Mutta vaikka luonto ei näekään, ei se silti ole sokea; vaikka se ei eläkään (siinä mielessä kuin ihminen elää, subjektiivisesti, vastaanottavaisin aistein), ei se silti ole kuollut; vaikka se ei luokaan asioita tarkoituksellisesti, eivät sen luomukset silti ole satunnaisia. Missä ihminen pitää luontoa kuolleena ja sokeana ja sen luomuksia satunnaisina, siellä hän tekee omasta (nimenomaan subjektiivisesta) olemuksestaan luonnon mittapuun, siellä hän määrittelee luonnon vain itsensä vastakohdaksi, siellä hän luonnehtii sitä puutteelliseksi olennoksi, koska sillä ei ole sitä, mitä hänellä on. Luonto vaikuttaa ja luo kaikkialla, mutta vain tietyin yhteyksin ja niiden puitteissa, vain välttämättömyydestä; ihminen pitää tätä yhteyttä järkenä, sillä kaikkialla, missä hän panee merkille yhteyden, hän löytää tarkoituksen, ajattelumateriaalia, ”riittävän perusteen”, järjestelmän. Mutta tämä luonnon välttämättömyys ei silti ole mitään inhimillistä, ts. loogista, metafyysistä tai matemaattista, ylipäänsä mitään abstraktia välttämättömyyttä. Luonnon oliot eivät nimittäin ole mitään ajatusolioita, mitään loogisia tai matemaattisia kuvioita, vaan todellisia, aistimellisia, yksilöllisiä olentoja. Kyseessä on aistimellinen, siksi eksentrinen, poikkeuksellinen, epäsäännöllinen välttämättömyys, joka näiden anomalioiden vuoksi näyttäytyy ihmisen mielikuvitukselle vapautena tai ainakin vapauden tuotteena. Luonto voidaan yleensäkin käsittää vain itsensä kautta; se on olento, jonka ”käsite ei riipu mistään muusta olennosta”; vain sen kohdalla pätee erottelu olion sinänsä ja olion meitä varten välillä; vain siihen ei voi eikä saa soveltaa mitään ”inhimillistä mittapuuta”, vaikka vertaammekin ja luonnehdimme sen ilmiöitä vastaavin inhimillisin ilmiöin tehdäksemme siitä itsellemme ymmärrettävän, sovellamme siihen sellaisia inhimillisiä ilmauksia ja käsitteitä kuin järjestys, tarkoitus, laki, ja joita meidän täytyykin soveltaa siihen kielemme luonteen mukaisesti, se kun perustuu vain olioiden subjektiiviselle näennäisyydelle.
Ludwig Feuerbach ”Uskonnon olemuksesta” 1846. (1980, ss. 97–98)

* Johdanto

Aistiminen, maastokokemukset ja ajattelemisen raja

Omakohtaiset sattumukset maastossa ovat kannustaneet minua ihmettelemään, ongelmallistamaan, kysymään, ajattelemaan ja etsimään vastauksia. Kehitellessäni kohtaamiini pulmiin erilaisia ratkaisuja olen kohdannut inhimillisiä rajoja, erityisesti tiedostamisen rajallisuuden. Olenkin kirjoittanut jäsentääkseni maaston tapahtumisia ja käsittääkseni omaa osuuttani niissä. Yleinen ongelma on: Miten aistimukset asettavat edellytykset ja samalla rajat ymmärrykselle, mutta myös perustan näkemyksien rakentamiselle? Missä määrin tuotamme suodatettuja ajatuksia ja väritettyjä tulkintoja?

A.E. Järvinen ja hänen kaverinsa ovat selvinneet viikkoja maastossa, olipa kylmyys yllättänyt, vaikeat kelit jatkuneet aivan liian pitkään tai sattunut epäonnistumisia. Voimmekin sanoa, että heillä on ollut taitoa, osaamista ja sisäistynyttä konkreettista tietämystä. Monilla eränkävijöillä vielä 1950-luvulla on ollut ajateltua ja koeteltua ymmärtämistä. Heillä on ollut vaiettua hiljaista tietoa sekä mukana olemisessa karttunutta toimijan taitoa, herkkyyksiä aistivan tekijän taitoa. Mukana oleminen monessa tapahtumisessa tuottaa luontaista osaamista. Jotta osaamisesta rakentuu perusta syvälliselle ja laaja-alaiselle ymmärtämiselle, siihen tarvitaan kokemuksellista ajattelua ja synteettistä kokemustietoa. Järvisen kuvaamista eränkävijöistä Asla on ikään kuin perushahmo ihmisestä, jolla osaaminen, kokemus ja ymmärtäminen nivoutuu yhdeksi ja samaksi.

Monet sellaiset ihmiset, jotka ovat maastossa maaston itsensä takia, siis pyyteettömyyttä tavoitellen, kokevat olevansa lähellä jotakin perustavaa, todellisuuden perustoja, suorastaan jotakin jumalallista. Maastossa ollessa ihminen koettelee ihmisenä todellistumisen ehtoja. Tältä pohjalta ei ole sattuma, että esimerkiksi A.E. Järvinen on maalannut akvarellejaan ja kirjoittanut eräaiheisia tekstejään Marasenlammen rannalla. Hän on ollut luonnon hiljaisuudessa ja viestinnässä yksin tavoitellen merkityksellisiä vivahteita niin sivellintä käyttäen kuin kirjoittaen. Järvisen kämppä, rakennettu 1933, ja hänelle nimetty kelohonkia sisältävä metsä ”A.E. Järvisen Aihkikko” sijaitsevat Rovajärven ampuma-alueella.

Ludwig Feuerbach on käyttänyt ymmärryksen rajallisuutta kuvaavaa erottelua: das Ding an sich – das Ding für uns tai mikseipä die Dinge für uns. Tarkasteluissamme olio sinänsä kääntyy olioksi meitä varten tai käytännön arjessa olioiksi meitä varten. Se, mikä on perustavaa, pakenee. Sen sijaan ihastelemme katoamisen synnyttämiä värivivahteita, maininkeja, pikkupyörteitä ja merkitystään menettäviä pikkukimalluksia…

Rajan vetäminen edellyttää tietoa muodostettavan rajan molemmilta puolin. Tämän takia sekä tiedon että ajattelun rajoja koetteleva liikkuminen tuottaa ymmärrykselle vaikeuksia. Siksi epämääräisyyttä ei voi välttää. Silti ajattelun tulee olla pyrkimystä epämääräisyydestä selkeyteen, suppeasta tietämyksestä avartavaan ymmärtämiseen. Parhaimmillaan ja pahimmillaan maastossa oleminen muuntuu konkretisoituneeksi metafysiikaksi. Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole metafyysiset jaottelut, luokittelut tai kiteytyneet käsitykset vaan se, mitä merkityksiä niille annetaan. Lukkiutuneet ajatuskehitelmät ja niihin kytkeytyvät lopullisuutta tavoittelevat tulkinnat muuttuvat yllättävissä tilanteissa ymmärtämisen esteiksi. Mutta ymmärtäen koettu on jo sinänsä vapautta lisäävä asennoitumismuutos. Se aloittaa arkisesta ja egoistisesta käänteen asiaan itseensä eli kohti oliota tahi olioita sinänsä.

Tunnustan kaipaavani minulle tutuksi käynyttä kurkea, saukkoa ja joutsenta. Hyvin käydessä niiden luonnollinen ikääntyminen tuottaa päättymisen. Murehdin ihmisen osuutta monien lintuyksilöiden elinajan lyhentäjänä ja etenkin pienten lintujen joukkotuhoajana. Enää vain yhdellä kalastusalueellani voin ajoittain katsella kuukkelin kommunikointia. Olen tuntenut murhetta, kun kerran alkukesästä kohtasin veteen ammutun, mikrobitoiminnasta turvonneen saukon, kun loppukesästä löysin haulikon hylsyjä järven rannalta kaksi päivää ennen sorsanmetsästyksen alkua.

** Aistimisen ja hahmottamisen kerroksellisuus

Ihmisten keskinäisissä keskusteluissa toinen ihminen voi väittää vastaan sekä korjata toisen tekemiä virheitä. Sen sijaan ollessaan maastossa satunnaisesti poimimassa mustikoita tai vaikka seuratessa korppien kisailua ihminen ei saa ympäristöstä tai sen eläimiltä selkeästi ymmärrettävää palautetta. Vähittäisen kokemuksen karttuessa luonnon tapahtumisista maastossa oleminen alkaa avautua, ihminen kykenee hahmottamaan ikään kuin uusia kerrostumia tapahtumaketjuista sekä eläinten keskinäisistä suhteista. Vähitellen eläimet menettävät vierauttaan. Erityisesti pitkäikäiset linnut alkavat ehdotella sanatonta sopimusta tasapainoisesta yhdessäolosta. Tässä vaiheessa avaraymmärryksellinen ihminen tunnistaa eläimen viestintää sekä voi erottaa eläimen ruumiin ja äänteiden kerronnasta joitakin merkityksellisiä piirteitä.

Maaston tapahtuminen ei ole satunnaista vaan yllättävän lainalaista. Sitä vastoin ihminen itse tuo tapahtumiseen satunnaisuutta. Hänen vierailunsa maastossa toteutuvat kasvillisuuden ja eläimistön kannalta satunnaisesti sään, vapaa-ajan, kavereiden, harrastuksien, viikonpäivien, lomakausien, juhlapäivien ja kelloaikojen yms. rytmittämänä. Ihminen menee maastoon omilla ehdoillaan riippumatta pesimisajoista tai vaikka saukonpoikasen kalastusharjoittelusta.

Asia erikseen ovat rahan logiikan ohjaamat tilanteet, joissa ihmisryhmät menevät maastoon kaivaakseen ojia, murskatakseen kalliosta sepeliä, kaataakseen tukkipuita tai muuten vain välineellistääkseen suota, harjuja, metsää, puroja, vesistöjä. Tällaisen toiminnan seuraukset näyttäytyvät lajirunsauden ja yksilömäärien vähentymisenä. Onneksi sentään saukkoja on enemmän kuin 1960- ja 1970-luvulla. Valitettavasti itselleni tutuilla alueilla saukkoja on nykyään vähemmän kuin vuosituhannen vaihteessa.

Kun ihminen oppii luonnontapahtumisen lainalaisuuksia, hänen maastossa olemisensa muuttuu luontevaksi, varautuneisuus ja epävarmuus vähenevät. Ymmärtämisen syvenemisen ehto on, että ihminen aistii niin muutoksia kuin kykenee havaitsemaan ratkaisevia piirteitä sekä osaa tulkita niitä merkityksellisesti; olipa kyseessä tuulen kääntyminen, äkilliset tuulenpuuskat, kosteuden väheneminen, kuivuminen, sumun tihentyminen, kosteuden lisääntyminen, pilvien muuttuminen, nopeasti kasvava pilvi, selkeneminen, kuuran muodostus tai vaikkapa yllättävä hangen pettäminen tai kengänpohjan pidon vähittäinen heikkeneminen. Vähäiset muutokset havaittuina ja ymmärrettyinä antavat maastossa olevalle aikaa valmistautua säätyypin muutokseen, vesi-, räntä- ja lumisateeseen, lämpötilan laskuun (selkeneminen ennakoi edessä olevaa kylmää yötä), lämpötilan nousuun (kuuran muodostus).

On hyvä olla, ja tuli hautoo lämpimästi. Yhä on taivas paksussa pilvessä, yhä on sumuakin, mikä verhoaa läheisten puiden latvukset vaalein, tulen valossa kosteina välkkyvin harsoin. On kuin makuukammiotani verhoaisivat hopeiset uutimet, joissa välkkyy outoja jalokiviä. Elän niitä hetkiä, jolloin voi kuvitella, kuinka hiljaisuus puhuu. Luulen, että se on kauneinta kuultavaa, mitä ihmiselle tarjotaan. Sitä kuunnellessa minut valtaa elämisen riemu niin puhtaana ja täydellisenä kuin ihminen voi sen elämässään tuntea.
A.E. Järvinen ”lastu” Kuin ruhtinaat. (1959, ss. 13–14)

Aistimisen ja ymmärtämisen ongelma mutkistuu, kun ihminen kuvittelee minän, minuuden tai itsen irralliseksi omasta ruumiistaan. Silloin ihmisen oma tajunta ohittaa luontevasti osan ruumiinsa tuntemuksista, vaimentaa kokemiaan aistimuksia, samalla ihminen syrjäyttää osan olemassaolonsa tuntemuksista. Valitettavasti oman ruumiin viestimisen vääristyminen johtaa huomaamattomasti myös niin maaston kuin yleensä eläinten vajavaiseen hahmottamiseen. Ajassamme vallitseva ruumiin ja tajunnan kategorinen erottelu ilmentää väärinymmärtämistä.

Sanomme helposti: todellisuus on sitä ja sitä. Tähän Immanuel Kant voisi huomauttaa, että emme tiedä sitä ja sitä. Sen sijaan inhimillinen tietomme ilmaisee ajattelevalle ihmiselle, millaisena se ja se näyttäytyy meille; millaisena osa todellisuudesta ilmenee meille annettuna aistinelintemme ja tajuntamme toimintojen kautta. Havaintomme eivät ole sama asia kuin se kohde, josta kulloinkin muodostamme havaintoja. Tosin arkisissa tilanteissa ikään kuin huomaamattomasti palaudumme takaisin esikantilaisiin näkemyksiin.

Havaitsemista ja hahmottamista pohtiessamme voimme todeta: Avaamme vain aistimme ja sitten saamme tietoa ympäristöstä. Näin ajatellessamme tukeudumme passiiviseen, mekanistiseen ja automaattiseen käsitykseen hahmottamisesta. Aktiivisessa kantilaisesti virittyneessä käsityksessä sen sijaan korostuu ihmisen oma persoonallinen suuntautuminen tapahtumiseen ja tapahtumattomuuteen. Ihminen suuntautuessaan samalla tekee niin tietoisia kuin itselleen huomaamattomia valintoja. Aistimistapahtuma muuttuu luontevasti kehämäiseksi, jolloin kerrostuvat oivallukset alkavat suunnata aistimista, prosessissa muodostuu jäsentyneitä havaintoja. Mitä kehittyneimpiä käsitteitä ja mitä toimivimpia teorioita ihminen on omaksunut, sitä enemmän hän ymmärtää havaintojaan ja kykenee rakentamaan niin omien kuin muiden havainnoista jäsentyneitä näkemyksiä. Vaikka ihminen olisi tiedeyhteisön jäsen ja tottunut käsitteellisiin ongelmiin, se ei tarkoita, että on vapaa elämismaailman, arkisen elämisen asenteista ja intresseistä. Yleisesti kuvittelemme olevamme kypsiä ja kykeneväisiä aistimaan. Ohitamme luontevasti huomautukset rajoittuneisuudestamme.

Käsiteltäessä havaitsemisen ja tiedostamisen probleemaa ilmaukset ”sulkeistuminen” ja ”sulkeistaminen” avaavat ongelman moninaisuutta. Hahmottaessamme ja ajatellessamme jotakin aistimuksellista tapahtumaa tarkasteluistamme putoaa pois jotakin aistimaamme, siis ”sulkeistuu”. Samoin käy myös joillekin tuntemuksille, kokemuksellisille yksityiskohdille ja ”heikkointressisille vaihtoehdoille”. Ajatteluprosessissa voi luontevasti sulkeistua jotakin oleellista. Sulkeistumisen vaikutuksien minimointi edellyttäisi tietoa kokonaisuudesta ja kykyä erottaa merkityksellisiä seikkoja yhdentekevistä.

Sitä vastoin sulkeistaminen ilmentää tajunnan, tietoisuuden aktiivisuutta. Sulkeistamisessa epäoleelliseksi ymmärretyt aistivaikutelmat siirretään syrjään häiritsemästä tarkastelua, siis juuri sellaiset seikat, jotka sotkevat tarkastelua ohjaavaa useimmiten annettuna otettua intressiä. Samaten ikään kuin uudella tasolla tajunta siirtää tietoisesti syrjään tietoja ja yksityiskohtia, jotka epäoleellisina häiritsevät varsinaisen ongelman käsittelyä. Tällöin usein tarkoituksena on moninaisuudessa keskittyä sellaiseen, mikä helpottaa kokonaisnäkemyksen muodostumista sekä esimerkiksi omaksutun tutkimuksellisen intressin toteutumista.

Sulkeistamisen asemesta voidaan käyttää ilmaisua ”suodattaminen” sekä sulkeistumisen sijaan ”suodattuminen”. Aistimistapahtumassa meiltä katoaa tietoaineksia aivan kuin päässämme olisi passiivisia ja aktiivisia suodattimia.

Tajunta joutuu vaikeuksiin, jos osaa intresseistä ei voida sulkeistaa. Ihmisen yleinen ongelma on intressien omaksuminen annettuina. Sen seurauksena jää kysymättä kaksi tai kolme ratkaisevaa kysymystä: Millaiset intressit suuntaavat tarkastelujamme? Millaiset arvosteluperustat muodostavat rajan oleelliselle ja epäoleelliselle; millaisia kriteereitä käytämme?

En tavoittele kuvausta siitä, mitä ihmispäässä tapahtuu fysiologisesti ja psykologisesti vaan hahmotukseni ovat ajatuksellisia keinoja jäsentää sitä, mitä tajunnassa tapahtuu ja voi tapahtua. En esitä erityistieteellistä selitystä hahmottamisen tapahtumasta, sen sijaan kehittelen ajatuksia siitä, miten voimme ymmärtää hahmottumis- ja hahmottamistapahtumaa. Itse asiassa tarkoitukseni on avata ja syventää itsetuntemusta.

Aistimukset ja aistimusryväs tuntuvat luontevasti kasaantuvan havainnoksi. Aistimuksemme korvien, silmien, suun, nenän, ihon, jopa sisäelinten ja luiden kautta jäsentyvät primaarihavainnoksi, siis perustavaksi primaarihavainnoksi, ensimmäisen tason havainnoksi, protohavainnoksi.

Tosin primaarihavainto tajunnassa olevien muistijälkien, rakentuneiden kokemusten, käsitteellisten ennakkoehtojen ja tietämyksellisten toimintojen kautta kiteytyy luontevasti toisenasteiseksi, siis sekundaariseksi havainnoksi. Tajunnassa rakentunut sekundaarihavainto määrittää keskeisesti sitä, mitä voimme käsittää aistimuksistamme.

Kuitenkin luontevaa on käyttää primaarihavainnon sijasta ilmaisua primaarinen havaintoryväs, joka välittömästi aktivoituneen tajunnan työstämänä muuttuu toisenasteiseksi aistimiskokemukseksi. Tässä tilanteessa aistimuksista valikoituu etualalle harmonisoituneet ainekset, jolloin aistimukset saavat omat tulkintansa. Hankala kysymys on, missä määrin voidaan jälkikäteen palauttaa käsiteltäväksi sitä, mitä kaiken kaikkiaan primaarisessa havaintoryppäässä on ollut läsnä aistimellisesti.

Aistimisen ja hahmottamisen esittämisessä kaavioiksi tiivistettynä on ongelmia. Ne sisältävät yksinkertaistuksia ja siten mahdollistavat virheellisiä johtopäätöksiä. Lisäksi kaaviot ovat luonteeltaan abstrakteja. On tiedettävä paljon, jotta pääsee sisälle itse asiaan.

