärennöksiä ja väärentämisen historiaa. 2.t.p. Otava, Helsinki-Keuruu 1988.
• Sarsila, Juhani; Scripta serenissima. Filologiaa ja filosofiaa. Esseitä vuosilta 1982-1998. Rooman kirjallisuus ja latinan kieli. Filologian laitos II. Tampereen yliopisto, Tampere 1998.
• Sarsila, Juhani; Some Aspects of the Concept of Virtus in Roman Literature until Livy. Studia Philologica Jyväskyläensia 16. 1982.
• Sarsila, Juhani; A Short History of Manliness. Outlines of “Virtus” in Roman Republican Literature Until Livy. Studia Pansofica. Tampere 2005.
• Sarsila, Juhani; Being a Man. The Roman Virtus as a Contribution to Moral Philosophy. Europäische Studien zur Ideen- und Wissenschaftsgeschichte, European Studies in the History of Science and Ideas 14. Peter Lang, Frankfurt am Main 2006.
• Sarsila, Juhani; Some notes on virtus in Sallust and Cicero. Separatim expressum Arctos. Acta Philologica Fennica. Vol XII. 1978.
• Sarsila, Juhani; Struggle of Faith and Reason: A History of Intolerance and Punitive Censorship. Part I: From Homer to Peter Abelard and Arnold of Brescia. Peter Lang GmbH, Internationaler Verlag der Wissenschaften, Berlin 2020.
• Schischkoff, Georgi (toim.); Philosophische Wörterbuch. Perustajan Heinrich Schmidt 8. painoksen 1934 uudistettu 22.p. Alfred Kröner Verlag, Stuttgart 1991.
• Schnohr, Josephine; Muinaiskello tikitti taivaan tapahtumia. Tieteen Kuvalehti Nro 8/2007, ss. 24-29.
• Skirbekk, Gunnar & Gilje, Nils; Filosofins historia. 1987. (ruots. Sten Andersson) Daidalos, Uddevalla 1995.
• Sotasaari, Seppo (toim.); Ajattele – jos uskallat. Filosofi Toivo Salosen 60-vuotisjuhlakirja. LUP Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi, Tampere 2009.
• Spengler, Oswald; Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte. Erster Band. Gestalt und Wirklichkeit. & Zweiter Band. Welthistorische Perspektiven. C. H. Beck’sche Verlagsbuchhandlung, Oskar Beck, München 1923 (uudistettu laitos) & 1922. (jo tuolloin molempien niteiden painos ylitti 40000kpl)
• Stenius, Erik; Tankens gryning. En studie över den västerländska filosofins ursprungsskede. 1953. 2.p. Söderströms, Helsinki, Porvoo 1975.
• Störing, Hans Joachim; Kleine Weltgeschichte der Philosophie. 1950. 1992 laajennettu laitos. Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Mein, Lek 1995.
• Taureck, Bernhard, H. F.; Die Sophisten zur Einführung. Junius Verlag, Hamburg, Hannover 1995.
• Tenkku, Jussi; Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia. Gaudeamus, Helsinki, Otaniemi 1981.
• Tesleff, Holger; Platonin arvoitus. Gaudeamus, Helsinki University Press, Helsinki, Tallinna 2011.
• Tiedon valtameri. Islamilaista viisautta. (suom. Jaakko Hämeen-Anttila) Basam Books Oy, Helsinki, Pieksämäki 2001.
• Tiainen, J.O. Mäkelä, P. Ahola, V. Lumio, S. Luotio, J. Ahola, M. Halmesvirta, A. Lempinen, J. Läntinen, A. Pulakka, M. Rekiaro, I. Vilkuna, J. Välimaa, J.; Gummeruksen suuri Maailmanhistoria. Ihmiskunnan kronikka 3000 eKr. – 96. Gummerus, Jyväskylä, Helsinki, Belgia 1988.
• Toivanen, Erkki; Hypatia. Kotiliesi nro 17. 3.9.1993. ss. 52-55.
• Tritsch, Walter (toim.); Christliche Geisteswelt. Band I: Die Väter der Kirche. Band II: Die Welt der Mystik. Verlag Werner Dausien, Hanau, Baden-Baden 1986.
• Vernant, Jean-Pierre; Kreikkalaisen ajattelun alkuperä. 1962. (suom. Tuomas Parsio) Tutkijaliitto, Helsinki 2009.
• Viisauden eliksiiri. Antiikin kreikkalaista viisautta arabialaisista lähteistä. (suom. ja valinnat Jaakko Hämeen-Anttila) Basam Books, Helsinki 1997.
• Volkov, Henrik; Tieteen kehdon ääressä. (suom. V. Bergman) Kustannusliike Edistys, Moskova 1974.
• Vorländer, Karl; Geschichte der Philosophie mit Quellentexten. Band 1 – Altertum. 1903/1949/1963/1990. rowohlts enzyklopädie. Rowohlt Taschenbuch Verlag, Hampuri, 1990.
• Vorländer, Karl; Geschichte der Philosophie mit Quellentexten. Band 1 – 3. 1949. (toimitustyöt: Metzke, Erwin & Knittermeyer, Heinrich, Grassi Ernesto & Kessler, Eckhard & Schnädelbach, Herbert & Thyen, Anke) rowohlts enzyklopädie. Rowohlts Taschenbuch Verlag, Reinbek bei Hamburg, Leck 1990.
• Väyrynen, Kari; Ympäristöfilosofian historia maaäitimyytistä Marxiin. 23º45. niin & näin -lehden kirjasarja. Eurooppalaisen kirjallisuuden seura ry, Tampere 2006.
• Wallenstein, Aven-Olov (toim.); Edmund Husserl. Tekstit seminaarista ”Edmund Husserl 150 år” 2009. Axl Books, Stockholm 2011.
• Westermarck, Edvard; Kristinusko ja moraali. (Christianity and Morals. 1939) suom. Väinö Meltti. Otava, Keuruu 1984.
• Wilenius, Reijo; Filosofia ja politiikka. Poliittisen ja sosiaalisen ajattelun perusteiden kehityksestä. 1967. 2.p. Gaudeamus, Tapiola 1975.
• Wittgenstein, Ludwig; Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. 1921/1933. (suom. Heikki Nyman) WSOY, Porvoo-Helsinki 1971. 3.t.p. WSOY 1984.
• Wittgenstein, Ludwig; Tractatus Logico-Philosophicus. Logisch-philosophische Abhandlung. 1921. edition suhrkamp 12 – 1963/ 25 26 27 28 29 30 – 01 00 99 98 97 96. (1963/1996-2001) Suhrkamp Verlag, Frankfurt am Main.
• von Wright, Georg Henrik; Ajatus ja julistus. (suom. Jussi Aro) 2.p. WSOY, Porvoo-Helsinki 1974.
• von Wright, Georg Henrik; Humanismen som livshållning och andra essayer. 1978. MånPocket, Stockholm, Trondhjem 1990.

