Alkuperäiskansojen kulttuuriperintöoikeusseminaarin keskustelussa Rovaniemellä 26.2.2015 kiinnitin huomiota kansainvälisissä sopimuksissa ja suosituksissa suhteellisen vähäiselle huomiolle jääneeseen kysymykseen alkuperäiskansojen omien uskontojen merkityksestä osana niiden kulttuuriperintöä ja sen aktivoimista.

YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksen artikkelissa 12 todetaan: ”Indigenous peoples have the right to manifest, practise, develop and teach their spiritual and religious traditions, customs and ceremonies; the right to maintain, protect, and have access in privacy to their religious and cultural sites; the right to the use and control of their ceremonial objects; and the right to the repatriation of their human remains”. Kansalais- sekä poliittisten oikeuksien kansainvälisen sopimuksen artikkeli 27 turvaa vähemmistöjen oikeuden harjoittaa omaa kulttuuriaan sekä uskontoaan ja käyttää omaa kieltään.

Suuri enemmistö alkuperäis- ja juurikansoista tunnustaa suuria institutionaalisia uskontoja, erityisesti kristinuskoa. Näin on esimerkiksi saamelaisten laita. Mutta monet alkuperäiskansat, kuten intiaanit ovat säilyttäneet joko kokonaan tai osittain oman kansallisen uskontonsa.

Kun näitä kysymyksiä käsitellään, on syytä valita käyttökelpoinen käsite. Olen valinnut sellaiseksi arkeodoksian, ”vanhan uskon”. Käsite ei sinänsä ole ongelmallinen, yhtä vähän kuin arkeologia, sananmukaisesti ”vanha tiede”, joka on menneitä rakennus-, esineistö- ja muita inhimillisiä jäänteitä käsittelevä ja tutkiva tietojärjestelmä. Arkeodoksian käsite juontuu baltiansaksalaiselta oppineelta Georg Julius von Schultzilta, kirjailijanimeltään Dr. Bertram (1808–1875). Hän ymmärtää käsitteellä monenlaisia vanhoja kansanomaisia uskonnollisia ja myyttisiä käsityksiä, mm. saamelaisilla. En ole tavannut täsmällisempää käsitettä, joka yhdellä sanalla määrittäisi, mistä tässä tapauksessa alkuperäiskansojen uskomuksissa on kyse.

Voimme ottaa arkeodoksian käyttöön merkitsemään kokonaista uskomusten ekosysteemiä, jolla ei ole organisoitua teologiaa pyhin kirjoituksin ja dogmein, kuten sellaisilla uskonnoilla kuin kristinusko, islam, juudanusko, hindulaisuus, shintolaisisuus, budhalaisuus jne. Arkeodoksia tuottaa ekologisen interaktion omien komponenttiensa, vaikkapa luonnon voimia olennoivien jumalien ja muiden uskomusolentojen sekä ulkomaailman, ihmisyhteisön ja luonnon elementttien välillä. Se ei perustu organisoituihin laitoksiin, kuten kirkkoihin, vaan luonnon resursseihin ja henkisiin voimiin, laajaan energetiikkaan. Se merkitsee kiinteintä sidettä kansan ja kosmoksen välillä: holistista maailmankuvaa, kosmovisiota.

Arkeodoksiat eivät ole konstruoituja järjestelmiä, joiden jokaisesta opinkappaleesta olisi kiistelty kirkolliskokouksissa. Ne liittyvät ympäristöihin, joissa ihmisyhteisö ja luonto kohtaavat: maa ja vesi, vuoret ja järvet, kasvit ja eläimet. Tai antiikin kreikkalaisten neljä peruselementtiä, jotka esiintyvät useimmilla ”luonnonkansoilla”: maa, vesi, ilma, tuli.

Alkuperäisuskomuksia suojeltaessa ja edistettäessä nousee väistämättä esiin konflikteja alkuperäisarkeodoksioiden ja institutionaalisten uskontojen välillä, useimmiten kristinuskon kanssa sen eri variaatioissa: roomalaiskatolinen usko lännessä, ortodoksinen idässä, protestantismi pohjoisessa. Kristityssä maailmassakaan lähetysinto ei ole lakannut, vaikka sen kaikkein agressiivisimmat muodot ovat vaihtuneet enemmän kehitysyhteistyöhön ja sitä kautta suostutteluun.

Suhteen ei silti tarvitse olla vihamielinen. Uskonnot voivat antaa toisilleen kehitys- ja vertailuimpulsseja. Kristityssä maailmassa on leviämässä erilaisia New Age -virtauksia, jotka huolestuttavat vain kaikkein rigoristisimpia uskovaisia. Suurin vihollinen on kulutuskapitalismiin kytkeytynyt välinpitämättömyys kaikkea henkistä ja arjen ylittävää transkendentaalisuutta kohtaan.

Saamelaisten osalta palaamme vanhoihin epäoikeudenmukaisuuksiin: pakkokristillistäminen 1500-luvulta lähtien ja erityisesti 1600-luvulla, pyhien palvontapaikkojen kiroaminen, seitojen ja samaanirumpujen tuhoaminen, mikä merkitsi saamelaisen maailmankäsityksen mallien hävittämistä.