Kaavio 1
Kaavio 1

*** Fundamentaalinen kysymys: Mitä oikeasti aistimme?

Tajuntamme toimintakyvyn kannalta on välttämätöntä, että suurin osa aistimuksista jätetään sillensä. Tekeminen, liikkuminen ja vaikkapa pelkotila suuntaa ja valikoi aistimuksia. Vallitseva suuntautuminen säätelee aistimistamme. Jokapäiväisessä elämisessä aistinelimet kuormittuvat yhdentekevistä, vähämerkityksellisistä ärsykkeistä, joiden ohittaminen on tasapainoisen ihmisen hyvinvoinnin kannalta luonnollisen välttämätöntä. Näin vältytään ähkyilmiöltä ja sen seurauksena lamaantumiselta. Poikkeuksellisen tilanteen sattuessa valpastumme aistimaan, keskeytämme toimiamme, suuntaudumme tapahtuvaan tai tulevaan. Pelko tuottaa jännittymistä, karttamista ja pakenemista, mutta samalla jännittäminen ylläpitää pelkoa. Toisaalta aistimme runsaasti sellaista, mitä emme kykene käsittämään. Yksinkertaisesti jokin oleellinen ohittaa tajuntamme ja erityisesti tietoisuutemme. Siispä:

  • Tajuntamme tottumuksellinen toiminta siirtää syrjään osan aistimuksistamme sekä epäoleellisista että merkityksellisistä.
  • Tajuntamme vahvistaa tahtomattamme ja valikoiden osaa aistimuksista, jotka sitten painottuvat monin tavoin. Keskitymme liikkeeseen, liikkuvuuteen, jolloin ehkä merkityksellisin ohittuu.
  • Riittävän häiritsevät tai oudot aistimukset herättävät uteliaisuutta. Toisinaan ne käynnistävät vetäytymisen, väistämisen tai pakenemisen. Toisinaan pysäyttävät syventymään tapahtumiseen.
  • Tajuntamme antaa vahvistetuille aistimuksille totutut tulkinnat sekä nostaa muistista esiin tilanteeseen sopivat tapahtumat ja tietämyksen osat.
  • Mikä on primaaria, mikä työstettyä ja tulkittua? Tämä kysymys jää esittämättä tajunnassamme etenkin ollessamme jotenkin osallisena tunteita nostattavassa tapahtumisessa. Kun alamme uupua ja väsymys syvenee, emme silloinkaan esitä kysymyksiä itse asiasta vaan pyrimme pois tapahtumisesta. Luontevasti kyllä voimme valitella tilaamme.

Jälkikäteen emme pysty palauttamaan aistimustilannetta ikään kuin sellaisenaan. Ongelmallista asetelmaa voimme yrittää kiertää järjestämällä aistimis- ja hahmottamiskokeita. Tutkimuksellisten kokeiden perusteella tiedetään mm. kaksi keskeistä seikkaa: Aistimis-, hahmotus- ja hahmottamiskyvyltään ihmiset ovat yllättävän erilaisia. Lisäksi erityisesti näköaistin alueella on kyetty kuvaamaan monia hahmottamisen lainalaisuuksia. Eroavuuksista huolimatta tutkimustilanteen ja elävän elämän tapahtumien välillä on yhteyttä. Aina jotakin ratkaisevaa jää tai voi jäädä tutkimuksissa tavoittamatta, koska niissä yritetään keskittyä etukäteistiedon pohjalta oleelliseen. Yksinkertaisuutta ja yksiselitteisyyttä tavoitellen karsitaan nimenomaisesti moninaisuutta hahmotustapahtumasta.

Miten jokin ilmiö kääntyy aistimistapahtumassa ensin fyysiseksi ärsykeryppääksi ja sitten biokemialliseksi prosessiksi? Ärsykkeet eivät muutu biologisiksi signaaleiksi vaan ne käynnistävät biologisia prosesseja. Identtisyyden asemesta todellistuu analogisuutta ja painottunutta erottuvuutta. Ihmisruumis toimii omalakisesti, jolloin osa aistimuksista sammuu tai ohittuu.

Aistimuksista jalostuu havaintoja käsitteellisten edellytysten avulla ja lävitse. Tajuntamme luontaisen välttämätön aktiivisuus muokkaa aistimukset jäsentyviksi havainnoiksi. Tapahtuu luokitteluja ja kokonaisvaltaistumista. Merkityksettömiksi jäävät havainnot sammuvat. Koettu ilmiö muuttuu kohteeksi korostuneine ominaisuuksineen.

Havainnoista muodostuu näkemyksiä ja käsityksiä. Muodostuneet tulkinnat alkavat tuottaa vahvistavaa merkityksellisyyttä. Rakentunut kohde tukee valittuja näkemyksiä ja vähitellen oikeuttaa käsitysrakenteita. Lopulta muodostuu uusia kokemuksia liittyneenä vanhoihin kokemuksiin, toteutuu harmonisoituminen. Ristiriidat hautautuvat, kun kohteista, sanallista ilmauksista ja käsitysjärjestelmästä rakentuu ykseys.

Oleellista on valintojen, poistojen ja tulkintojen jatkuminen prosessien ydin- ja ongelmakohdissa. Käytännössä tästä seuraa, että ihminen hahmottaa tapahtumista ”konservatiivisesti”, opetettuja malleja seuraten, tukeutuen muistiinsa ja tajuntaansa varastoituneisiin kokemuksiinsa, siis omaksumaansa ja oppimaansa. Harakan nauru, haukan huuto, hirven töräys, iäkkään puun narina tai vaikka huilun ääni avaa muistot, jolloin jotakin poistuu aistimusvirrasta ja jotakin täyttyy aukkokohtiin. Maastossakin voi syntyä yllättävästi huiluääniä esimerkiksi tuulen ja jään satunnaisissa kohtaamisissa. Kun ääni herättää muistot, ihminen odottaa, jatkuuko tapahtuma jotenkin samanlaisena. Ihminen varautuu, herkistyy suuntautuneesti, jolloin myös oleellista peittyy tai hämärtyy. Muistikuvat sävyttävät meneillään olevaa tapahtumista.

Ongelmana ei ole tajuntamme tehottomuus vaan tajuntamme kohdekeskittynyt tehokkuus. Juuri se on tuottanut kiistämätöntä kehitystä, vaikkapa luuporan käytöstä ja kivikirveellä veistämisestä on aikojen kuluessa siirrytty laserleikkaamiseen tai milloin minkin työkalun käyttöön. Ymmärryksemme tehottomuus ilmenee arvo-ongelmien kohtaamisessa ja sitoutumisessa eriarvoisuutta oikeuttavien vallankäytön muotoihin.

Aistimisen ja tajunnan prosessien automaattisuus tekee vaikeaksi käsittää toisenasteisen eroavuutta primaarisesta. Esimerkiksi jonkin ilmiön synnyttämät paineaallot tärisyttävät korvan tärykalvoja. Mutta kuulemamme ei ole sama kuin ilmamassan tihentymät ja harventumat, nimittäin huomaamattomasti merkityksellistämme kuulemaamme. Niinpä lintuharrastajat kuulevat monien lintujen vienoa laulua samaan aikaan kun innokkaat puolukan ja sienten poimijat eivät kuule minkään linnun laulavan. Tilanne todellistaa oppimisen ja suuntautumisen keskeisyyttä korvaan kantautuvien äänien erittelyssä ja niiden kehittelyssä tietoisiksi vaikutelmiksi. Olemme aina tekemisissä moniasteisen kanssa emmekä kykene kohtaamaan primaarista sellaisenaan.

Jäsentynyt kokemuksellinen aines vaikuttaa aistimuksien muodostumiseen havaintojen edellytyksinä, havaintojen tulkintaan sekä ilmiön erottautumiseen omana ilmiönä. Useissa tilanteissa ihmisen ulkopuolelta lähtevät ärsykkeet voivat käynnistää yllättäviä seuraamuksia. Aiempien kokemusten synnyttämät mielikuvat ja odotukset muuntavat ärsyketuntemuksia sellaisiksi, että ihminen ei tajunnassaan tunnista tekevänsä tulkintoja vaan kuvittelee ja uskoo kohdanneensa itsestään riippumattoman hyvinkin erikoisen ilmiön. Pulmallinen kysymys on, missä määrin ihmisen sisäinen kokemuskokonaisuus tai kokemustodellisuus voi itsessään synnyttää tajunnassa ilmiön. Tällöin syntyvässä ääriprosessissa tietoisesti sekä tiedottomasti mukana oleva ihminen ei tunnista ilmiötä omaksi luomuksekseen. Ilmiö ilmenee hänelle itselleen vieraana ja ulkoisena kohteena tai mahtina. Se näyttäytyy ihmisestä itsestään riippumattomalta ja omalakiselta tapahtumiselta.

  • Suuntautuminen muuntaa tai kääntää ilmiön kohteeksi.
  • Rakentunut ja itsenäistyvä kohde saa ratkaisevasti erilaisia ominaisuuksia tai piirteitä kuin alunperin mielenkiinnon herättänyt ilmiö.
  • Kohde alkaa elää omaa elämäänsä ikään kuin riippumatta havaitsijasta, tosin säilyttäen keskeisiä ominaisuuksiaan tai piirteitään.
  • Tajunnan valitsemat ja erottamat aistimukset koetaan merkkeinä jostakin omalakisesta kohteesta, joka kasvattaa merkitystään ja ilmentää havaitsijalle näennäisesti uusia ominaisuuksia. Ihminen joutuu oman tajuntansa kahleisiin. Hän menettää kykyään erottaa aistimusvirrasta sellaista, mikä olisi omiaan korjaamaan tajunnassa vellovia käsityksiä ja omaksuttuja tai omakohtaisesti tulkittuja tiedollisia lähtökohtia.
  • Koetut ilmiöt ovat perustana omaksutuille ja kehitetyille näkemyksille, mutta itsenäistyttyään ja muuttuessaan autonomiseksi, siis omalakisiksi, tajunnan synteettiset muodosteet tuottavat ilmiöjoukkoja ikään kuin ohittaen aistimusvirtaa. Tendenssimäisesti tulkitut ja osin kuvitteelliset aistimukset alkavat vahvistaa omaksuttuja näkemyksiä.
  • Tapahtunut voidaan kuvata Lauri Rauhalan sanoin: Ihmisen todellisuuskäsitys on vääristynyt. Mielenterveyden horjuessa ratkaisevassa asemassa ovat kriteerit, joiden perustalta voidaan poikkeukselliselle ihmiselle aloittaa raskas terapeuttinen hoito ja antaa insuliini- tahi sähköshokkeja ihmisen omien todellisuutta hahmottavien perustojen, lähtökohtien muuttamiseksi.

Valitettavasti toiveikkaiden ja problemaattisten intressien ohjaamassa normalisoinnissa häviää aina jotakin harvinaista, jotakin arvokasta. Kriteerien asettamisessa ja niiden tulkinnassa on kiertämättömiä ongelmia kuten myös vaikeutensa tapahtuneiden erehdyksien avoimessa käsittelyssä.

Rauhalan viesti onkin, että mahdollisuuksien rajoissa on aloitettava radikaalinen, juuria ja perustoja koetteleva keskustelu. Vallankäytön ylittävä keskustelu luo parhaimmillaan kykyä ylittää jäykistyneitä uskomuksia sekä antaa rohkeutta kohdata itse kunkin luutuneita asenteita. Tavoitteena on käynnistää oman tajunnan ratkaisevasti omaehtoinen uudestaan rakentuminen. Vaikeus on siinä, miten itsekasvatus herätetään.

Minusta psykologiaa mullistaneet Freudin, Adlerin ja Jungin teoriat eivät ole niinkään kuvauksia ihmisen pään tai tajunnan prosesseista vaan yrityksiä saada otetta ihmisen ajatuksellisista toiminnoista. Heidän teoriansa ovat pyrkimyksiä käsittää, mitä ihmisen päässä tapahtuu ja miksi ihminen ajautuu tai on ajautunut vaikeuksiin. Siksi heidän teksteissään on osin eksplisiittistä ja suurelta osin implisiittistä filosofista luonnetta.

Sveitsiläissaksalaisen C.G. Jungin arkkityyppien avulla voidaan kuvata ja selittää ratkaisevilta osin esimerkiksi Adolf Hitlerin nousemista valtaan. Pohdinnoissaan jo ennen suursodan syttymistä Jung esittää, kuinka Hitler ja hänen taustaryhmänsä ovat onnistuneet ”herättämään henkiin” ylijumala Wotanin, tosin korostuneesti muinaisgermaanisena sodanjumalana. Ihmisen kollektiivisessa muistissa on aineksia, joita sopivasti herkistäen ja manipuloiden mennyt palaa. Silti mennyttä tulkitaan, mennyt todellistuu muuntuneena: Ylijumalan viisaus muuntuu pelkäksi välineiden tehokkaaksi käytöksi ja uusien välineiden kehittelyksi. Siksi Wotan ilmenee uudessa teknistyneessä muodossa. Tehokas valtajärjestelmä luo monitasoisen sodankäynnin sekä samalla erottelun valioihmisten ja rahvaan välille. Tältä perustalta syntyy ja synnytetään kuvitelma valtion edun vastaisista tuhottavista ihmisryhmistä. Ihmisen tajunnassa olevien arkkityyppien ja uskomusten tunnistaminen tai vaistoaminen avaa kyvykkäille uudet mahdollisuudet: muokataan valikoivasti kanssaihmisten asennoitumista, vähemmistöryhmiä nöyryyttäen motivoidaan ja voimistetaan orastavaa liikehdintää. Ideologisia voittoja tapahtuu aluksi paikallistason politiikassa sekä tapahtumakeskeisessä liikehdinnässä. Vaistojen ja tuntemuksien voimistuessa valistamiseen keskittyvä tiedonjakaminen kohtaa rajansa sekä organisoidun liikehdinnän lisääntyessä vaikuttamattomuutensa. Valvontakoneisto tukehduttaa yliopistoissa kriittiset ajatukset sekä mukauttaa kysymykset koskemaan annettujen päämäärien toteuttamista.

Natsien Saksassa on toteutettu pirullisen nerokas, tehokkaasti hallinnoitu tunne- ja uskomustason muuntaminen. Muutamassa vuodessa enemmistö saksalaisista kasvatetaan uudestaan siten, että on yksi tahto ja usko, yksi tilanteen mukaisesti sävyttynyt uskonto, yksi johtaja ja valittu kansa: aito germaanisuus. Tässä uskossa ei ole sijaa ali-ihmisille, paitsi näännyttävään työhön. Sotakoneiston tehokkuus on osaksi orjatyön varassa. Monista tehdään orjia, luokittelussa huonoin osa kuten romaanit tapetaan voimien vähetessä: ”Arbeit macht frei.” Natsi-Saksan ilkeä varjo ilmenee edelleen eurooppalaisten romaanien tukalassa asemassa monissa maissa.

Jungin kehittyneillä ja monimutkaisilla pohdinnoilla on soveltamisraja. Jotkut ihmiset voivat poikkeustilanteessa erityisten syiden takia kyetä ylittämään tai ohittamaan tekemisessään vallitsevat asenteelliset rajat ja rajoitukset. Juuri tämän mahdollisuuden minimoimiseksi fasistisessa propagandassa ja vallankäytössä on vainoa kohdistettu mm. kriittisiin taiteilijoihin ja vasemmistolaisiin. Äärioikeistolaisen joukkovaikuttamisen nerokas ja paradoksaalinen synteesi ”kansallissosialismi” lumoaa myös sivistyneistön nousukkaat. Muodostettu käsite ”rappiotaide” mahdollistaa erityisesti kuvataiteilijoiden painostamisen sekä itsenäistä ajattelua herättävien teosten poistamisen museoista. Toteutetut kirjaroviot vahvistavat valta-aatteen oikeutusta.

C.G. Jung tutkii Toisen maailmansodan aikana vallitsevaa propagandaa sekä Adolf Hitlerin vallan perusteita ja ilmentymiä. Hän kohtaa demonstraation siitä, kuinka vanhat jo kadonneiksi kuvitellut uskomukset herätetään henkiin maailmaa muuttavaksi voimaksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa usko muinaisgermaaniseen sodanjumalaan Wotaniin näyttää peittyneen sivistyspuheen ja normalisoituneen kristillisyyden alle eivätkä ihmiset ole enää ajatelleet Wotanin olevan voimallinen hahmo. Kuitenkin ”alkuperäinen” Wotan ilmiönä on olemassa, nimittäin tietoisuuden arkkityyppisissä rakenteissa. Kansallissosialisteille riittävät viittaukset muinaisiin saksalaisiin symboleihin, Wotania herättelevät ilmaukset, kannustus rohkeaan uhrautuvaan toimintaan ja paluu menneeseen voimallisuuteen. Musiikkia ja puheita vahvistetaan mm. arkkitehtonisin ratkaisuin, marssivien hyvin harjoiteltujen joukkojen esityksin, esikristillisen Rooman legioonien vallan merkein, sotakoneiden esittelyin, ja kas kummaa miljoonat ihmiset saavat ikään kuin tartunnan Wotan-oireyhtymästä. Syntyneessä todellisuudessa Wotan on palannut takaisin kuoleman, suoraviivaisen vallankäytön ja sodan Jumalana. Wotan on jälleen alkuperäisen elinvoiman ja koetun itsenäisyyden perusta.

C.G. Jung ajattelee, että mm. kadotetut jumalat ja myytit ovat tajunnassamme jatkuvasti olemassa, nimittäin omaksumissamme ajattelun rakenteissa, malleissa sekä tunnetiloissa. Tarvitaan tilanteita, tapahtumia ja sopivia jännitteitä, joissa niiden koko voima palautuu. Silloin myytit saavat lihalliset kantajansa. Synnytetty usko luo ehdottomuuden, varmuuden ja tulkintakehyksen tapahtumiselle niin menneelle kuin tulevalle. Herätetyn uskon voimaa ilmentää, että monet tavalliset ihmiset Natsi-Saksan romahtamisen jälkeen ovat luontevasti syyttäneet liittoutuneiden kanssa yhteistyötä tehneitä saksalaisia petturuudesta.

Kuvaavasti Jungin nykyisyydessä eli 1950-luvulla ovat mukaansa tempaavat yksioikoiset Wotan-esiintymiset mahdollisia. Samoin kuin pari vuosikymmentä aikaisemmin ihmiset edelleen pettävät itseään ja kanssaihmisiään varmoilla vastauksillaan. Tilanteesta Jung on huolissaan, onhan tuolloin idän ja lännen välinen jännite kärjistynyt. Vastakohtaisuuksista syntyy henkinen epidemia ja uudenlaiset sodan uhat. Ihmiset aistivat sellaista, mitä ei ole itsenäisesti olemassa sekä tekevät aistimansa ja uskomansa esteitä murtaen todellisiksi.

Menetyksiä ja tuhoja voidaan välttää kohtaamalla epämukava alitajuntamme ynnä avaamalla kärsivällisesti tietoisuuttamme. Silloin ihminen voi itsenäisesti tuottaa ajatuksia, jotka kantavat valtiollisten rajojen yli. Tietoisuutensa kanssa sinut oleva ihminen välttää propagandan, joukkovaikuttamisen lupauksia ja ansoja.

Jungin analyyseistä ja kehittelyistä huolimatta avoimia kysymyksiä on monia: Miten tai miksi enemmistö katolisista ja luterilaisista papeista mukautuu tilanteeseen? Miksi yllättävän monet kirkkohallinnon edustajat ja papit suorastaan edistävät fasismin leviämistä? Tapahtunutta kuvaa, että Saksan sotilaallisessa luhistumisprosessissa yllättävän monet natsijohtajat saattavat käyttää apunaan paavin hallintokoneistoa ja siten onnistuvat pakenemaan Argentiinaan. Epäilemättä natsit ovat valvoneet uskonnollisia ryhmittymiä, mutta totaalisuus nousee sisältäpäin: fasismi houkuttelee mukaansa papistosta etenkin fanaattisia persoonia. – Vastapainona on todettava, että monet paikalliset papit ja kirkkoherrat suojelevat henkensä uhalla keskitysleireille kuljetettaviksi määrättyjä ihmisiä.

Esittämääni taustaa vastaan myös suomalaisella kristinuskolla on edelleen itsetutkiskelun paikka puolen vuosisadan osalta noin vuodesta 1910 alkaen. Mistä monet papit kirkkohallintoa myöten ovat saaneet oikeutuksen ja varmuuden barbaaristen tekojen tukemiseen? Vain kysymyksiä kohdaten kyetään lieventämään edelleen edessä odottavaa barbaarisuutta.

Katolisessa kristillisyydessä huonoa omatuntoa lievennetään julistamalla Edith Stein ensin autuaaksi 1987 ja sitten kanonisoimalla hänet 1998. Edith Stein (1891 – 1942) väittelee Edmund Husserlin ohjauksessa 1916 ja toimii hänen assistenttinaan pari vuotta. Edith pätevöityy yliopisto-opettajaksi. Hän kääntyy juutalaisuudesta kristityksi, kastettaan 1.1.1922. Toimii dominikaanikoulun opettajana. Edith havahtuu natsien toimintaan jo 1933 ja hän vetoaa nunnana kirjeitse paaviin. Edith menehtyy sisarensa Rosan (1883 – 1942) kanssa Auschwitzissa.

Ulkopuolisesta tuntuu, että fasisteille annettua tukea on peitelty pyhimyshumulla ja ikään kuin vähennetty nimeämällä kaiken muun ohessa kirkko ja luostari Edith Steinin mukaan. Vastaavasti protestanttisella puolella on aivan kuin häveliäisyyssyistä vaiettu Martti Lutherin juutalaisvastaisista teksteistä ja kommenteista. Samalla on osin tietoisesti, osin vahingossa kätketty se perusta, mikä loi oikeutuksen halullisille luterilaisille papeille vääräuskoisiksi kuviteltujen ankaraan kohteluun.

Erinäisistä seikoista riippumatta filosofisesti ja tutkimuksellisesti on tärkeää, että suuri osa Steinin saksankielisestä tuotannosta on luettavissa käännettynä myös englanniksi. Luonnollisesti häntä ja hänen ajatuksiaan koskevaa kirjallista tuotantoa on runsaasti.

Kaavio 2
Kaavio 2

Olemme kielemme kahleissa yrittäessämme saada otetta päämme, tajuntamme tapahtumista. On periaatteellinen virhe kuvitella, että käyttämillemme sanoille on tai olisi löydettävissä vastine ihmisen tajunnassa. Tästä huolimatta juuri sanat luonnehtivat ja kuvaavat päämme tapahtumista: Hyvin muodostetut kielelliset ilmaukset, ajatellut lauseet voivat suorastaan avata hahmottamistamme, päättelyämme, ajatteluamme jopa ajatusvirheineen. Oleellista on, että sanat eivät kerro päässämme olevista ”objekteista”. Luonnollisesti fysiologinen tms. kielenkäyttö käsitteiden sisältöineen, termien ja ilmauksien määrittelyineen sekä viittauksineen onnistuneisiin tutkimuksiin ja mittauksiin voi kuvata päämme rakenteita, objekteja ja prosesseja. Tällöin ikään kuin jää avoimeksi, miten tuntemukset ja ajatukset muodostuvat. Kuvaavasti ihminen irrottaa kätensä polttavasta raudasta ennen kuin tajuntaan tulvahtaa tunne kivusta, saati että harkinnan jälkeen päässä muodostuisi käsky ottaa käsi pois. Fysiologia, biokemiallisten ja biologisten prosessien tutkimukset paljastavat yhä uutta ihmisestä, silti isot kysymykset ja perinteiset ongelmat pysyvät aivan kuin tarkastelujen ulkopuolella. Miksi unohdan jotakin oleellista, samalla kun muistan yhdentekeviä asioita? Miksi minä olen juuri minä?

Miten ihmistä tutkiva kokee tai ymmärtää suhteensa tutkimuskohteeseen? Miten ihminen voi tutkia itseään aistivana, hahmottavana ja tiedostavana? Kun ihmisen tutkimuskohteena on ihminen itse, tutkijan ja tutkimuskohteen välinen suhde on vääjäämättömästi ongelmallinen.

Ihminen joutuu esineellistämään itsensä ja samalla toteutuu itsestä vieraannuttamisprosessi. Missä määrin samankaltaiset menetelmälliset ratkaisut ovat toimivia kuin mitä käytetään eläinten tutkimuksessa? Kykyrakenne- ja älykkyystutkimukset mittaavat yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien ominaisuuksia. Luontevasti näitä tutkimuksia voidaan hyödyntää muun muassa kasvatuksessa ja opetuksessa. Tutkittaessa tietoisuuden ongelma näyttää ikään kuin pakenevan niin mittaamista kuin teoreettisia ajatuskokeita. Tutkimuksissa tulee helposti esille itsestään vieraantunut ihminen.

Sosiaaliset prosessit ovat usein ihmisille hämäriä eikä hän oikein ymmärrä omien eikä toisten ihmisten valintojen seurauksia, varsinkin kun elämisentapamme on kovin kuvitteellista sekä mm. mediavoimat manipuloivat toimintaamme ja tietoisuuttamme. Ihminen ymmärtää ja hallitsee olemistaan sen verran, että hän osaa juoksennella lenkkipolulla herättämättä suurta huomiota ja kykenee sulautumaan ryhmäänsä. Ajassamme puhe luonnosta tarkoittaa itse asiassa merkityksellisyyden asettamista sekundaariseksi, jatkamme laajentaen luonnon välineellistämistä. Primaariseksi ihminen kokee itsensä, tämänhetkiset huvinsa ja etunsa.

Teoria on metataso suhteessa tapahtumiseen ja toimintaan. Tapahtuminen mielletään suhteellisen arvoneutraalina, sen sijaan toiminta on luonteeltaan aina arvosidonnaista ja päämääristä kumpuavaa. Soveltavien tieteiden oikeuttamat intressit: tehokkuus, ekologisuus, taloudellisuus, terveys, hallittavuus, hyödyllisyys ym. arvoina antavat meille näkökulman luontoon pääasiassa resurssilähteenä. Perusongelma nykytilanteessa on, että ihminen oikeuttaa nykyhetken resurssitarpeillaan maaston kovakätisen käsittelyn, samalla kun ihmisen kyky ajatuksellisesti hahmottaa luonnon moninaisuutta on kovin vajavaista. Estetisointi muokkaa kuvia, puhetta, tekstiä. Riippuvuudet peittyvät, moninaisuutta tuotavat sisäiset suhteet jäävät ymmärtämättä.

Aistimista ja havaitsemista pohdittaessa voidaan sanoa yleistävästi: ”Ole tarkkana!” Joku voi vielä opettavaisesti jatkaa, että missä kohdissa tulee olla tarkkana. Ongelman hankaluus lisääntyy kysyttäessä: ”Miten ollaan tarkkana?” Esitetyn kaltaiset kysymykset voivat avata ajattelulle mahdollisuuksia ymmärtää aistimisen, havaitsemisen, kokemuksen ja ymmärryksen vuorovaikutusta sekä eri osa-alueiden keskinäisiä suhteita ja määrittelyn ongelmia. Kysymys ”Missä kohdin olen tarkkana?” tai ”Missä kohdin tulee olla tarkkana?” voi johtaa alkuun huomata aistimisen ja ymmärtämisen jännitteistä suhdetta.

Kuulo ja näkö ovat aistimisessa etusijalla. Maastossa kuljettaessa tai kaupunkiliikenteessä oltaessa niin tuleekin olla. Kuitenkin kahden aistin hallitsevuus tuottaa jatkuvia rajoituksia ymmärryksellemme. Niinpä liikkuva ja ääntelevä vie huomiomme, oleellinen peittyy. Ehkä samalla poikaset onnistuvat piiloutumaan. Maaston ymmärtäminen syvenee ja laajenee, jos haistelemme ja kykenemme liittämään edes alustavasti hajuihin erinäisiä ominaisuuksia tapahtumisesta. Jos ihollamme tunnistamme muutakin kuin vain oksan kosketuksen, ymmärryksemme saa virikkeitä ajattelun syvenemiseen. Ilman kosteuden muutoksen huomaa, kunhan sen tunnistaa. Tosin ankaran kelin kylmyyden ja viiman tuntee itse kukin syvällä: luissa ja ytimissä. Aistimisen herkistyessä ja laajetessa maastossa oleminen alkaa vähitellen jäsentyä luontevasti. Kun kävelee metsän ja suon välisellä alueella, pääsee hyvään alkuun aistien avautumisessa syömällä variksenmarjoja ja maistelemalla heteen vettä.

Maasto on luonteva alue, missä voi avartaa lukkiintuneita aisteja ja kaavoittuneita ajatuksia. Ole tarkkana! Missä kohdin? Milloin? Miten ollaan tarkkoina? Maastossa ymmärtävä tuntee, kokee, maistaa, haistaa, kuulee ja näkee. Ymmärtämätön on kuuro ja sokea.

Kysymykset

  1. Mitä oikein aistimme? – Mitä ohitamme, mitä korostamme aistiessamme?
  2. Mikä on se, mitä aistimme? – Mistä aistimuksemme nousevat?
  3. Missä määrin tuotamme itse omia aistimuksiamme?
    Jos otamme tässä kysymyksessä lähtökohdaksemme tai näkökulmaksemme mielenterveysongelmaisen ihmisen, kysymyksen ydin ohittuu.
  4. Millaisia aistimuksia meillä on?

Emme tunne Maan pyörimistä. Näemme Auringon nousevan. Aurinko tuntuu piirtävän vähittäistä kaarta taivaalle. Emme kuitenkaan näe, että Aurinko kiertää Maan ympäri. Koemme Auringon kiertävän Maata. Tosin tämäkin kokemus ongelmallistuu mm. juhannuksen aikaisessa Utsjoen kesäyössä vaikkapa Paistunturin jollakin huipulla.

Niilin yläjuoksulla ollessamme osaamme päätellä Auringon kiertävän Maan yhdessä vuorokaudessa. Kuun kamaralla ollessamme voimme päätellä Maan ja Auringon kiertävän Kuuta, jolloin molempien kiertoaika on noin kuukausi. Kuun kamaralla näemme Maan pyörivän sekä ajattelemme Maan hitaasti kiertävän Kuuta. Sen sijaan emme voi ongelmattomasti päätellä Auringon kiertävän Maata. Kuun kamaralla ollessamme on hyvin työlästä päätellä, että Kuu kiertää Maata ja että Maa kiertää Aurinkoa ikään kuin vetäen mukanaan Maata kiertävää Kuuta. Mutta Kuussa täydellinen auringonpimennys on vaikuttava tapahtuma, sen sijaan maanpimennyksessä ellipsinen varjo ja ydinvarjo ”kulkevat” Maan pintaa pitkin. Maanpimennys jää alati osittaiseksi. Tapahtumien kuvauksellista hankaluutta ilmentää se, että myös Aurinko liikkuu ja muotoutuvat kiertoliikkeet ilmentävät taivaankappaleiden keskinäisiä massa- ja etäisyyssuhteita.

Liikkuessamme aistimme hidastumisia ja kiihtymisiä sekä tunnemme muun muassa tärinää. Tasaista liikettä emme aisti. Aistimistapahtuman lähtökohtana on ihminen itse keskipisteenä ja ikään kuin liikkumattomana, vaikka hän itse juoksisi. Ihminen suhteuttaa kaiken liikkuvan itseensä sekä huomaamattaan ”vähentää” muiden liikkeistä oman liikkeensä. Käytännöllinen ja tehokas hahmottamistapamme on peräisin puussa liikkuvilta apinoilta sekä osin keräilijämetsästäjiltä.

Voimme väittää: Kun metsässä kaatuu vanha puu kenenkään ihmisen olematta paikalla, siis näkemättä, ei synny mitään ääntä. Muuttuuko tilanne, jos ihminen ei ole paikalla, mutta puun kaatuessa toiminnassa ovat kuvaus- ja äänityslaitteet? (Ongelman empiristinen ja osittainen ratkaisu: Ääni on ihmisen tapa kuvata puun kaatumisen aiheuttamia ilman tihentymisiä ja harventumisia, siis paine-eroja. Maan pinnalle rakennetussa tyhjiössä painavan esineen kaataminen joustamattomalle alustalle ei aiheuta minkäänlaista ääntä.)

Matemaattisfysikaalinen konkretisaatio

Katsoessamme korkealta vaaralta maastoa alamme havaita järvien pintaa tasaisen suorana, sama luonnollinen suoruus ilmenee liikkuessamme veneellä järven selällä tai meren saaristossa. Olemme tottuneet horisontin suoruuteen. Horisontin suoruus on aksiooman asemassa havaitsemisessamme. Silti vapautuminen jokapäiväisen kokemuksen kyllästämästä suoran horisontin ajatuksesta saattaa tapahtua suotuisissa oloissa. Silloin vaikkapa Perämerellä paljastuu meren kaarevuus, näemme hämmentyneenä meren kaareutuvana. Tämä esimerkki paljastaa kouluopetuksen rajallisuuden teoreettisissa taidoissa. Tiedämme, jopa ymmärrämme, mutta emme näe tilanteita teorian valossa vaan arkisten kokemuksien kautta. Luonnollisesti koemme paradoksaalisena etääntyvän veneen vähittäisen laskeutumisen horisontin alapuolelle näkymättömiin, mutta toistuvakaan kyseisen ilmiön näkeminen ei muokkaa havaintokokonaisuuttamme näkemään meren horisonttia kaareutuvana. Havainto- ja ajattelumaailmassamme emme liitä veneen ”uppoamista horisonttiin” horisonttiviivan kaarevuuteen, vaikka sama kaarevuus on etääntymissuunnassa ja katselumme leveyssuunnassa. Esimerkit kertovat havaitsemisen käsitteellisten edellytysten pysyvyydestä silloinkin, kun omaksumme uutta tietoa. Ymmärryksemme lokeroi tosiasioita ja teorioita. Suuret synteesit jäävät puolitiehen, eivätkä havaintorakenteemme jousta sille vieraiden, mutta hyvinkin perusteltujen teorioiden edessä. Sinänsä on mielenkiintoista pohtia, missä määrin tietoisuus havaitsemisen edellytyksistä vaikuttaa sekä yleisesti ymmärrykseemme että konkreettisesti havaintojen tekemiseen.

Aavan meren hiekkaisella rannalla katsellessamme ulappaa kuvittelemme näkevämme kauas, koska emme ajattele maan olevan kaareutuva. Maan kaarevuuden huomioon ottava laskutoimitus antaa tylyn tuloksen: Näemme merta vain noin viiden kilometrin etäisyydelle. Tosin näemme saaria vaikka kymmenen tai kahden kymmenen kilometrin etäisyydeltä, riippuen saarien ja niillä olevien puiden yms. korkeudesta. Tarkkaan ottaen emme näe etäisiä saaria vaan ainoastaan niiden korkeita kohtia. Tosin poikkeuksellisissa sääoloissa horisontin alapuolelle jäävät saaret voivat tulla näkyviin hyvinkin kaukaa horisontin yläpuolisina oikeinpäin tai jopa väärinpäin olevina kangastuksina.

Kangastuksiin voi liittyä myös sivuheijastuksia riippuen lämpötilaltaan ja tiheydeltään erilaisten ilmakerrostumien ominaisuuksista. Tuulen viriäminen häivyttää kangastukset.

Merellä kangastuksessa näkyvä saari on kangastuksen suunnassa. Saari tosin saattaa sijaita parinkymmenen kilometrin etäisyydellä. Autiomaassa näkyvä vesilampi on pelkkä kuuman hiekan lämmittämän ilmakerrostuman tuottamana heijastuma, jonka tulkitseminen keitaaksi johtaa ongelmiin. Suomessa etenkin keväällä havaittava ”minikangastus” on tienpinnassa näkyvä ”vedetön vesilammikko”.

Koottuna tarkasteluna

2019-1-5

Maapallon kaarevuuden takia rakennuskorkeutta kasvatettaessa reilusti yli sadan metrin saavutettu näkymisetäisyyden lisäys ei ole järkevässä suhteessa rakennuskustannuksiin. Jossakin 110 metrin korkeudessa lisämetri aikaan saa noin kahden sadan metrin parannuksen näkyvyyteen.

Jos merellinen horisontti avautuu edessämme 22km:n leveydeltä, vasen ja oikea ääripiste on 10m ”alempana” kuin horisontin keskikohta. Katselukorkeus oltava noin 10m. Edelleen:

  • 32km:n leveys tuottaa 20m:n alentuman. Katselukorkeus oltava noin 20m.
  • 40km:n leveys tuottaa 30m:n alentuman. Katselukorkeus oltava noin 30m.
  • 50km:n leveys tuottaa 50m:n alentuman. Katselukorkeus oltava noin 50m.
  • 72km:n leveys tuottaa 100m:n alentuman. Katselukorkeus oltava noin 100m.

Aavalla merellä oltaessa ja näkyvyyden ollessa hyvä on oltava poikkeusihminen kyetäkseen hahmottamaan merenpinnan kaareutumista horisontissa. Merellistä avaruutta voi tosin pysähtyä kokemaan monin paikoin, vaikkapa Perämeren rannikolla istuen sopivalla rantakivellä, esimerkiksi alkaen Iin eteläpuolen alueelta Kemin Ajokseen. Jos on mahdollista lähteä loppukesästä merelle esimerkiksi kalastus- tai purjehdusveneellä, monille luodoille ja pikkusaarille voi pysähtyä katselemaan, haistelemaan ja tuntemaan meren huokailua. On järkevää valita loppukesä, koska silloin ei häiritse pesiviä lintuja eikä veneessäkään tarvitse palella meren kylmää ”säteilyä”. Erikoisasemassa ovat Perämeren kansallispuiston pikkusaaret, esimerkiksi Keilakrunni, Pohjantähti ja Pauha. Vaikka niiden ranta-alueelta näkee etäällä saaria, silti ihminen kokee pienuutensa laajan meren ympäröimänä. Tuolloin emme osaa ajatella, että voimme nähdä merenpintaa joka suuntaan vain viitisen kilometriä. Itse asiassa olemme ikään kuin kolmisen kymmentä kilometriä pitkän ympyräkehän keskipisteessä. Hahmotamme siten merta vajaat kahdeksankymmentä neliökilometriä, mikä on kovin vähän suhteutettuna tuntemuksiimme. Koemme yksinäisyyttä äärettömän suurelta vaikuttavan meren autiudessa.

Luontoon liittyvät esimerkit eivät kuitenkaan kosketa vain luontoa, niissä on jotakin hyvin yleistä ja ihmisen ymmärtämisentapaa kuvaavaa.

Kala havaitsee lähestyjän ennen kuin kulkija kalan. Valon taittuminen ilman ja veden rajapinnassa tuottaa kalalle pysyvää etua suhteessa rantaa lähestyvään saalistajaan, olipa kyseessä kettu tai ihminen. Ihminen osaa vaimentaa vedenpinnan häiritseviä heijasteita Polaroid-aurinkolaseilla, mutta ei kykene poistamaan optiikan hahmotettuja periaatteita. Suodattavat aurinkolasit voivat nimenomaan soutuveneellä liikkuville avata pinnan alaista elämää.

Kun täyskuu on noussut horisontista, se näyttää olevan massiivisen suuri. Kun samainen Kuu kohoaa korkealle horisontista, sanotaan vaikka 45asteen kulmaan, Kuun koko tuntuu kummasti kutistuneen. Tämä on sikäli erikoista, että Kuun näkökulma on hieman suurentunut eli Kuun koon pitäisi aavistuksen kasvaa eikä kovasti pienetä. Kun Kuu on näkyvissä horisontissa, etäisyys Kuun keskipisteestä Maan keskipisteeseen on noin valosekunti. Jos Kuu on suoraan päämme yläpuolella, Kuun etäisyys katselijaan on noin valosekunti vähennettynä Maapallon säde. Vaikka kuinka tiedämme, Kuun ja Maan etäisyyden pysyvän oleellisesti samana (Kuun kokoa kasvattava muutos on promillen luokkaa), silti meistä Kuu tuntuu ”pienenevän”. Kyseessä on Kuu-illuusio. (Kun 1972 harrastin vakavasti havaitsemisen psykologiaa, juuri Kuu-illuusio muodosti minulle kiertämättömän perustan, mikä oikeutti psykologian olemassaolon itsenäisenä, omaehtoisena tieteenä. Ymmärsin, että aistimisemme ja ajattelumme eivät jäljennä todellisuutta sellaisena kuin se on, vaan tietoisuutemme luo tai tuottaa tulkinnan todellisuudesta mukautettuna aistinelimiimme ja ajatteluumme. Näkemyksemme esimerkiksi hahmottamisesta voivat siis olla intersubjektiivisesti päteviä mutta eivät tiukasti objektiivisia tai luonnontieteellisesti yksiselitteisiä.)

Ihmisen aistiminen ja sitä myöten hahmottaminen ei ole mielivaltaista vaan intersubjektiivisia periaatteita seuraavaa, tosin persoonallisesti sävyttäen. Itse asiassa Toisen maailmansodan aikaisessa brutaalisuudessa, esimerkiksi ilmatorjunnan osumatarkkuuden parantamiseksi jouduttiin vakavasti sovittamaan yhteen ihmisen subjektiivisuutta, intersubjektiivisuutta ja luonnontieteellisesti mitattavia seikkoja sekä suhteuttamaan toisiinsa. Tuolloin harjaantuminen, sopivien ihmisten valinta ja tutkimustyö osaltaan lisäsivät osumatarkkuutta. Kun tiede on kosketuksessa brutaalisuuteen, joskus siitä seuraa jopa lisääntyvää inhimillisen puolen ymmärtämistä, aistimisen ja hahmottamisen erityisyyden jäsentymistä.

Kuu-illuusio tarjoaa hyvän esimerkin siitä, kuinka aistimme jotakin suhteessa kokonaisuuteen. Toisin sanoen vaikuttavaa on, millaisessa ympäristössä mielenkiintomme kohde sijaitsee. Kun Kuu on horisontissa, sitä suhteutamme puihin, taloihin, järven pinnan loistavuuteen yms. Kuu ollessa korkealla taivaalla se tuntuu suhteutuvan käsittämättömään laajuuteen, jolloin koemme Kuun ”kutistuneena”. Vastaavanlainen esimerkki, mutta ihmisten sosiaalisuuteen liittyvä on, että köyhyyttä kokevat lapset ovat mieltäneet vaikkapa 1970-luvulla markan kolikon suurempana kuin varakkaiden ihmisten lapset.

Havaitseminen ei ole neutraalia. Siinä ilmenee psyykkisyys, sosiaalisuus, harjaantuneisuus, tietävyys ja yksilölliset ominaisuudet.

Jatkokysymykset

5. Millaisia johtopäätöksiä teemme aistimuksistamme?
6. Millaisia johtopäätöksiä teemme aistimuksiemme puuttumisesta ja vajavaisista aistimuksistamme?

Järkevyys seuraa sekä päätelmistämme että päätelmien tekemättömyydestä, siis erityisesti rajallisuuden käsittämisestä. Argumenttien oikeuttamat teoriat laajentavat ymmärryksemme mahdollisuuksia, silti jotakin tuntuu jatkuvasti karkaavan tarkasteluistamme. Taitona tai kykynä poikkeukselliset tulkinnat avartavat ymmärrystämme, luovat uusia näkökulmia tietojen lisääntymiseen ja laajenemiseen.

**** Käsitteiden määrittelyä

Ärsykkeet tuottavat aistimuksia. Käytännössä on tutkimuksellisesti mahdotonta puhua vain yhdestä ärsykkeestä, muodostuu aistimusryväs.

Tulkittu ja jäsennetty aistimusryväs on ensiasteen havainto. Ensiasteen havainto, siis protohavainto ilmentää aistivan ihmisen omia mielekkyysperiaatteita. Monin osin virheelliseenkin havaintoon kuuluu selkeitä ja intersubjektiivisia ominaisuuksia.

Hahmo on aistimusryppäästä välittömästi työstetty omaehtoinen ja itsenäinen jäsentymä. Hahmo voi olla hyvinkin epämääräinen tai ”kummitusmainen” vaikutelma.

Toisenasteen havainto on aistien välittämien tietojen ja vaikutelmien jäsentynyt synteesi tapahtuneesta ja tapahtuvasta. Synteettinen havainto, siis synteesihavainto vaatii ihmisen omaa aktiivisuutta sekä samalla muodostuessaan vastaa ihmisen omaa suuntautuneisuutta. Synteesihavainto ilmentää persoonallista erittelyä tapahtuneesta suhteessa ihmisen omiin intresseihin ja ilmenee omakohtaisesti jäsentyneenä kokonaisuutena. Synteesihavainnon muodostumiseen vaikuttavat persoonallisesti painottuen tarpeet, motiivit, valikoinnit, korostukset, johtopäätökset, tulkinnat, tiedottomat pyrkimykset ja odotukset.

Havaitseminen ja havaintojen ajatteleminen tuottaa itse kullekin yllättävän persoonallisen todellisuuden. Tästä huolimatta kuvittelemme toisten ihmisten hahmottavan maailmaa oleellisesti samoin kuin me itse. Keskustellessamme ja tutustuessamme tieteellisiin tutkimuksiin todellisuuskäsityksissämme yhteensopivat piirteet tai osaset yleistyvät. Harmonisoimme käsityksiämme suhteessa muiden käsityksiin, paitsi silloin kun ”kuppimme menee nurin”.

Perustoja, perusteita, lähtökohtia ja oletuksia kyselevä ajattelu lisää vapauden aluetta, nimittäin radikaalisen, juuriin asti menevän kriittisyyden kautta voidaan kyseenalaistaa elämismaailman intressien tunkeutumista brutaalisena hahmottamisen ja tiedostamisen ajatusmaailmaan.

Omien perustojen tiedostaminen avaa erityisesti maastossa oltaessa mahdollisuuden aistimisen avaruuden laajentamiseen.

Elämismaailmasta nousevat intressit suuntaavat itse kutakin. Ehkä tässä on perustavin syy ja samalla selitys ”kuuroudelle ja sokeudelle”, kun tavanomaisuudesta poikkeavia aistimuksia vaimennetaan, työstetään tahi suoranaisesti ohitetaan.

Omaksi kokemamme intressit ovat samalla osaselitys sille, miksi aistimisen ja hahmottamisen suhteen kehitetyt lainalaisuudet jäävät selitysarvoltaan kovin ohuiksi tavanomaisuudesta poikkeavissa tapahtumissa.

Ihminen muistaa tapahtuman käynnistämän tunnelman, mutta kovin huonosti prosessit ennen tapahtumista. Useimmiten tapahtumaprosessin yksityiskohdat ja ratkaisevat tekijät jäävät tyystin unholaan. Kysymykseen ”Mistä tunnelma syntyi?” osataan vastata luontevasti, mutta oleellinen peittyy ja esille nousee itse kullekin tärkeiksi tai poikkeaviksi koettuja asioita, vaikkapa: ”Hänellä oli hauskasti pitkä oranssinen kaulahuivi.” Tapahtumajakson alku tai eteneminen unohtuu ja moni seikka peittyy, ellei kyseessä ole esimerkiksi yllättävä haulikon laukaus, pyörän kumin odottamaton paukahtava repeäminen terävästä kivestä tiukassa kaarteessa, hädissään pakoon ryntäävä metsäkauris…

***** Maaston avautuminen

Maasto voi sulkeutua ihmiseltä, koska hän kiperässä tilanteessa kokee ärsykeähkyn. Samoin voi käydä, kun ihminen joutuu osalliseksi hänelle ilkeän ikävään ja outoon tapahtumiseen. Molemmista voi seurata riskejä kasvattava lamaantuminen. Ihmisestä riippuen koettu järkyttävyys voi johtaa turmiolliseen pyörtymiseen, painostaa summittaisesti pakenemaan tai piiloutumaan riippumatta siitä, mikä olisi järkevää. On helppo sanoa, että ihmisen pitää olla sinut itsensä kanssa, ymmärtää itseään. Maasto kasvattaa vaatimatonta, mutta kolhii ylpeää.

Kun ihminen kohtaa maastossa odottamatonta väriloistoa tai herkistyy erottamaan vienoja ääniä, hän pysähtyy ja parhaimmillaan tai pahimmillaan lumoutuu. Samalla kun ihmiselle avautuu maastosta oleellista, puhuttelevaa merkityksellistä, hän altistuu kaatumiselle, lipsahduksille, putoamiselle, kastumiselle ja yleensä tilanteessa oleville riskeille.

Maasto kasvattaa ihmistä, ulkoinen harmonia kääntyy tukemaan sisäistä tasapainoa. Maasto avaa polkuja itsetuntemukseen. Sitä vastoin tasapainoton ihminen kohtaa olemisensa rajoja joutuessaan taivaltamaan yksin vaihtelevassa maastossa vaikka viitisen kilometriä. Kuitenkin monille yksikseen käveleminen poronpolkua pitkin vähäpuustoisessa metsässä ja ylittäen helppokulkuista suota kääntyy itsekasvatukselliseksi iloksi. Jo pari kilometriä hitaasti edeten voi avata omasta itsestä ja avartuvasta maastosta uusia kerrostumia.

Miksi näemme tai emme näe luonnossa eläimiä? Miksi monet havaitsevat maastossa vain muutamien lintulajien edustajia? Havaitsemme maata, puita, vettä ja ilmaa, emme metsää, emme maastoa. Näkee, kun tietää. Kuulee, kun osaa odottaa. Ei aisti, kun ei ymmärrä.

Kokemuksien puuttuessa ihminen ei kykene käsittämään riittävästi omia aistimuksiaan. Tästä seuraa monien tapahtumisien ymmärtämättömyys sekä ratkaisevien yksityiskohtien huomaamattomuus. Ihminen ei erota oleellisia riippuvuussuhteita eikä oikein tapahtumisien järjestystä, jolloin myös kokonaisuuksien käsittäminen jää vajavaiseksi. Samaten monia tapahtumisia tyystin ohittuu. Vajavainen aistiminen ja hahmottaminen ei kuitenkaan ole pelkästään kokemattomien pulma, sillä monet eläimet osaavat ennakoida ihmisen liikkeitä sekä tekeytyä suorastaan näkymättömiksi.

Linnuilla, nisäkkäillä, kaloilla ja monilla hyönteisillä, esimerkiksi perhosilla on suojaväri, jopa tilanteen mukaan muuttuva. Monet otukset osaavat väistää ja kätkeytyä. Tilannetta voidaan kuvata sanonnalla ”metsän peittämä”.

Koira haukkuu puun alla metsäkanalintua. Vaikka kuinka metsästäjä kiertää puuta tarkkaillen, hän ei keksi, missä lintu piilee. Kätkeytymiseen ei riitä pelkkä suojaväritys vaan on myös osattava valita värisävyltään hyvä tausta. Tosin kaloilla on ”ajatteleva iho” väriaineiden levitessä kalan suomuissa tai keskittyessä pisteiksi. Näin väritys mukautuu valoisuuden ja taustan mukaiseksi. Jos metsän lintuja ja nisäkkäitä tarkastellaan, ne osaavat käyttää hyväkseen tarvittaessa mättäitä, kantoja, kaatuneita puita, katkenneita oksia, puiden runkoja, pensaiden oksia, kiviä ja milloin mitäkin. Kuvaavasti haukikin osaa mennä oleilemaan uponneen puurungon muodostamaan varjoon. Paikan valinnoillaan ne estävät muodostumasta selkeää siluettia, siis ääriviivaa tai varjoa, tahi figuuria, erottuvaa ja erottavaa hahmoa. Liikahdus paljastaa peittyneen, lumo murtuu.

Maaston eläimistö alkaa avautua, kun tunnistaa liikkumattoman, oivaltaa näkymättömän rajaviivan, aistii eroavan ja erottavan nyanssin, ääni-, valo- tai sävyeron, kokee heijastumat. Eläin hahmottuu, kun haistaa näkymättömän, siis pienen eron tuoksuissa. Useimmiten ihminen ei näe, kuule eikä haista, koska ärsytykset jäävät alle erottelukyvyn. Tästä huolimatta ihminen voi aistia kätkeytyneen, kun tai koska aistinelimet kokonaisuutena alkavat muodostaa ympäristöstään erottuvaa hahmoa. Tällaisessa tapahtumassa tietoisuus on oppinut luottamaan ruumiiseen. Tajunta ei silloin käske ruumista vaan tietoisuus ja ruumis luovat kokonaisuuden. Vaikeus on, miten ehdollistettu ja ajatuksettomasti opittu ylitetään, miten aistinelimet vapautuvat ja miten ne herkistyvät.

Kokenut metsästäjä maastossa liikkuessaan ikään kuin luontaisesti ymmärtää eron saaliseläimen mahdollisen ja epätodennäköisen piilopaikan välillä. Samaten rannalta uistinta heittelevä vapakalastaja oppii erottamaan hauen ja jopa pikkukaloja saalistavan säynävän todennäköisen sekä satunnaisen väijymiskohdan. Saalistava, kokemuksien koulima ihminen toimii luontaisesti ajattelematta valintojaan. Tehdyt ja tehtävät valinnat putkahtavat kokeneen tietoisuuteen useimmiten vasta sitten, kun maastossa mukana oleva innostunut, mutta vähän kokenut kysyy: Miksi valitsit tuon vähäpätöisen kohdan, etkä tuota toista hyvältä vaikuttavaa paikkaa?

Maastossa liikkumisen ajatellen jäsentynyt kokemus muodostaa perustan, josta rakentuu taito ja johon aistimukset vertautuvat ja saavat tulkintansa. Tällöin ei ole tarvetta käyttää harkintaa suhteessa milloin mihinkin, pohtia valintoja eikä tehdä päätöksiä liikkumisesta. Sisäistyneessä maastossa olemisessa ei muodostu velvoitetta tavoitella etukäteen asetettuja päämääriä eikä pakkoa toteuttaa etukäteisiä suunnitelmia. Kokenut maastossa oleileva ei erittele, että nyt kuulen linnun laulavan, näen kalan rikkovan vedenpintaa, kuulen sammakon kurnuttavan…

Kokenut kuulee, haistaa, näkee, tuntee, aavistaa tajuten edessä avautuvan ilman vaadetta jäsenellä kaikkea sattuvaa.

Luonto näyttäytyy meille tietoisuutemme rakentumisen ehdoilla ja omaksumiemme asennoitumistapojen tulkitsemana. Jos asennoidumme lintuihin, eläimiin ja kaloihin ikään kuin mekaanisina olioina, joiden toiminta on vastauksien antamista ärsykkeisiin, meiltä jää kovin paljon havaitsematta luonnon moninaisuudesta. Tilanne ei oleellisesti parane, vaikka huomattaessa ärsykkeen jäävän vaille reaktiota alamme etsiä tapahtumiseen vaikuttavia estäviä ja muita tekijöitä. Esimerkiksi: Jos kala ei kiinnostu syötistä, estävä tekijä voi olla kalan kylläisyys, stressaantuneisuus, väsymys, ym. tai kalan ulkopuolinen tekijä: lämpötila, ilmanpaine, pimeys, liiallinen valoisuus ym. Luonnossa oleillessa aina löytyy jokin selittävä tekijä, jonka avulla voi välttyä muuttamasta omaa asennoitumista.

Jostakin syystä toiset ihmiset aistivat poikkeavia seikkoja, osaavat niitä tulkita ja kohdata siten, että onnistuvat tekemisissään. Heillä on sellainen lahja tai kyky, joka enemmistöltä puuttuu. Huomioarvoista on, että lahja ei viittaa poikkeukselliseen älykkyyteen mutta taitona se vaatii ilmetäkseen sopivaa asennoitumista, kokemusta ja herkistymistä maaston puheelle. Ylitettävänä ongelmana on tieteellis-tekninen tehokkuutemme ja sen ylläpitämä kavennettu rationaalisuus. Vallitsevan ajan hengen mukaisesti mm. tuntemuksista ja poikkeavista uskomuksista pulppuavia vihjeitä ohitetaan taikauskona sekä ylläpidetään naurettavaksi leimaamisen asenteita. Niinpä monet vaikenevat poikkeuksellisista kokemuksistaan tai kertovat niistä sopeutettuina vallitseviin asenteisiin. Maaston vihjeitä osaa tulkita vain sellainen, jolla on erottelukykyä ja ajatuksellista joustavuutta. Kyseessä on taito kytkeä aistimukset kokemukseensa ja omaksumaansa tietämykseen.

Ehkä ei pitäisi sanoa, että näkee tai kuulee väärin vaan että ihminen rakentaa uudenlaisen näkemyksen aistimastaan. Tässä on itse asiassa alkua tietämyksen laajentumiselle kuin myös suora väylä erehdyksille. Mahdollista on sekin, että esimerkiksi muodostunut yllättävä havainto on takautuma vuosien takaisista aistimuksista. Tällainen mahdollistuu, kun ihminen vapautuu oman tajuntansa asettamista tai sinne iskostetuista rajoista. Asennemuunnos tukee uudestaan ja toisin ymmärtämistä.

Jokapäiväinen luonnollisuus tuottaa kahleensa, elämme hälyssä. Sen seurauksena sulkeudutaan pois poikkeavalta tai hiljaiselta maaston aaltoilulta. Paradoksaalisesti, kun ihminen jaksaa kestää maaston yksitoikkoisuutta, vähitellen tuntemukset alkavat ilmentää ymmärtämisen vireytymistä. Ihminen altistuu tai herkistyy aistimaan pieniä yksityiskohtia, sävyerojen muutoksia, nyansseja.

Jokapäiväistyneen luonnollisuuden rajoja voidaan murtaa. Otankin esille esimerkkiaineistoa maalaustaiteen yhdestä murroksesta. Kuvataiteessa aikoinaan William Turner on syventynyt valoon. Lisäksi hän on ollut kokemuksellisesti mukana tapahtumisissa, joista tekee jälkikäteen kuvia. Mukana olemisen seuraukset ilmenevät edelleen hänen maalauksissaan. Ne kertovat tuolloin uudesta näkemistavasta ja omakohtaisen ymmärryksen syvenemisestä.

Kun Turner kovassa myrskyssä on ollut sidottuna laivan mastoon, hän sekä aistiensa että ruumiinsa kautta on ollut ja elänyt mukana pauhaavan meren voimassa. Ruumiin ja pään yhteyskokemus rakentaa hänessä pysyvän asennoitumisen, mikä heijastuu hänen monissa töissään aina viimeisiin vuosiin asti. Itselleni puhuttelevin esimerkki tai paremminkin demonstraatio on maalaus: ”Lumimyrsky – höyrylaiva sataman suulla” (1842). Turner on tietoisesti avartanut aistimis- ja hahmottamiskykyään, jolloin myös hänen ymmärryksensä syvenee. Useat Turnerin maalaukset kyseenalaistavat edelleen tuoreella tavalla annettuja esteettisyyden kriteereitä kuin myös jokapäiväistyneitä hahmottamisen rajoja. Monet maastoa ja merta kokeneet herkistyvät yhä uudestaan kohdatessaan vaikka painojäljennyksinä hänen teoksensa ”Kalastajat merellä” (1798), ”Kuljetusaluksen haaksirikko” (1810), akvarellin ”Palava laiva” (1830) sekä erityisesti ”Lumimyrsky – höyrylaiva sataman suulla” (1842).

Jouduin tunnustamaan itselleni, että nimenomaan Turnerin merimaalausten puhuttelevuus syventyi kalastettuani Olavi Syynimaan kanssa Perämerellä. Parhaimmillaan ja pahimmillaan painiskelimme verkkojen kanssa meren avautumisesta jään muodostukseen asti, mikä todellistui lopulta myös Ajoksen syvällä ranta-alueella. Usein olimme pienessä moottoriveneessä myrskyävällä merellä kokemassa verkkoja. Toisinaan piti soutaa äärirajoilla, jotta Olavi sai poistettua verkoista kalat ja satunnaiset merikasvit yms. Yhden kerran myötätuulessa olimme mukana satumaisen puhuttelevassa tilanteessa: Olavi ajoi moottorivenettä samalla nopeudella kuin aallot vyöryivät. Aallonharjalla oli jouhevaa kulkea, näkyvyys pysyi hyvänä. Istuin keulassa ja välistä makasin kokassa katsellen veneen alla olevaa tyhjyyttä. Keula nimittäin oli ilmassa ja kaareutunut vesi viisi metriä alapuolellani. – Aivan vastakkainen tapahtuma todellistui silloin, kun Kemiyhtiön isojen piippujen savut nousivat suoraan kohti korkeuksia, meressä ei ollut lainkaan aaltoja eikä edes tuulenvireiden tuottamaa vedenpinnan kiharrusta. Vallitsi omituinen tyyneys ja puhutteleva hiljaisuus. Tämänkin yksilöllisyyden rajat ylittävän kokemuksen heijastumat ovat havaittavissa Turnerin tauluissa. Maalaukset ja valokuvat ilmentävät erilaisia näkökulmia maailmaan. Siksi valokuva tai edes dia ei voi korvata monipuolisesti kokemuksen nyanssikerrostumia välittävää öljyvärimaalausta tai akvarellia.

On paradoksaalista, että nuorena miehenä ollessani maastossa ja kalastellessani en nähnyt juurikaan lintuja, nisäkkäitä, alkavaa säänmuutosta tai erikoisia puita. Monet oliot ja tapahtumat olivat metsän tai maaston peittämiä. Tuolloin en aistinut, en nähnyt, en kuullut, vaikka ei ollut esteitä, paitsi suuntautumiseni. Nyt kun näkökykyni on heikentynyt ja menettänyt laaja-alaisuuttaan sekä muutoinkin aistini ovat jonkin verran rappeutuneet, näen, kuulen ja tunnen kaikenlaista omalla tavallaan mielenkiintoista tai erityistä. Jotenkin olen harjaantunut maastossa olemiseen. Samalla on vähentynyt touhottaminen ja poistunut pakottava tarve saada haukia.

Askel lyhenee ja hitaus muuttuu tavanomaiseksi. Näin käytyä maastossa olemisessa tulee aikaa haistella, kuunnella ja katsella. Moni vapakalastaja ja metsästäjä vanhetessaan oivaltaa, että maastossa ei olla saaliin takia vaan maaston, metsän, suon itsensä takia, osallisuudesta tapahtumattomuuden tapahtumiseen. Monelle tulee metsästyksestä ja kalastuksesta tekosyy päästä maaston luonnollisuuteen, tuuleen, sateeseen, Auringon paisteeseen, aamun ja illan hämäryyteen, talviyön kirkkaaseen pimeyteen, kesän yöttömään yöhön.

Miten olemme maastossa? Jos harrastaa retkeilyä eri paikoissa siellä ja täällä, eläimiin ei voi syntyä luontevia suhteita. Jos harrastaa erilaisten mahtavien pilvien, vaikuttavien ilmapyörteilyjen ja salamaniskujen bongausta tai yrittää päästä ykköseksi havaitsijana eri lintulajien lukumäärässä, kovin vähän silloin oppii ymmärtämään maaston moninaisesta kokonaisuudesta tai eliöiden välisistä suhteista. Kieltämättä menestyminen lintubongauksessa vaatii tutkimista ja harjaantumista. Maastoon kätkeytyneen vähä-äänisen pikkulinnun hoksaaminen vaatii tietoa, taitoa, kokemusta, sitkeyttä ja sattumaa. Lintubongarin yhteiskunnallinen tietoisuuskin avautuu, kun ymmärtää ihmisen typeryyttä sekä vallitsevien toimintatapojen turmiollisuutta linnuille ja yleensä eliöyhteisöille. Toistuvat vierailut sen sijaan avaavat vähitellen mahdollisuudet luottamuksen rakentumiseen suhteessa nisäkkäisiin ja lintuihin. Poikkeuksellisesti sopivan tuhruisessa kelissä voi joskus tarkoittaen tai vahingossa päästä seuraamaan läheltä jonkin eläimen touhuilua. Jos haluaa ymmärtää muutoksia eri lajien keskinäisissä suhteissa, lukumäärissä yms. tai kasvillisuuden muuttumisessa, on syytä liikkua säännöllisin välein alueella. Samalla oppii huomaamaan ajattelemattomien kulkijoiden tihutöitä ja jätöksiä, jopa kohtaa omiakin virheitä.

Kulkiessaan tutuilla alueilla ihminen voi nähdä maastokohtien kulumista, vahingoittumista ja lajien katoamisia. Kun ihminen vähitellen kasvaa sisäisesti osalliseksi maaston tapahtumiseen, hän luontevasti huomaa eläinten arkuuden lisääntymisen ja muutoksia niiden liikkumisessa. Ehkä kulkija alkaa jopa vähitellen ymmärtää nykyihmisen tuottamaa ekologista köyhtymistä ja uhkia eliöyhteisöjen toiminnoille. Kyky antaa tapahtumisille ja muutoksille merkityksiä edellyttää eroavuuksien ja sävyerojen huomaamista eli käytännössä toistuvaa liikkumista samoilla alueilla. Silloin ihminen voi vähitellen oivaltaa, miksi esimerkiksi metsähanhet ovat harvinaistuneet. Syynä on ihminen suoraan ja välillisesti: hyviä pesimissoita on tuhottu, rakennetaan ja parannetaan metsäteitä, edelleen ojitetaan soita ja metsiä, on autettu supikoiraa leviämään, kunnostus-, metsätöitä, kankaiden kyntöjä ja maansiirtoja ajoitetaan arkojen hanhien pesimisaikoihin sekä milloin mitäkin toteutetaan ajattelemattomasti, vaikkapa metsähanhia ammutaan suruttomasti muuttoreittien solmukohdissa.

Kun ihminen on kasvanut sisälle maastoon, silloin pitkäikäiset eläimet eivät pidä häntä satunnaisena, arvaamattomana kulkijana. Eläimet eivät päästele varoitushuutojaan hänen kulkureitillään eivätkä helposti kätkeydy. Maasto alkaa avautua. Jos tällaisessa tilanteessa esimerkiksi varislintu huutaa varoituksen, tutun maaston kulkija ymmärtää, että vieras aiheuttaa häiriön. Petoeläin on liikkeellä tai eläimille outo ihminen on saapunut alueelle. Jo tämän tiedostavalle avautuu paljon, hän osaa suuntautua aistimaan.

Pekka Juntti kuvaa tekstissään ”Hongalla” kokoomateoksessa ”Iso siika” (2013) vanhan miehen vuosikymmenien aikana muodostuneita tuntemuksia ja samalla maaston avautumista:

Täällä tapahtuu paljon, vaikka tuntuu, että ei tapahdu mitään. Olen katsonut kuinka korento kuoriutuu saraheinän alapinnalla. Olen seurannut, miten villa puhkeaa valkoloistoonsa. Vain yksi loppukesän yö, ja suon peittää karvainen lumi. (s. 137)

Hajut tulevat joka vuosi ajallaan. Toukokuussa nenä tuntee märän maan, kesällä kukkivan pursun ja syksyllä kuoleman. Silloin haisevat ruskeat lehdet, pehmenevät sienet ja homeinen sammal. … (s. 138)

Tälle järvelle ei insinööri ole keksinyt mitään käyttöä. Ei edes nimeä, niin mitätön lampare tämä tehoihmiselle on. Ne eivät tiedä mistään mitään.

Ne eivät ymmärtäisi, vaikka kertoisin niille. Eivät ymmärtäisi, vaikka sanoisin, että täällä minulla on tuppihauet, pikkuahvenet ja istumapuu. Täällä soutaa joutsen ja laulaa kurki. Täällä on kaislikko, jonka laidalla on syvää.

Eivät ne ymmärtäisi, vaikka sanoisin, että täällä minulla on kaikki. (s. 139)

****** Ongelmallinen etiäinen

Kun ihminen on päässyt ”sisälle maastoon”, hänen aistimiskykynsä avartuu. Yllättävään tilanteeseen tai tapahtumiseen joutuessaan maastossa ”kotonaan oleva” ihminen ei hätäänny, hänen tajunnassaan muodostuu välähdyksen omaisena näkymänä ”mahdollisuuskuvat”. Silloin hän välttää loukkaantumisia ja ymmärtää toimia tarvittaessa toisin kuin on kuvitellut tai ajatellut etukäteen. Maastosta oppien ja kokemuksia kartuttaen rakentuu taitoa luontaisesti välttää riskejä ja riskien laukeamisia. Silti jossakin rajatilanteessa ihmisen itseymmärrys omasta itsestään pysähtyy, hän kohtaa tajunnassaan rajan. Ihminen voi luoda itsensä ulkopuolelle selittävän tietoisuuden: etiäisen.

Arkkityypeissä mennyt kulttuuriperintö ilmenee myyteissä, tarinoissa ja unikuvissa. Arkkityypit ylläpitävät kollektiivista piilotajuntaa. Jungin teorioihin tukeutuen saadaan käsityksellistä otetta mielisairaudesta sekä ryhmätason hulluudesta, mutta niiden hyödyntäminen esimerkiksi maaston tarkoituksellisissa mutta suunnittelemattomissa kohtaamisissa ei useimmiten lisää tapahtuvan ymmärtämistä. Kun käsitellään toteutuneita etiäistuntemuksia ja niiden antamien vihjeiden mukaista onnistunutta toimintaa, olemassaolevat teoreettiset luonnostelmat antavat kovin vähän järkeviä selityksiä. Etiäisten luonteen ymmärtäminen tuntuu karkaavan teoreettisia ja kokemuksellisia hahmotuksia. Miten muodostetaan perustat jäsentää ja laskea poikkeuksellisen tapahtumisen todennäköisyyttä?

Jungin ajatukset eivät tuota hyviä selityksiä sille, mitä etiäiset ovat. Silti hän antaa näkökulman tai lähtökohdan pohtia ja kohdata poikkeuksellisia tapahtumisia. Kollektiivitajunta tuntuu muuntavan erikoisten ilmiöiden ja tapahtumisien hahmottamista sekä siten osaltaan vaimentaa tai vahvistaa erikoisia kokemuksia. Jung nostaa esiin tulkintoja ja näkökohtia, joiden pohjalta voidaan ymmärtää, miksi toiset ihmiset aistivat etiäisiä ja toiset eivät. Eri ihmisillä arkkityyppien kokonaisuus muotoutuu ja painottuu erilaiseksi, samatkin alitajuiset muodostumat sävyttyvät yksilöllisesti. Joidenkin ihmisten tajunnan rakenteissa on yhä normalisoimattomia sävyeroja, joiden kautta ihminen voi aistia suuresta enemmistöstä poikkeavalla tavalla. Ihminen suuntautuu ja herkistyy poikkeavasti, usein oleellisia seikkoja tavoittaen.

Sattumia sattuu kaikille. Kun sattumat kasaantuvat, silloin tapahtumisessa ilmenee tendenssi tai peräti jonkinasteinen lainalaisuus. Mitkä syyt tai millaiset vaikuttimet ovat taustalla? Myönteiseksi koettu sattumien kasaantuminen tarkoittaa, että joku tuntuu osaavan tulkita jollakin erityisellä tavalla sattumaa edeltäviä tai sattumaa synnyttäviä tekijöitä.

On ajateltavissa, että saamelaisessa uskonnollisessa perinteessä Seitoihin on liittynyt erityisesti kalastuksen ja metsästyksen osalta pyyntö opastuksesta konkreettiseen pyyntitapahtumaan. Varsinaisena tarkoituksena on ollut päästä henkisesti tasapainoiseen tilaan, missä kyetään kuuntelemaan hiljaisuuden puhetta.

Seidan edessä toteutetut ja toteutuvat hiljaiset seremoniat poistavat huonot, häiritsevät ajatukset, hiljentävät huminan. Ihminen keskittyy ja samalla avautuu niin Seidan antamille ohjeille kuin tulevalle. Ihminen saavuttaa terapeuttisesti avoimen tilan, jossa herkistyy kivijumalien ja kohdattavien kalajumalien puheelle, hän valmistautuu henkisen maailman avauduttua kuutelemaan myös etiäisten viestejä. Toteutetut hiljentymisseremoniat Seidan edessä synnyttävät toivon ja toiveen saada etiäinen tai haltija mukaan esimerkiksi kalastamiseen.

En tiedä, mistä erikoiset tapahtumiset kumpuavat, miten ennakkokuvat muodostuvat enkä millaiset syyt ovat vaikuttamassa. Tarkoitukseni on silti vähentää tietämättömyyttä ja rakentaa aineksia ymmärtämiseen. Kerron sen, mitä ja miten asiasta ymmärrän. Tavoittelen tiedon lisääntymistä ja tiedon laadun paranemista.

Miten tutkia ennakoimatonta etiäistä, kun se putkahtaa esiin arvaamattomasti ilman edeltäviä merkkejä? Etiäinen voi ilmetä fyysisessä ja henkisessä rasituksessa, ristiriitaisissa tilanteissa, väsymyksen syvetessä, psyykkisissä ristiriidoissa ja jännitteissä, riskitilanteissa, kylmettymisen tai vaaran uhatessa, ruuan huvetessa, unissa mutta myös kesken arkisen tapahtumisen sekä kaiken ollessa kohdallaan ja ongelmattoman tilanteen vallitessa.

Viittaamissani hahmotuksissa on oleellisia puutteita. Ne kertovat yleisestä ja kaksi ratkaisevaa kysymystä ohittuu: Miten etiäisiä aistivat ihmiset valikoivat? Miksi jotkut ilmeisen harvat ihmiset voivat olla täysin luontevasti etiäisten ilmetessä? Heille niin vain tapahtuu ja toistuminen tuottaa luonnollistumisen. Luontevasti he menevät mukaan saatujen vihjeiden mukaiseen tapahtumiseen tai ottavat vihjeet vakavasti aloittaessaan toimintaansa.

Useimmiten etiäisellä on konkreettinen sisältö, merkitys tai viesti. Etiäinen ei ilmennä mitään jungilaisia vertauskuvia, ikimuistoisia symboleita tai psyykkisiä häiriöitä. Etiäisessä tavallisuus on läsnä kytkettynä tulevaan, se kantaa, kannattaa merkitystä, viittaa tapahtuvaan tai toteutettavaan.

Etiäistä selitettäessä voidaan sanoa, että tiedostamaton muuttuu aistittavaksi, siis psyykkiset jännitteet purkautuvat visioiksi ja jopa ääniksi. Silloin kollektiivinen realisoituu persoonallisena. Ajatteleminen ja tunne sekoittuvat, samoin käy aistimisen ja intuition suhteen. Näin esitettäessä psykoterapeuttisessa hoidossa toimivat ideat ja kielelliset ilmaukset ylittävät pätevyysalueensa sekä samalla irtoavat etiäisten konkreettisuudesta. Etiäiset eivät nimittään ole luonteeltaan abstrakteja, siis tapahtumisen ulkopuolella olevia vaan hyvin konkreettisia eli tiukasti sidoksissa tapahtumayhteyteensä.

Kulttuuripiirin yhteinen kollektiivinen alitajunta sisältää arkkityyppejä, protokuvia. Juuri niitä kannattavat vallitsevat myytit, eritasoiset uskomukset ja myös unien tulkintaperinteet. Näin liikutaan yleisellä, abstraktisella tasolla ja tarjotut luonnehdinnat näyttäytyvät etiäistapahtumissa mukana olleilta keinotekoisilta.

Etiäiset sitä vastoin ovat usein yksilökohtaisia ja persoonallisia ilmentymiä. Niillä on konkreettinen sisältö, joka toteutuu lyhyehkön ajan kuluttua tai jota on koeteltava. Näin esimerkiksi on taimen-, hauki- ja esine-etiäisten osalta. Jos ei ryhdy kalastamaan tai ei ala etsiä, tällainen ”erityisetiäinen” ei varmasti todellistu. Erityisetiäinen on otettava tai uskallettava ottaa vakavasti, koeteltava sen viestiä. Kalastettaessa taimen tai hauki voi olla paikalla. Se ei innostu uistimesta. Kala voi tulla uistimen perässä iskemättä. Kala tarttuu kiinni, mutta irtoaa. Kala nousee ylös. Näissä tapauksissa etiäisen viesti on kohdallinen. Tosin kalan kiinnostumattomuudesta vapakalastaja tekee useimmiten väärän johtopäätöksen viestin pätemättömyydestä. Harjaantunut tai etiäisviestejä ymmärtävä kalastaja sen sijaan kokee kalan läsnäolon, vaihtaa uistinta, pitää pienen tauon heittelyssä tai sitten siirtyy toiseen paikkaan kokeilemaan, palaa takaisin puolen tai parin tunnin päästä ja yrittää uudestaan. Ehkä lopulta joutuu toteamaan: onpa jääräpäinen kala.

Etiäisaistimus voi olla tiedollisesti arvoton tai viestin kokija tulkitsee sen virheellisesti. Helposti sellaiset vapakalastajat, joilla ei ole etiäistuntemuksia tai joiden etiäisviestit tuottavat vain pettymyksiä, naureskelevat etiäispuheille tai suhtautuvat niihin torjuvasti. Oleellista on, että keinot puuttuvat etiäisten todentamisesta. Joillekin harvoille vain kasaantuu kokemuksia etiäisten vaikutuksista ja suuresta enemmistöstä etiäispuheet tuntuvat nuotioiden tarinakerronnalta, hauskoilta jutuilta, itsepetokselta, harhaanjohtamiselta tai kiusanteolta.

Kun kokenut vapakalastaja rannalla aistii, että kalastamisen asiantilat ovat kohdallaan, hän herkistyy. Hän haistelee keliä, kosteutta, tuntee veden lämpötilan olevan sopivan viileä, arvioi valoisuutta ja ymmärtää pian, että ulkoiset ärsykkeet ja seikat ovat kohdallaan. Kun samalla vapakalastajan alitajuiset näkökohdat ja kriteerit täyttyvät, silloin ihminen itse voi tuottaa etiäisen. Kalaetiäinen siis todellistuu, irrottautuu itsenäiseksi ja omalakiseksi. Monet omakohtaisesti etiäisiä kokeneet saattavat kuitata tällaiset puheet pelkkinä spekulointeina tai tapahtumisien psykologisointeina. Vielä seitsemisen kymmentä vuotta sitten, tosin alueesta riippuen, etiäiset kuuluivat syrjäseutujen uskonnollisesti sävyttyneeseen perinteeseen herättämättä sen kummempaa ihmettelyä. Niille oli tavallaan luonteva kulttuuriperinteestä kumpuava selitys. Useimmat nykyhetkenä etiäisiin törmänneet myöntävät avoimesti, että he eivät tiedä, mitä ne ovat ja mistä ne tulevat.

Perusetiäinen

Etiäisistä on helppo puhua tutussa piirissä. Monet jopa uskaltavat niistä kirjoittaa. Mahdollisia seurauksia lievennetään puhumalla niin sanotuista etiäisistä. Jatkuvana ongelmana on, mitä etiäisillä yritetään kuvata tai selittää. Etiäistuntemuksissa mukana on tuntematonta, jota sanat kuvaavat huonosti. Etiäinen näyttää ilmentävän aistimista ja myös tiedon muodostusta silloin, kun aistimisen edellytykset eivät tunnu täyttyvän.

Kun tarvitaan epävarmuutta poistava selitys ”etiäiselle”, voidaan esittää: Etiäiset ovat seurausta tai tulosta harjaantuneesta maastossa olemisen tuottamasta muutoksesta. Hiljentymisen, aistien herkistymisen, erottelukyvyn lisääntymisen ja nyanssitajun heräämisen jälkeen ihminen voi ymmärtää tapahtumista ”uudessa valossa” ja uusin tavoin. Kun ihminen ei itse tunnista ymmärryksensä lähteitä, muodostuu vaikutelma etiäisistä ja etiäisten vaikutuksesta. Etiäistuntemukset liittyvät niihin aistimuksiin ja aiempiin kokemuksiin, jotka eivät ”yllä tietoisen” erittelyn alueelle. Toisin sanoen osa etiäisistä nousee tietoisuuden kerroksellisuudesta, siis alitajuisista prosesseista ja tietoaineksista. Ihminen tuottaa vision, joka itsenäistyy, se näyttäytyy ihmisestä riippumattomalta. Parhaimmillaan visio alkaa ohjata luojaansa, tuntuu luovan toivoa, antaa voimaa tai estää tyhmyyttä, mutta pahimmillaan viekoittelee ihmisen ahdinkoon.

Periaatteellisena ongelmana on: Mistä rakentuu moniin etiäistapahtumiin sisältyvä tarkoituksellisuus? Monissa etiäiskokemuksissa mukana olevat kokevat sellaista tarkoituksellisuutta, jota he eivät itse ole asettaneet tai eivät edes osanneet asettaa. Tarkoituksellisuus avautuu tapahtumisen alettua tai vasta tapahtumisen päätyttyä.

Jos ajatellaan elämää yli sata vuotta sitten vaikkapa Kainuussa, arkielämään liittyvät etiäistapaukset ovat olleet tavallisen luonnollisia. Toisen ihmisen saapuminen vierailulle on ennakoitu luontevasti. Jos toinen ei tulekaan viiveellä etiäisen perässä, ei ennakkoaavistusta kyseenalaisteta vaan herääkin epäilys siitä, onkohan kulkijalle sattunut jotakin ikävää. Jos satakunta vuotta sitten etiäinen ilmaantuu iltahämärissä tai pimeän aikaan, laitetaan päre palamaan. Siten tervehditään kulkijaa ja helpotetaan hänen saapumistaan.

Kun sähkölinjoja aletaan vähitellen 1950-luvulla vetämään syrjäkyliin, samaten vähenee tarve aistia sellaisia etiäisiä, jotka ilmoittavat kulkijan saapumisen ajankohdan. Jatkuva päreen polttaminen olisi työlästä ja petrolilampulla valaiseminen sekä kallista että työtä tuottavaa, petrolia kun pitää hakea kaukaa. Sen sijaan sähkölamppu on helppo jättää ystävällisesti tuntikausiksi valaisemaan. Tavallaan uusi tekniikka alkaa hitaasti vähentää tarvetta herkistyä ennakkoaavistuksille.

Yrjö Kokko (1951) ei aseta lainausmerkkejä kehystämään sanaa: etiäinen. Nykyiset kirjoittajat, esimerkiksi Matti Kettunen teoksessa ”Erämaailma 2014–2015” (2014, s. 95) käyttävät lainausmerkkejä viitatessaan etiäisiin.

Etiäisiä ei ole käsittääkseni kyetty tavoittamaan esimerkiksi empiirisin mittauksin. Sanallisesti voimme luonnehtia perusetiäisen olevan itse kunkin ihmisen ”energinen” tiivistymä, niin sanottu varjosielu, haltija, suojelushaltija tai haamumainen kaksoisolento. Etiäinen varjona voi liikkua ihmisen edellä ja se ilmenee ennakkotuntemuksena, enteenä. Etiäinen on edellä kulkeva, etukäteen ihmisen tai eläimen saapumisen ilmoittaja, siis ikään kuin viestiaalto.

Etiäinen voi tuottaa voimakkaan vaikutelman tutun tai vieraan ihmisen lähestymisestä. Toisinaan etiäinen synnyttää askelten ääniä tai jopa visuaalisia hahmoja, etiäisperinnettä tuntemattomille mielikuvituksellisia haamuja. Jotkut henkisesti voimalliset ihmiset ovat tuntuneet aiheuttaneen sellaisen etiäisen, että metsä vonkuu, ryskii, jyräjää ja maasto pauhaa kuuluttaen näin etukäteen kulkijaa. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana harvaan asutuilla seuduilla Lapissa mutta myös Peräpohjolassa sanottiin, että laitapa kahvi tulelle, koska porstuasta kuuluu kopinaa. Isäntähän on tulossa halonajosta, täti ja viestintuoja poikkeamassa taloon, eno saapumassa kyläilemään tai muuta tapahtuvaa. Etiäisen ennusmerkit kohta todellistuvat.

Yrjö Kokko teoksessaan ”Neljän tuulen tie” (1951) aloittaa luvun ”Keituri” seuraavasti:

– Tänään tulevat Jouni ja Ahku, sanoo Kirsti äidilleen.
– Mistä sinä sen tiedät? kysyy Aili.
– Etiäiset ovat ilmoittaneet, hymyilee Kirsti. Hän kyllä uskoo satuihin ja tarinoihin, joita äiti on lukenut, mutta kun hän puhuu aikuisille niistä ihmeellisistä paikoista ja keijukaisista, joita hän todellisuudessa on nähnyt, hän hymyilee. Näin on nähnyt aikuistenkin tekevän.
– Vai ovat etiäiset ilmoittaneet, puhuu Aili. Hänkin hymyilee tyttärelleen, vaikka hänkin nyt uskoo paljon sellaiseen mitä olisi aikaisemmin väittänyt taikauskoksi. Mutta täällä pohjoisessa hän on vähitellen oppinut uskomaan. (s. 147)

– Nyt he tulevat! Enkö minä sanonut, että he tulevat tänään! huutaa Kirsti, joka kauan oli istunut hiljaa, häiritsemättä äitinsä synkkiä ajatuksia. Tyttö jättää ikkunan, josta hän on ääneti tähyillyt tunturille, ryntää ulos ovesta ja lähtee juoksemaan ylös tunturinrinnettä. Rallikin innostuu. Se on nukkunut rauhallisena penkin alla, mutta nyt sekin ryntää ulos ovesta, tavoittaa Kirstin, haukkuu, vaikk’ei ymmärrä syytäkään, ja niin tyttö ja koira katoavat tunturiin.

Jouni on tullut poron takaa seisomaan Ahkun viereen. Hän näyttää ensin hiukan kainolta, mutta kun Kirsti juoksee heidän luokseen, he tervehtivät ja Ahkukin hymyilee hyvillään. … (ss. 155–156)

Yrjö Kokko palaa ajan kuluttua ”uudestaan” saamelaiseen yhteyskokemukseen kerrontaansa luvussa ”Madderakka”:

– Kyllä mekin Antin kanssa pidämme niistä kiinni. Minä tuon sitten pilakkoporot sinun oikaistaviksi, nauraa Jouni.
– Hyvänen aika, yhtyy Paavo Jounin leikinlaskuun. – Miten minä osaan ne oikaista.
– Voinhan minä opettaa sen taidon sinulle, virkkaa Kirsti nauraen.
– Taikka jätät sen leikin hotellisi vieraitten tehtäväksi. Sittenhän he saavat oikein täyden maksun edestä porokyytiä, sanoo taas Jouni.
– Mistä sinä minun äitini hömpötykset tiedät? kysyy Paavo hämmästyneenä.
– Etiäiset ovat kertoneet. Katsos, minähän olen lappalainen.

Nuoret miehet, jotka kaikki kolme polveutuvat aivan erilaisista olosuhteista, mutta jotka eivät ole kokemattomia, koska ovat olleet sodan kovassa koulussa, puhuvat leikin sekaan vakavaakin. Jokainen heistä ymmärtää, ettei tämä kaukainen maankolkka tulisi enää olemaan sellainen kuin se oli ennen, että tie on tuonut sinne toiset olosuhteet. … (s. 416)

Sodasta toipumisen jälkeisinä vuosina A.E. Järvinen kirjoittaa kokoelmaansa ”Kirjeitä kairaltani” (1957) lukua tai lastua ”Timantteja taivaalta”. Hän ei vain kerro ja kuvaa, vaan myös yrittää rikkoa ymmärrystä rajoittavia kokemuksellisia ja tiedollisia pintakalvoja.

Toisenlaista toivoin ja kuvittelin. Lähdin tänne myös kokeilemaan, vieläkö kohtaisin erämaan lumouksen, salaperäisen ja väkevän, mutta oikullisen, sen joka voi piileskellä hangen kirjoituksissa, metson kiepissä, lumelle varisseissa karikkeissa, tervaksen tuoksussa, kämpän lämpymässä, häälyvissä varjoissa, tähtien vilkkeessä ja monessa muussa. Ja tulin tänne etsimään jotakin uutta. Aina luulee jotakin löytävänsä. Ja vaikkei löydäkään, uuden etsimisessä on lumousta ja viehätystä. Jo se, että voi löytää, kannustaa. Kuinka saattaakaan käydä: Paikasta, jota monen ihmisen jalka on polkenut, löytyy yllättävä aarre. Joku, jota etsimisen ilo kannustaa, sen löytää ja tavoittaa samalla löytämisen onnen. Rikkautta on paljon, paljon enemmän kuin köyhyyttä. Rikkauksia on kaikkialla, kaikkien ulottuvilla, mutta kuljetaan ohi silmät ummessa, ei huomata. Suurin viehätys lieneekin ehkä siinä, että aina voi hakea. Maapallon pinta on jo hyvinkin tarkkaan kartoitettu, mutta elämän ilmiöiden piirissä on suuriakin mantereita kartoittamatta. Niiden rannoille voi jokainen astua löytöretkeilijänä. Mikä onni, että pienestäkin, aivan mitättömästä asiasta voi löytää suurta, suuriakin rikkauksia. Joskus tekee löydön silloin, kun on jo väsynyt ja silloinkin, kun ei enää osaa toivoa. En enää toivo, mutta ei tiedä, kuinka käy…

En ole koskaan vakavissani uskonut ”etiäisiin”, vaikka monet erätoverini uskovat, ovat niistä todistaneet ja vakavasti puhunet, sanoneet, että kun osaa olla hiljaa ja kuunnella, etiäisen huomaa. Kun jotakin oikein hartaasti odottaa ja kuuntelee, etiäisen miltei näkee, kun se tulee. Ei ole aina varmaa, että odottava tulee heti etiäisen perässä. Vavahdan, kun vaistoan nyt jonkun lähestyvän.

Ajattelinko niin kiihkeästi etiäistä, että se tuli? Ponnahdan ylös kuuntelemaan. Kyselen, tuleeko Herkko? Kävikö etiäinen sanomassa, että tulee? Totisesti, tulee kuin tuleekin. Kuulen nyt selvästi kahinaa. Se kuuluu järveltä, suksen kahina. Riemastun ja huudan. Herkko on! Vastaan huutaa.

– Kas, olet jo täällä, Herkko huutelee, kun tulee näkyviin, kuuraisena ja lumisena puiden lomitse hiihdellen. Latuani tulee, lähenee, huuruttuneet kasvot kuun valossa kimmeltäen…
A. E. Järvinen (2006, ss. 173–174)

Monissa tapauksissa etiäinen näyttäytyy kulkijan edellä liikkuvana näkymättömänä aaltoilevana tuntemustietona. Tosin sanalliset ilmaukset muuttuvat useimmiten sisällölliseksi vasta sitten, kun itse kutakin jotenkin sivuaa etiäistapahtuma. Useimmiten aistimisen edellytykset pysyvät kovin vähäisiksi, mutta silti ymmärretään välittyvän tuntemuksia, vaikutelmia ja tietoa. Itse asiassa etiäiset voivat olla suuri lahja, nehän mahdollistavat etukäteiskatselun.

Kokenut eränkävijä Asla on esittänyt seikkaperäisesti A.E. Järviselle monia sattumuksiaan maastossa, ystävyyden syvennyttyä myös arkaluontoisia. Itselleni on syntynyt vaikutelma, että juuri Asla on ohjannut Järvistä maaston ja sen elävien sisäiseen ymmärtämiseen. Asla kertookin seuraavasti:

Olin jo lähdössä, kivääri kädessä heittääkseni sen selkääni, kun suksensauvani päähän kiepsahti jostakin kuukkeli aivan kuin nytkin tuohon sauvan nokkaan. Kuukkeli katseli minua ja äänteli kuin jotakin sanoen. – Mitähän se toimittaa? tuli mieleeni. Kun yritin ottaa sauvani, kuukkeli kävi äänekkääksi. Se näytti hätääntyvän, kun en ymmärtänyt sen puhetta. En voinut lähteä, vaikka en uskonutkaan kaikkea sitä, mitä olin kuullut kuukkelista. Istahdin havuilleni juurakkotuleni luo. Sen tehtyäni kuukkeli katosi.

Saapa nähdä, mitä tapahtuu, ajattelin, jääden odottamaan.

… Kauan en liene odotellut, kun alkoi kuulua hiljaista rapinaa. Päättelin jonkin pienen kevyen eläimen lähestyvän. Lähestyikin. Pitkin hankea pomppi luokseni orava. Se tuli aivan vierelleni, ennekuin huomasi tulen ja minut. Silloin se kapusi siihen kuusen, jonka alla istuin. Se hyppäsi havulle pääni päälle, tirkistellen minua huiskien tuuhealla hännällään. Oli kuin silläkin olisi ollut minulle asiaa. …

Istuin takaisin havuilleni aavistellen, ettei orava ollut se tulija, josta kuukkeli kävi tekemässä ilmoituksen. Aavistukseni olikin oikea. Tarkkaillessani pakkasen hämärän jatkuvaa tihentymistä vavahdin, kun alkoi kuulua äänekästä kahinaa. …
A.E. Järvisen lastu Kuukkeli (Muistelus niiltä ajoilta, jolloin Aslan lähestyvästä sokeudesta ei vielä ollut tietoa) (2006, ss. 59–60)

Kuukkeli ja orava tuovat viestin ymmärtävälle. Etiäinen kuukkelin hahmossa estää typeryyden ja antaa uskalluksen valita toisin. Valinnan dramaattisuus korostuu talvisessa tilanteessa, jossa nälkä alkaa vaivata ja taival takaisin ihmisasumuksen piiriin kestää päiväkausia. Pulmallisissa tilanteissa voi etiäinen eri hahmoissa luoda toivoa ja tuoda esiin uuden vaihtoehdon. Vain selviytyneet kertovat tapahtumista. Monet tosin ovat vaienneet, koska uhkana on naurunalaiseksi joutuminen. Järvisellä on ollut ikäännyttyään malttia kohdata selittämätöntä, kuunnella maaston ja kokeneiden eränkävijöiden kerrontaa. Aroista asioistahan kerrotaan vain ymmärtäville…

Mikä saa pienen varislinnun toimimaan ihmisen hyväksi?

Asla on mukanani, vaikka on jo vanhus ja miltei sokea. Hänellä on poroja ja hän lähtee mielellään kairaan, sanoo, että hän kairassa herää elämään ja näkee. Uskon, että hän puhuu totta, että hän todellakin näkee, mutta merkillisellä tavalla, näkee ehkä selkeämmin ja parempia maisemia kuin minä, jonka silmissä ei ole vikaa.

Kovin on mahtava se … nykyajan ihminen. Ei sille mikään ole pyhää. On onni, etten kaikkea näe.
A.E. Järvinen lastu Se silloinen… (1959, ss. 129 ja 139)

Kalaetiäinen

Vuoden kalamies 2008 Erkki Norell teoksessaan ”Taimentarinoita” (2013) kokee järkeväksi lopettaa vaikenemisen kalastukseen liittyvistä etiäiskokemuksistaan.

Entä mikä kumma tämä etiäinen sitten on? Koskaan en ole sen alkuperästä saanut selvyyttä. En myöskään pystynyt sitä itselleni selvittämään, miksi se juuri tietyllä hetkellä on minut ajanut tiettyyn kohtaan ja tietyllä vieheellä kalastamaan. Selvitäpä sitten kalakaverillesi yhtäkkiä tullut outo tunne, tuo rauhaton olotila. Tähän päivään mennessä en ole siihen sanoja löytänyt, vaikka outo käytökseni lienee osittain antanut hataran aavistuksen tulevasta. Useimmiten olen ollut kuin toisessa maailmassa, poissaoleva ja hajamielinen. Missään en ole saanut rauhaa ennen kuin olen sitä tiettyä taimenta käynyt yrittämässä. Minkäänlaista puhekumppania ei minusta ole sitä ennen saanut. Esitettyihin kysymyksiin olen vastannut lyhyesti, toisten mielestä äreästi. Mutta minkäs teet, kun koko ajan ajatuksiani on jäytänyt suuri taimen. (s. 80)

Lapsivuosista lähtien sain usein tällaisia kalastuksellisia etiäisviestejä. Vihjeitä ei ole tullut ainoastaan kotikoskellani Hietamalla, vaan lähes jokaisella useasti kalastamallani koskella tai koskialueella…
(s. 82)

Osa niistä on ollut jälkikäteen puntaroituna täysin selitettävissä olevia luontoon liittyviä vihjeitä, joita olen pystynyt onnekseni havainnoimaan ja tulkitsemaan pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Mutta kieltämättä osa vihjeistä on ollut täysin selittämättömiä eikä niiden jälkitulkinta ole mitenkään minulta onnistunut. (s. 83)

Ahvenia lumpeikosta.

Ensimmäisen muistiini jääneen kalastuksellisen etiäisviestin olen saanut mökillämme kuusivuotisena. Yöllä olin unessa nähnyt Hietamankosken vastarannan yläpuolisessa suvannossa roitto-onkeni kohon sukeltavan syvälle upoksiin. Vaivoin sain nostettua komean ahvenen veden pinnalle. Eikä kalojen tulo jäänyt unessa siihen yhteen, vaan kookkaita ahvenia tuli useita. Aamulla herättyäni lähes pakotin äitiäni viemään minut riippusillan ylitse Hietamankosken yläpuoliseen lumpeikkoon. Ei äidin tarvinnut minun seuranani olla, riittäisi kun hän vain saattaisi minut ja kalastusvälineeni turvallisesti kalapaikalle. (s. 83)

Levottomana etsiskelin unessa vinkiksi saamaani tarkkaa kalapaikkaa. Se ei ollutkaan aivan helppoa, sillä lähes jokaisen lumpeikon polveke muistutti etiäisen näyttämää kohtaa. Sitten yhtäkkiä huudahdin: ”Tässä sen on oltava!” (s. 85)

Kohotin vapaa, joka taipui kaarelle. En saanut millään nostettua kalaa suoraan ilmaan, sillä painoa siiman päässä tuntui olevan sen verran reippaasti. Nyt siellä on varmasti yksi unen isoista ahvenista. … Madon korjaus ja uusi heitto. Melkein välittömästi koho sukelsi uudelleen. Jälleen oli siiman päässä kookas ahven. Uittaen sain senkin tuotua rantaveteen, aluksi pintaa pitkin lumpeiden ohitse ja edelleen siitä liu’uttamalla kostealle heinikolle. (s. 85)

Siinä syödessämme kummeksuin edelleen aamuista tapahtumaa. Siinä oli yöllä näkemäni uni toteutunut yllättävän selkeästi. Oliko se jokin taikauni, jokin ennakkoennustus? Jo tässä vaiheessa aloin epäillä, että kalastajilla on olemassa ylimääräinen aisti, kenties yhteys kalaetiäiseen. Jotain outoa tässä tapahtumassa joka tapauksessa oli, sillä en koskaan myöhemmin saanut vastaavanlaista tunnetta onkisaaliista. Enkä saanut montakaan kertaa yhtä komeita ahvenia, vaikka kävin paikalla useampaan eri otteeseen kalassa.(s. 86)

Katiska.

Mutta tällä kertaa katiskan nostoon liittyi outo jännitys. Yöllä olin nähnyt kummallisen ja selkeän unen, jossa katiskaamme oli uinut valtaisa kala, oletettavasti jättihauki. Olin herännyt hyvin varhain ja välittömästi tein lähtöä katiskaa kokemaan. Äitini huomasi oudon käytökseni ja sanoi: ”Mihinkäs Erkillä on sellainen hoppu? Tulepas ensin aamupalalle.” Minä vain selittelemään, että en millään kerkiä, kun on lähdettävä katsomaan katiska. Siellä on taatusti valtaisa kala, ainakin unessa olin sellaisen nähnyt. (87)

Useasti olen miettinyt, miten ihmeessä silloin sain viestin noista kaloista ja mistä kummasta tuo uni oikein syntyi. Siinä oli peräti merkillistä. Koskaan aikaisemmin en ollut nähnyt unta katiskakaloista. Se ei minua jälkeenpäin liiemmin häirinnyt, että unessani ollut jättihauki vaihtui kahteen isoon lahnaan. Etiäisen viesti se silti oli. (s. 89)

Mutta mikä kumma sitten on etiäinen, tuo oudon tunteen tuoja. Olen moneen otteeseen kummastellut sen olemassaoloa. Kuitenkaan en ole sitä muutoin luonnossa liikkuessani koskaan kohdannut, en esimerkiksi marjastuksen tai sienestyksen yhteydessä. Vain kalalla ollessani olen siihen törmännyt ja sen kohtaamisesta jopa salaa toivonut. Ja hyvin usein etiäisen antama vinkki on sitten toteutunut, kuten edellä kuvatut tapahtumat kertovat.

En tiedä olenko sitten ollut niin alkukantainen ihminen, että pienimmästäkin luonnon antamasta vihjeestä olen omat kalastukselliset johtopäätökseni tehnyt. Tavallaan olen jonkinlainen luonnon lapsi, joka on vesillä ollessaan aina tarkkaillut ympäristöään. Väitän nykyisten tietokoneajan kiireisien eläjien entisestään erkanevan luonnosta. Nykypäivänä vain harva seuraa enää esimerkiksi vaikkapa säätä itsensä antamista merkeistä. Tarjollahan on sekä lyhyen että pitkän ajan sääennusteita niin radion, television kuin teksti-tv:n välityksellä. Tunnintarkkoja paikkakuntakohtaisia sää- ja tuuliennusteita sekä sadetutkakuvia voi seurata myös internetin välityksellä omasta kännykästään missä ja milloin vain… (ss. 111-112)
Erkki Norell (2013, ss. 80, 83, 85–87, 89, 111–112)

Erkki Norellilla on ollut runsaasti taimenetiäisiä, itselläni ajoittaisia odottamattomia haukietiäisiä. Tunnustan, että Järvinen ja Norell ovat teksteillään vapauttaneet ajatteluani ja erittelyäni sattumuksista, joissa olen ollut osallisena. Norellin esimerkin rohkaisemana olen alkanut käyttää sanaa haukietiäinen. Kalastamisessa olen ollut mukana monissa tapahtumissa, joiden kokoavaan jäsentämiseen en ole oikein keksinyt hyvää käsitettä. Syksystä 2016 alkaen olen muistiinpanoissani käyttänyt sanaa etiäinen. Sanana etiäinen on ollut pitkään käytössä ja se ilmaisee käyttöperinteensä mukaisesti hyvin myös omia kokemuksiani. Siksi sitä käytän. Sanan etiäinen käyttäminen ei selitä tapahtunutta eikä poista ongelmia ymmärtää useimmille erikoisia tapahtumia. Etiäinen kokoavana sanana korvaa tai kiteyttää ilmauksia: aavistaminen, omituisesti tunteminen, vaistoaminen, ounastelu, erikoisesti kokeminen, etukäteen aistiminen, tunnistaminen, kuin myös suuntautunutta visiota tai illuusiota…

Etiäiset ovat ylläpitäneet kalastuskiimaani ja ajaneet minua kalastamaan. Kuitenkin vasta kalastaessani saan välähdyksen kalan tai kalojen tarkasta olinpaikasta, tuntemus muuntuu visioksi. Aavisteluista huolimatta vapakalastus on parhaimmillaan synteesi tiedosta, taidosta ja kokemuksesta. Etiäinen ei muuta tai korvaa tätä kolminaisuutta vaan avaa ikään kuin uuden tason tapahtumiseen.

Kenelle etiäiset näyttäytyvät? Miksi etiäiset paljastavat kalan läsnäolon?

Jos toivoo kalaetiäistä, on parasta pysyä kotona. Vapakalastaja ei valitse etiäistä vaan etiäinen ilmenee useimmiten yllättävin tavoin ja odottamattomasti. Vanhassa pohjoisessa perinteessä pyhien paikkojen edessä hiljentyminen on osaltaan nostanut toiveita ja toivoa saada etiäinen mukaan myös kalastamiseen. Eläin- ja kalasaaliita ei oteta vaan ne annetaan…

Monet haukietiäisistä ovat ikään kuin kuplineet sisälläni ”esille” edetessäni kalastaen ja kuunnellen luonnonääniä. Etiäinen ilmenee minulle, mutta koen etiäisen muodostuvan ulkopuolellani. Etiäinen on ikään kuin vastaus kysymykseeni. Kun sitten katselen rantavettä ja veden kasvillisuutta, jotenkin tiedän, missä hauki on ja että se on vähintään kuusi talvea kokenut ja yli kilon painoinen. Etiäinen siis luo tuntemuksen, josta muodostuu ymmärrys hauen läsnäolosta ja hetken päästä paikasta. Toisinaan olen ”etukäteen” tiennyt hauen koon erityisesti parin kilon painoluokassa. Isot hauet ovat olleet yllätyksiä, aivan kuin kyvyttömyyttäni en ole oppinut erottamaan yli neljän kilon hauen viestintää puolentoista kilon hauen kuiskauksesta: Olen täällä. Kuitenkin muistan koon suhteen yhden poikkeuksen järveltä ja toisen joelta.

En muista yhtään etiäistapahtumaa kalastaessani ahvenia, harjuksia, säynäviä tai taimenia. Kun oheisvahinkona uistimeen on käynyt seipi, siika, särki tai lahna, silloinkin etiäiset ovat olleet hiljaa. Minulle etiäiset ovat vaienneet pikkukalojen suhteen, eivät ole paljastaneet edes muikkuparvea. Sen sijaan muikkuparven läsnäolon voi usein päätellä monesta seikasta. Aivan kuin pienten kalojen aivotapahtumat olisivat niin heikkoja ja vähäisiä, että niitä ei kykene vaistoamaan. Ehkä keskikoulun päättymisen jälkeisenä kesänä etiäiset ovat vihjanneet minulle pari sataa grammaisista ahvenista ja puolen kilon hauista. Samaten en tunnista kokeneeni koskaan etiäisiä nukkuessani enkä osallisina unikuvissani.

Edetessäni järven soisella rannalla 7.6.2010 tajuan ison hauen läsnäolon noin kello 22:15. Katselen, kuuntelen. Rannalla on esteitä, vaikeahkosta heittopaikasta saan lusikka-uistimen lentämään kasvillisuudesta avoimeen vapaan veden kapeaan sektoriin. Kun nostan uistimeni ylös vedestä, samalla vedenpinta rikkoutuu uudestaan ja hauki nappaa lusikan suuhunsa, kääntyy ja vetää siimaa ulos kelalta kitkaa soittaen. Yli kymmenkiloisen hauen potkuissa on voimaa, siima leikkaa poikki kasvillisuutta. Parinkymmenen metrin kaarron jälkeen ja samalla kyettyäni itse pääsemään rannan avoimeen kohtaan saan hauen palaamaan näköetäisyydelle. Takanani oleva metsä suodattaa valoa ja näen hyvin pinnan alle. Huomaan kolmihaarakoukun tarttuneen kiinni ulkopuolelta hauen poskeen ja pessimistisiä tunteita nostaen vain yhdestä koukustaan. Tajuan hauen kääntyilyn isontaneen koukun reikää. Noin 22:35 hauki käännähtää suuntaa muuttaen ja koukku irtoaa vaivattomasti. Painava hauki jatkaa uintiaan kadoten pois näkökentästäni.

Iijoella 19.7.2016 tajuntaani tunkeutuu alkutuntuma noin 07:30 ja sen konkretisaatio noin 08:45. Jotenkin aavistan, tunnen ja päättelen, että vähintään nelikiloinen hauki on läsnä. Heittelen vaappua, silti mikään ei häiritse veden pyörteitä eikä virtailuja, hiljaisuus jatkuu. Siirryn kalastamaan joenrannan muihin kohtiin. Kaksi ja puolikiloisen hauen irrottua palaan takaisin tuntemuksellisen viestin viittaamaan joen kohtaan. Kohta hauki iskee virrassa, pian ymmärrän sen olevan painoltaan yli neljä mutta alle viisi kiloa. Saan vähitellen sen taiteiltua rannan tuntumaan. Hivutan haukea ylävirtaan päin lähestyen sopivaa nostokohtaa. Odottamatta kokenut petokala painautuu heinien suojaan ja tiukasti rantatörmää vastaan. Hauesta näkyy pyrstö ja puolisen metriä paksua selkää ja leveää kylkeä. Missään vaiheessa en päässe käyttämään nostokoukkua, koska en halua pistää koukkua mahan alta sisään. Epäonnistuminenhan olisi johtanut arvaamattomasti vammautumiseen. Sitten sähellän jäljestäpäin ajateltuna typerästi, lopulta siima kietoutuu heinien ympärille ja räpsähtää poikki hauen vähän potkaistessa.

Tapahtumaan sisältyy erikoinen kytkentä. Reilu viikko aiemmin kolmisen kymmentä metriä kyseisen tapahtumapaikan yläpuolella tajuan hauen läsnäolon. Heitän vaapun paikoin akanvirtaiseen kohtaan. Kelatessani ajattelen, että tästä nousee puolentoista kilon hauki. Muutaman kammenkierron jälkeen siima kiristyy ja vapa taipuu. Hauki nousee ylös 10.7.2016 kello 23:20. Palaan polkupyörällä mökille, punnitsen: Hauki painaa 1,7kg.

Tuorein haukietiäinen todellistuu 5.12.2018. Käytän pilkkinä uppoavaa 70mm:n räminävaappua. Mukanani on 133mm:n kaira ja kirves. Jään paksuus on hieman yli kaksikymmentä senttiä, kairalla tulee vaivattomasti reikiä. Yleensä syysjäillä hakkaan kirveellä sivupituudeltaan noin 25cm:n neliömäisen avannon. Laiskuus vaivaa. Rei’issä ei tunnu liikettä. Silti aistin hauen läsnäolon noin 11:30. Menen muualle kokeilemaan, sillä uskon keskipäivän jälkeen hämärtymisen aktivoivan haukea. Palaan parin tunnin päästä takaisin. Tyhmyyttäni, laiskuuttani sekä täysin tuntemuksieni vastaisesti en viitsi kirveellä suurentaa reikiä, vaikka se olisi tapahtunut helposti. Haukihan liukuisi luontevasti isosta reiästä jään päälle. Optimistisesti luotan taitoihini ja räminävaappuun. Odottamatta tulee voimallinen isku ja kitka soi. Hetkisen tuntuu, että uistimen koukuissa on kiinni uponnut puun runko. Ajatus katoaa voimallisten potkujen tuntemuksiin. Minuutteja kuluu, hauki nousee kolmisen kertaa lähelle reikää ja se änkeää sitten pohjan tuntumaan. Uskon sen menettäneen intoaan ja voimiaan. Kotvasen kuluttua hauki alkaakin nousta hitaasti kohti reikää, mutta jämähtää reiän alle. Sillä ei ole mitään aikeita kääntyä siten, että saisin sen pään tulemaan leuka edellä reikään. Hauki on siis päättäväisesti poikittain reiässä. Katson, että uistimen mahan kolmihaarakoukku on tiukasti kiinni hauen suussa sisäpuolella, peräkoukut roikkuvat vapaana leuan ulkopuolella. Katseeni pysähtyy hauen toiseen silmään ja hauki katsoo silmiäni. Muodostuu merkillinen ja merkityksellisen outo tilanne. Silti ajattelen kahta asiaa: Hauki on tukevasti kiinni. Miten saisin sen kääntymään niin, että se nousisi reiästä? Yhtäkkiä hauki vastaa kysymykseeni. Se pyörähtää ikään kuin maha ylöspäin sekä potkaisee voimallisesti. Hauki irtoaa ja katoaa. Nöyränä kirveellä isonnan neljä sopivaa reikää. Yritän tasapainolla ensin ahvenia, sitten odotan toisen hauen iskua räminään. Pimeneminen edesauttaa, jään ilman kaloja.

Koen, että tuo noin kaksi ja puoli kiloinen hauki on ollut ennenkin kiinni uistimissa. Oppinutta on vaikea saada ylös, silloin ei ole varaa yhteenkään virheeseen tai tyhmyyteen.

Kun muita on läsnä, kalaetiäinen on minulle hiljaa. Toinen ihminen taitaa aina häiritä sen verran, että keskittymiseni aistimaan maaston ja eläinten väreilyä heikkenee. Kalojen hienovaraiset viestit jäävät ikään kuin erottumatta vallitsevasta taustakohinasta.

Eniten haukietiäisiä olen kokenut lampien, pienten järvien ja Iijoen rannalla liikkuessani. Joskus etiäisillä on ollut asiaa soutaessani järven selällä tai joen suvantoalueella. Toisinaan etiäinen kuiskaa vienosti, joskus syntyy voimallinen, jopa pakottava tuntemus. Kalastaessani etiäistapaukset viittaavat siihen, että hauki on useimmiten ollut puolesta puoleentoista metriä syvällä vedessä ja todella harvoin yli kahden metrin syvyydessä. Tietenkin on mahdollista, että vaappu on uinut parissa metrissä, mutta hauki on noussut sitä tavoittamaan neljän metrin syvyydestä. Jos etiäinen lukee kalan aivoaaltoja, luulisi sellaisen toiminnan vaikeutuvan veden syvyyden kasvaessa…

Parikymmentä vuotta sitten etiäiset ovat ruokkineet kalastuskiimaani ja kalastamisen pakkoa. Sen jälkeen kun ensimmäisen kerran hauen pituudessa olen ylittänyt metrin rajan, etiäiskokemuksista on poistunut pakottavuus. Tosin ne ovat samalla runsastuneet. On kaunista katsella matalassa vedessä kookkaan kalan tuottamaa aaltoilua ja synnyttämiä pyörteitä. Miksi pitäisi tuntea vavan taipumista ja saada iso kala? – Tunnustan, että minulla on edelleen painostava, tosin suuntautunut kalastuspakko. Tässä kalastushingussani etiäiset ovat olleet tyystin vaiti: Olisi saatava uistinta heittäen kaksi kiloa ylittävä säynävä savustettavaksi tai uuniin. Siksipä vuosien jälkeenkin ajoittain harmittaa: Lopetanhan vaapun heittelyn, koska minulla on jo neljä säynävää ja lisäksi kaksi haukea, yhteispainoltaan hieman yli yksitoista kiloa. Tuolloin Iijoella veneestä kalastaessani nostan päätöskalaksi arviolta puolentoista kilon säynävän. Kaiken kukkuraksi tunnen tai tiedän säynäväparvessa olevan oikeasti isoja säynäviä. Mökillä kyseisen säynävän painoksi osoittautuu 1,76kg eli se pääsee 14.9.2009 säynävieni painotilastossa kolmanneksi. …

Omalla tavallaan on merkillistä: yllättävän suuri osa etiäisten ilmaisemista odottamattoman kookkaiksi osoittautuneista hauista on onnistunut irrottautumaan uistimistani. Oppinutta ja kokenutta haukea on vaikea saada pois omasta elementistään. Sen sijaan tyhmien haukien kalastamisessa ei kaivata etiäisten apua.

Ilman koneellisia ja elektronisia apuvälineitä toteutuva vapakalastus voi kasvattaa ihmistä maaston tuntemisessa. Hän alkaa ymmärtää kaloja aistivina, päätöksiä tekevinä jopa päättelevinä olentoina. Tällöin vapakalastus muuttuu ajattelevien olioiden keskinäiseksi kamppailuksi. Kun mukana kummittelee vielä kalaetiäinen, nousee kysymys: Miksi etiäinen ei ole kalan puolella?

Ehkä etiäinen on kalojen puolella, mutta epäsuorasti. Etiäinenhän poistaa summittaista kalastamista, koska se paljastaa kalastuskohteen. Niinpä oheisvahingot jäävät satunnaisiksi, kun alamittaisten kalojen kiusaaminen vähenee eikä ylimääräisiä osin vahingoittuneita ruokakaloja lasketa takaisin vesistöön. Aikaa myöten etiäinen pehmentää kalastajan. Se tukee vapakalastajaa luopumaan lisäsenttien tai lisägrammojen tavoittelusta ja toistuvasta runsaasta saaliista. Ehkä vapakalastajalle käy lopulta niin, että kalastus muuttuu tekosyyksi mennä tai päästä maastoon. Tärkeintä eivät ole kalat tai kanalinnut vaan maaston kokonaisuus, elävät eliöyhteisöt.

Miksi etiäinen paljastaa isohkon kalan läsnäolon?

Esine-etiäinen

Jokunen kerta itselleni on sattunut esine-etiäinen. Osasta niitä voi tulkita lähtien ajatuksesta, että näissä tapahtumisissa minulle on avautunut mahdollisuusavaruus. Toisin sanoen koen mahdollisuuksia, kykenen välttämään pahimmat vaihtoehdot ja siten voin valita parhaimpana näyttäytyvän.

Kerronkin kalastustapahtuman elokuun lopulta vuodelta 1992, valitettavasti ajoitukseen liittyy epämääräisyyttä. Tapahtumaa edeltävinä kesinä ja senkin jälkeen olen kirjoitellut kalentereihin tai vihkoihin lähinnä kalansaalisurotekojani. Vähitellen 1996 alkaen olen lisännyt kirjoittelua muustakin kuin saatuja kaloja koskevasta, arvostusten hitaasti muuttuessa:

Olen Iijoella pitkän suvannon alaosassa. Vähän Haanelan rannan yläpuolella soudan ja uistelen vaappua Abu Hilo 11cm keskeltä taittuvaa. Odottamatta tuo mustaselkäinen ja muuten punainen uistin tarttuu kiinni pohjaan. Kitka löysää siimaa ulos, joudun voimallisesti huopaamaan vastavirtaan. Tempoillen koettelen, irtoaako uistin. Odottamatta vanha siima paukahtaa poikki väärästä kohdasta, uistin jää upoksiin. Olihan tarkoitukseni soutaa uistimen yläpuolelle tekemään irrotusvetoja.

Virta vie ja tuuli painaa. En kykene kiinnittämään uistimen paikkaa yhteenkään kiintopisteeseen. Lähelläkään ei ole pintaan nousevia kasveja eikä kiviä. Joen molemmat rannat ovat samanlaisen yksitotista pajukkoa, tosin selkäpuolella on sopivia mökkejä kiintopisteiksi.

Apeat ajatukset tulvahtavat esiin. Solmin uuden perukkeen siimaan, laitan toisen vaapun ja jatkan kalastustani. Piristääkseni itseäni alan järkeillä: Tarttumakohdassa täytyy vettä olla vain parisen metriä. Tämä Hilo on kelluva vaappu. Kun siima katkeaa äärimmäisessä vedossa ja veto yhtäkkiä lakkaa, voivat koukut nytkähtää irti esteestään. Vaappu voi nousta pintaan, jos ei tänään, niin vaikka parin päivän päästä. Lisäksi uistimeen jäänyt viitisen metriä siimaa oikenee virran mukaan. Siima saattaa tarttua poikittain kelattaessa toiseen vaappuun.

Heittelen ja sitten kelaan vaappua poikki joen virtaaman, tavoittelen katkennutta siimaa. Menetetty uistin ei anna vihjettäkään itsestään.

Parin päivän päästä palaan uudestaan kalastamaan. Paikannan uistimen pohjaan tarttumiskohdan noin kuusikymmentä metriä pitkäksi ja parikymmentä metriä leveäksi kaarevaksi alueeksi. Tutulla suvannolla yritän pelastaa uistimen, jospa naarausuistimen koukut tarttuisivat katkenneeseen siimaan tai vaikkapa uponneeseen uistimeen. Virta liikuttaa venettä epäsuotuisasti, tuuli vaikeuttaa yrityksiä ja tumma sää aikaistaa hämärän tuloa. Vähitellen toivo uistimen palautumisesta alkaa hiipua.

Lopetan soutamisen, mietin luopumista. Jotenkin silmänurkassa aistin tai koen näynomaisesti: tummassa vedessä välähtää tummaa ja tummanpunaista. Viestittääkö Hilo itsestään? Kohdistan katseeni olettamaani paikkaan näkemättä edes vilaustakaan uistimesta, tartun airoihin ja soudan varovaisesti vastavirtaan. Mitään ei näy. Olen joen virtailun sillä kohdin, missä uistimen pitäisi olla kiinni jossakin. Mitään ei näy, vaikka kuinka haron vettä miltei puolitoista metriä pitkällä nostokoukulla. Olen sen itse vääntänyt ja viilannut harjateräksestä. Uistin ei anna kolausta nostokoukkuun eikä sitä näy missään.

Nostan koukun ylös vedestä, tartun airoihin ja soudan taas vastavirtaan, jotta pääsen takaisin uistimen oletettuun kohtaan. Mitään ei tule esiin eikä koukussa tunnu mitään. Väsyneenä apein tuntein otan nostokoukkuni ylös. Silloin näen siimaa kietoutuneen teräksisen varren harjojen väliin. Nappaan siiman käteeni, vedän varovasti, uistin nytkähtää ja nousee ylös.

Järkeilen: Kelluvan vaapun on täytynyt irrota pohjasta, mutta se on tarttunut kiinni välivedessä oleviin kasveihin ja uponneisiin risuihin. Ilmeisesti virta on sopivasti liikutellut hieman yli metrin pinnan alla olevaa vaappua, jolloin olen voinut tuottaa tajunnassani yhden väläyksellisen väriaistimuksen. – Koen omat spekulointini epäuskottaviksi. Jää tunne aivan kuin vaappu olisi leikitellyt piilossaoloa.

Joki luovuttaa takaisin ottamansa.

Tuon vielä julki viimeisimmän esineisiin liittyvän etiäistapauksen: Pudasjärvellä 25.5.2017 kierrän lammen, jolla edellisen kerran olen käynyt yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ollessani lopettamassa kalastustani huomaan, että olen pudottanut puukkoni. Se on vain nuljahtanut jossakin käänteessä pois tupestaan. Ajattelen, että tulen huomenna uudestaan lammelle, kun väsymyskin painaa eikä tulvivia rantoja ole helppo kulkea. Seuraavana iltana tulen lammelle. Päättelen, että on järkevää kiertää lampi vastakkaiseen suuntaan, koska puukkohan on todennäköisesti pudonnut kalastuksen loppuvaiheessa. Hypin ojien yli ja kahlaan huolestuen tajutessani, että puukkohan on voinut pudota veteen. Pohdiskelen, että hypätessäni puukko on noussut vähän ylöspäin tupestaan. Sitten pieni uistin- ja eväslaukkuni on liikkuessani nostanut vähitellen puukon pois tupestaan. Ymmärrän myös, että en mitenkään voi muistaa, mistä olen kiertänyt tai minkä risukon läpi olen mennyt.

Levähtääkseni istahdan katselemaan lampea, syön eväitä, juon kivennäisvettä, sitten heittelen uistinta. Toivottomuus synkentää tuntemuksiani, jäljellä on enää tutkittavaa rantaa puolisen kilometriä, sillä muistan, missä minulla varmasti on vielä puukko mukanani. Kävelen etsien pari sataa metriä. Odottamatta syntyy pysäyttävä ajatuskuva: ”Puukko on tuossa.” Otan pari askelta, katson kohtaa. Puukko ei ole siinä. Päässäni on kotvasen sekalainen tuntemus. Hetken kuluttua havaitsen puukon kyseisen kohdan vieressä, siitä parikymmentä senttiä vasemmalle.

Voimme tapahtunutta kuvata eri ilmauksin: Löydän sattumalta puukkoni. Etiäinen kertoo. Puukkoni löytyminen ilmentää metsän tai maaston avautumista.

Itseäni eniten ihmetyttää esine-etiäiset. Varsinkin tarve-esineet ovat sikäli kuolleita, että ne eivät kommunikoi kalojen, nisäkkäiden, isokokoisten lintujen ja pikkuelävien tavoin. Ne eivät lähetä mitään, vaikka voivat tuottaa heijasteita tai taittaa värejä sekä vaikuttaa ilman ja veden pyörteilyyn. Esine-etiäisten muodostumismekanismit tuntuvat olevan jotenkin toisenlaisia kuin yleensä etiäisten.

Esine-etiäisten osalta olen taipuvainen tulkitsemaan, että näissä tapauksissa osa ihmisen tajunnassa olevista sulkeistetuista ja sulkeistuneista aistimuksista ja aistivaikutelmista putkahtaa tietoisuuteen. Tajunnan lukkoutumien purkautuminen, kun ihmisen suuntautuminen muuttuu, ”vapauttaa” muistissa olevia ”sammuneita ja sammutettuja” aistimuksia palautumaan tietoisen erittelyn alueelle. Mahdollistuu uudenlainen oivallus ja ihminen kykenee antamaan esimerkiksi kadonneelle esineelle todennäköisen olemispaikan.

Kieltämättä ”sammuneet” merkityksettömiltä tuntuneet havainnot voivat palautua osittaisina tietoisuuteen. Tällöin ihminen on osallisena sellaisessa tapahtumisessa, jossa on samoja aineksia kuin unohduksiin vaipuneessa tapahtumisessa. Ihmisen asennoitumisen tai intressien muutokset ovat omiaan nostamaan tietoisuuteen torjuttuja aistimuksia sekä unohdettuja havaintoja. Ongelmaksi jää: Miksi etiäis-, kalaetiäis- ja esine-etiäiskokemuksiin liittyy yllättävän samankaltainen varmuuden kokemus?

Vuoden 1992 uistinvisiossani en ajatellut uistimen olevan ”sielläpäin” vaan yhdessä nimenomaisessa kohdassa. Tuolloin ongelmana pysyi kykenemättömyyteni kiinnittää näkyäni mihinkään samankaltaiselta näyttävässä vedenvirtailussa. Puukon ajatuskuvassa koin puukon olevan viiden, kuuden metrin päässä näkymättömissä mättäiden takana lievässä rinteessä pienen notkelman yläpuolella. Se olikin, mutta hiukkasen sivussa.

Esine-etiäisistä puhuttaessa on ajateltavissa joitakin yhteisiä piirteitä takavuosina runsaasti keskustelua herättäneeseen aiheeseen, nimittäin kaivopaikan katsomiseen. Tarve omasta kaivosta on nykyään kovin vähäinen, koska on saatavilla vesijohdot. Kun on ymmärrystä kasvillisuuden kerronnasta, on maaperäkartoitukset ja mahdollisuus tehdä porakaivoja, hyvän kaivopaikan etsimiseen käytettävä työmäärä on vähentynyt murto-osaan verrattuna 1960- ja 1970-lukuun. Niinpä mediassa ei keskustella, miten kaivonpaikka löydetään. Silti ajoittain ongelmana on, mihin kaivoa ryhdytään kaivamaan. Itselläni ei ole vastausta kysymykseen: Miten ihminen itse voi aistia maa-aineksien fyysisiä eroja tai veden pinnan tasoa maaperässä?

Ilmeisesti menestyminen kaivonkatsojana tietojen lisäksi edellyttää taitoa aistia suoraan tai välillisesti veden virtailun tuottamaa poikkeamaa maaperässä. Joka tapauksessa tietämys on vähentynyt siitä, mitkä kohdat ovat mahdollisia ja järkeviä kaivopaikalle.

Kun yllättäen kriittisessä hetkessä ihmisessä itsessään ilmenee mahdollisuuksien avaruuden avautuminen, pidän tätä ominaisuutta tai kykyä keskeisesti taitona. Avarakatseisissa ihmisissä harkinta ja kokemukset muovaavat mahdollisuuksien sekä tendenssien tavoittamista taitona, Samassa yhteydessä vahvistuu syvällistyvä maaston ymmärtäminen. Tilanne ei muutu, vaikka taito näyttäytyy monille vähän outona.

Sitä vastoin etiäisen ilmetessä kyseessä on kyky kuunnella ja aistia itse etiäistä. Tässä suhteessa on sivuseikka, koetaanko etiäinen vaistoten, epämääräisesti aistien, erottaen erikoisia ääniä tai suoranaisia hahmoja nähden.

******* Havaitsemisen ja tunnistamisen konkretiaa

Olen nähnyt lukuisia poroja ja kurkia. Jopa yhden kurjen kanssa on syntynyt orastava luottamus- ja ystävyyssuhde. Varsin pian kurki on oppinut tunnistamaan minut. Mennessäni sen läheltä vapa kädessä kurki on hätääntymättä seurannut kulkuani ja hetken päästä kalastustani järven soisella ranta-alueella.

Kevätkesällä Iijokivarressa aloittaessani ahvenen ja hauen kalastusta huomaan lammen vastarannan tuntumassa poron hamuavan syötävää koivujen reunustamien mättäiden välistä. Harmaa poro ei tunnu välittävän, vaikka vähitellen etenen uistinta heitellen rannalla. Kun etäisyyttä on viitisen kymmentä metriä, kiinnostun: Mitähän takapäätään näyttävä poro syö? Katselen poroa. Heti miten nelijalkainen poro paljastuu kaksijalkaiseksi kurjeksi. Ihmettelen, miksi olen luullut puoli tuntia kurkea poroksi. Sopiva asento ja harmaa väritys tuottavat ensiajatuksen porosta. Tätä paikkansa pitämätöntä vaikutelmaa ja ajatusta minun ei ole tarvinnut epäillä, koska lammen rannan soisella alueella olen lukuisia kertoja nähnyt poroja, mutta en koskaan aiemmin kurkia.

Sääksiä olen seuraillut usein kahdella kalastusalueellani eli Kemi- ja Iijoen varressa. Soutelen kesäkuun lopun aamuyöstä hiljalleen Iijoella. Odottamatta sääksi liitelee aivan lähelle, lekuttelee reilun kymmenen metrin etäisyydellä. Pian sääksi laskeutuu viiden metrin korkeuteen, peruu aikeensa ja lentää hitaasti ylävirtaan päin. Vastaavasti elokuussa laajan Rovaniemen alueella kävellessäni kaksi sääksiä kiertelee oudosti parin sadan metrin etäisyydellä järvestä, lentelevät matalalla. Mitä ne etsivät: sammakoita, sisiliskoja, jäniksen poikasia? Kohta toinen sääksi lentää vajaan viidentoista metrin korkeudessa suoraan pääni yläpuolitse. Ajattelen, että sääksi on tunnistanut minut vaarattomaksi tutuksi. Olen nähnyt sääksiä kymmeniä kertoja erityisen hyvien ja vaihtelevien havaitsemisolojen vallitessa.

Aiemmista monivuotisista kokemuksistani huolimatta ainutkertaisessa tilanteessa toukokuun lopulla olen pitänyt haarahaukkaparia sääksiparina. Onhan mahdoton ajatus, että voisin seurata haarahaukkaparia pari tuntia, tosin välillä keskittyen kalastamaan. Toteutan siis harmonisoinnin suhteessa aiempiin havaintoihini, erityisesti lentotapaan ja kokoon, kokemuksiini ja tietämykseeni. Nimittäin haarahaukka ei ole Pohjois-Suomen lintu, ainoastaan joskus tapahtuu väliaikaisia vierailuja. Kun toinen haarahaukka istahtaa puun latvaan, toinen haukka lentää sääksimäisesti pääni ylitse ehkä viidenkymmenen metrin korkeudessa. Sen rinta hohtaa auringonvalossa ruskeana eikä vaaleana. Haukan pää näyttää liian pieneltä ja ruskealta eikä sääksen isohkolta sekä valkoiselta ja musta viiruiselta. Vaikka näen erittäin selvästi lentelyt ja seurustelurituaalit, kuitenkin tajunnassani harmonisointi peittää ristiriitaisuudet: Haarahaukka muuttuu sääkseksi. Silti jotakin jää häiritsemään. Kotonani tutkin monia lintukirjoja. Näkemäni käy yksiin ainoastaan suhteessa haarahaukkaan.

Miten ihminen voi ensivaikutelmien jälkeen perua kohtaamisessa muodostuvat välittömät mielikuvat? Miten ihminen osaa ylittää vuosien myötä muodostuneet yleistykset tutun maaston tapahtumisista ja siellä olevien eläinten elintavoista? Uudestaan aistiminen ja uudestaan ajatteleminen kun avaisi ja avaa ymmärrykselle uusia tasoja. Lukkiutuneiden oman pään kerrostumien suhteellistuttua ymmärrys syvenee. Samaten myös taiteeseen ja osin ihmistieteisiin tallentuneiden kokemuksien nyanssit voivat alkaa avartua tai erilaiset kerrostumat tulla esiin.

Maastoon ”sisälle” pääsemisen ehto on tapahtumattomuuden luonnollistuminen. Silloin pienet sävyerot, siis nyanssit ja hienovaraiset muutokset voivat kannattaa merkityksiä maastossa liikkuvalle.

Kiitän rakentavista kommenteista Pigga Keskitaloa, Tapio Nykästä ja Jarno Valkosta.

Petri Kinnunen kommentoinnissaan on käynnistänyt tunteja kestäviä keskusteluja, jotka ovat edenneet tieteen tekemisen edellytyksiin, rajoituksiin ja mahdollisuuksiin. Näissä keskusteluissa olemme koetelleet ymmärtämisen ja tiedostamisen rajoja.

Kirjallisuutta

  • Erämaailma 2014–2015. Toimittanut Minna Klapuri. Karisto. Hämeenlinna, Porvoo 2014.
  • Feuerbach, Ludwig. Uskonnon olemuksesta. 1846. Suomennus Vesa Oittinen. Otava. Helsinki, Keuruu 1980.
  • von Fieandt, Kai. Hahmottamisen maailma. 2. u.p. WSOY. Porvoo, Helsinki 1972.
  • Iso siika. Toimittanut Lauri Oino. Valokuvat Jaakko Heikkilä. Maahenki. Saarijärvi 2013. Erityisesti teoksen perustoja koettelevat valiot Pekka Juntti: ”Hongalla” ss. 135–139 sekä Ebba Ahonen: ”Kihlaköngäs” ss. 156–165.
  • Jung, C. G. Piilotajunnan psykologiaa. 7.p. Zürich 1960. Suomennus Erkki Rutanen. Tammi. Helsinki, 1966.
  • Järvinen, A. E. Kirjeitä kairaltani. 1957. 3.p. WSOY. Helsinki, Juva 2006.
  • Järvinen, A. E. Ihmisiä suurilla selkosilla. WSOY. Porvoo, Helsinki, 1959.
  • Kokko, