Muuan tunnettu filosofi sanoi kerran ”cogito ergo sum”, ajattelen, siis olen. Filosofi halusi epäilyn metodiin nojaten löytää jotain varmaa, perustan, jolle lähteä rakentamaan ulkoisen todellisuuden puhdasta ymmärrystä. Kielellistä, käsitteellistä kuvaa ympäröivästä maailmasta.

Fenomenologisessa mielessä Descartesin hanke ei ole järin kiinnostava, enkä malta olla rinnastamatta tätä kuolematonta lausahdusta yhteen viime aikoina radiossa tiuhaan soineeseen tuttuun populaarikulttuurin helmeen. Kappale on lupaa kyselemättä tunkeutunut korviin niin usein, ettei ole voinut olla kuulematta siinä piilevää, suorastaan hämmästyttävän hienoa, lyyristä oivallusta. Laulussa todetaan: ”Ennen uskoin älyn voittoon, oli tapanani lueskella filosofiaa aamunkoittoon, kunnes paikalle tuli kas, sulkapallokuningas.  Sanoi minulle: ”huhuu, se on liha joka puhuu ja se meidät yhdistää!” Kappaleeseen sisältyy ensinnäkin pinttynyt käsitys filosofiasta. Että se on pohjimmiltaan järjen älyllistä käsitekikkailua, eikä ymmärrä kehollisesta elämästä yhtään mitään. Näinhän perinteisesti ja stereotyyppisesti ymmärretään myös itse filosofit, nuo harmaat hahmot, jotka ajattelevat aivonsa äärimmilleen, kehon kustannuksella. Toki tiedämme, historiasta löytyy esimerkillisiä filosofeja, jotka ovat tupanneet kuolemaan turhan varhain, sairaalloisina, mielipuolisuuden rajoilla. Toisaalta biisin sanoissa piilee juuri fenomenologisen ajattelun ydin: se on liha joka puhuu ja meitä yhdistää.

Fenomenologi on aina jo maailmassa, tässä monimutkaisten sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden, ekologisten riippuvaisuuksien, historiallisten ja kulttuuristen relaatioiden ja kapitalistisen kulutusjuhlan maailmassa.  Irrottamaton osa maailmaa. Sekaisin siitä ja sen kanssa. Kehollisena, kokevana olentona. Lauri Rauhalan hermeneuttista tulkintaa mukaillen, kehollinen kiinnittymisemme maailmaan on esiymmärryksemme; ensisijainen ja välttämätön tapamme ymmärtää toisiamme ja ympäröivää.

Käsillä oleva Agon avaa näkökulmia kehollisuuteen ja liikkeeseen. Kehollisuutemme kautta olemme suhteessa itseemme, toisiimme ja ympäristöömme. Keho toimii ja liikkuu. Parhaimmillaan vaivatta, pakottamatta. Keho viestii ja tulkitsee. Keho ajattelee.

Runoilija ja tanssija Sini Silveri etsii esseessään improvisaation pakenevaa olemusta. Hän käsittelee ja kokeilee improvisaatiota taiteen ja tulkinnan muotona. Kansainvälisten suhteiden tutkija Susanna Hast puolestaan pohtii tieteellisen kielen ja muodon murtamista. Performanssin ja musiikin keinoin tieteen esittäminen laittaa niin tutkijan kuin kuulijan epämukavuusalueelle ja avaa uusia tapoja ymmärtää ja ajatella. Ulla Tiikkainen puolestaan lähestyy esseessään kiipeilykokemuksen kautta löytyvää meditatiivista ”ei minkään” kokemusta. Kiipeilyreitillä mieli tyhjenee ja jäljelle jää vain puhdas liike, kokemus ja suhde kallioon, jäähän ja omaan kehoon.

Koreografi Veli Lehtovaara esittelee hankkeensa, jossa hän itseään tanssijana ja koreografina hyödyntäen tutkii länsimaista luontosuhdetta, haluaa tuoda sen esiin ja murtaa sitä. Kyse on siitä, miten liikkeen käytäntöjen kautta voidaan tulla ymmärtämään suhdettamme luontoon ja mahdollisesti jopa muuttamaan tätä.

Opiskelijalta-palstalla taiteen kandidaatti Rida Haapala esittelee taidenäyttelynsä Mielen matriisi II, jossa hän tutkii ruumiillisuuden ja tietoisuuden suhdetta omassa työskentelyssään.

Kirjat-osiosta löytyy kaksi kirja-arviota. Toivo Salonen pohtii Markku Kailaheimon Kirjoituksia stoalaisuudesta. Epätieteellisiä tarkasteluja -teoksen lukukokemusta. Ja Laura Lehtola puolestaan esittelee Kati Kannon novellikokoelman Maitokahvimaa.

Numeron kansi- ja sarjakuvataiteesta vastaa tällä kertaa Ivalolainen kuvataiteilija Kari Kallioinen.

Fenomenologi haluaa lähestyä kokemusta, ymmärtää sen niin täsmällisesti kuin se on mahdollista. Vaikka varmaa ei ole mikään. Ei ole totuutta, on vain ”ei mitään”, joka ymmärretään jonain, tulkitaan aina jo jonain. Kaipuu perustojen löytämiseen ja ”ei minkään” täyttäminen mitä moninaisimmilla kertakäyttöisillä ratkaisuilla, on aikamme kuva. Heideggerin Martin ymmärsi tämän lausahtaessaan: ”enää vain jumalat voivat meidät pelastaa”. Kyseessä ei ollut mikään uskontunnustus.

 

Kokemusrikasta kevättä Agonin lukijoille,

Sanna Hast ja Ulla Tiikkainen