Seidat ja kalliopiirrokset, saamelaisten pyhät kohteet, ovat konkreetteja paikkoja, jossa voi tuntea arkeodoksisen perinnön energeettisen voiman. Arkeodoksia on osa kansallista moraalikoodeksia, jota ei ole kirjoitettu Raamattuun tai lakiin, vaan mieliin. Jos painan käteni seitaan ja tunnen kiven kuumuuden, jos painan korvani sitä vasten ja kuulen sen sisästä porotokan nulkkaavan, tunnen arkeodoksian voiman.

Arkeodoksian merkityksen korostaminen tarkoittaa rohkaista alkuperäiskansoja palaamaan vanhojen jumaliensa ja palvontapaikkojensa pariin. Vaikka nykymaailmassa se voi olla vaikeata suuruskontojen ja mediavallan paineessa, joskus on otettava ensimmäinen askel sadan penikulman marssilla.

Lyhyesti saamelaisten uskosta ja mytologiasta. Toisin kuin kristinuskossa, jossa Isä Jumalalla ja hänen pojallaan on monia tehtäviä, saamelaisessa arkeodoksiassa joka jumaluudella on erikoistunut alueensa. Saamelaisilla on runsaasti jumaluuksia luonnonelementtien ja -ilmiöiden mukaan, mikä merkitsee ekologista näkemystä voimien tasapainosta. Tällaisia ovat ukkosen jumala Horagalles, tuulijumala Bieggolmai jne.

Ja mikä vielä tärkeämpää, naisilla on omat neljä jumalatartaan, jotka huolehtivat heidän sosiaalisesta ja biologisesta elämästään. Suuri Äiti Máttaráhkká edustaa naiseuden feminiinistä voimaa, matriarkaatin prinsiippiä. Hänen kolmella tyttärellään on jokaisella omat tehtävänsä turvatessaan naisen elämää ja varsinkin uuden ihmisen tuotantoa.

Tohtori Willem Boezak kertoi Rovaniemen seminaarissa suunnitelluista khoisan-kansan pyhiinvaellusreiteistä Länsi-Kapin alueella. Hanke kariutui, kun tämä energeettinen ja juuriin menevä projekti tahdottiin ottaa turismin käyttöön. Näin on käynyt myös länsimaiden tunnetuimmalle pyhiinvaellusreitille, Santiago de Compostelan tielle Etelä-Ranskasta Espanjan Galiciaan.

Varoen ja varmistaen voisi olla mahdollista luoda tällaisia pyhiinvaellusreittejä pyhältä paikalta toisella alkuperäiskansojen mailla Amerikoissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, jossa maorivartijat (guardians) pitävät huolta luonnon ja paikkojen pyhyydestä. Aroha Meadin mukaan vartijuus (kartiakitanga) on Uuden Seelannin hallituksen tunnustama maori-instituutio, mutta valitettavasti sitä ei ole privilegioitu yksiselitteisesti saarten alkuperäisväestölle.

Suomen Saamenmaassa sellainen reitti voisi kulkea Utsjoen Ailigas-tunturilta, pyhältä vuorelta Daža Sieiðille (Taatsin seita) Kittilässä. Uskonnollisten kysymysten tuntijat voisivat suunnitella sen: energetiikkaa, henkisyyttä, satuja ja tarinoita, vaikkapa Stuora Jovnnan suksenladuista. Reitin varrella voisi olla kevyempääkin tekimistä, tammukankalastusta ja suopunginheittoa. Tärkeintä on, että kaiken aikaa arvostettaisiin ja kunnioitettaisiin saamelaisten perintöä ja mentaliteettia.

Kunnon varusteiden ohella pyhiinvaelluksen edellytyksenä olisi sellaisia ulkoisia tekijöitä kuin valmius kuunnella luonnon ääntä ja hiljaisuutta. Matkapuhelimet, iPadit ja läppärit jätetään hotellin turvaboksiin. Niiden sijasta kuunnellaan vain tuulta ja vettä, lintuja ja oppaan puhetta. Tällaisen reitin käytännön toteutuksen voisi toteuttaa ekologinen turistiorganisaatio, kuten Metsähallituksen luontopalvelut.

Arkeodoksia on olennainen osa alkuperäiskansojen, ensimmäisten kansakuntien henkistä perintöä. Suomalaiset ovat suurimmaksi osaksi menettäneet oman uskontonsa, eivätkä Ukon palvojat 1930-luvulla ja Karhun Kansa nykyään pysty sitä laajalti palauttamaan. Sama koskee saamelaisia, mutta heillä voi silti olla suuremmat mahdollisuudet palata alkuun, pyhien vuorten ja lähteiden uskoon. Kaksi merkittävää runoilijaa, Nils-Aslak (Ailu) Valkeapää ja Ailo Gaup ovat tuotannossaan viitanneet alkuperäiseen saamelaiseen uskoon, uuteen elämään äitijumalien ja pyhien rumpujen maailmassa.

Kun uskonnonvapaus on yksi perustavimmista ihmisoikeuksista, mutta myös useimpien ihmisten perustarve, arkeodoksian on oltava peruspilareita alkuperäiskansojen kulttuuristen ja kansallisten perintöoikeuksien varmistamisessa.