Teknisiä huomautuksia

1. Fragmenttien numerointi on Hermann Dielsin teoksen (1922) mukainen.
2. Humanistisessa tutkimuksessa ilmaus DK II, S. 90, ad 55 B 155 kertoo Diels-Kranz fragmenttien luokituksen tässä ”standarditeoksessa”: 2. nide, sivu 90, Demokritoksen varsinainen fragmentti 155; 55 = Demokritos.
3. A tarkoittaa opillisia lauseita, B varsinaisia fragmentteja ja C imitointeja.
4. 1 = Thales (11), 2 = Anaximandros (12), 11 = Xenofanes (21), 12 = Herakleitos (22), 19 = Zenon (29), 46 = Anaxagoras (59), 54 = Leukippos (67), 55 = Demokritos (68, osin myös 67), 74 = Protagoras (74).
5. Lyhenne DL = Diogenes Laertios
6. DK nrot muuttuneet sitten 1922 jälkeen, sulkumerkeissä 1990 -luvun numerointi!

Kiitän Juhani Sarsilaa herätteistä ymmärtää antiikin filosofiaa ja avartavista puhelinkeskusteluista. Kiitän Timo Airaksista antiikin filosofiaa koskevien käsikirjoituksieni kommentoimisesta sekä parannusehdotuksista tämän agonilaisen tekstini työstämisessä.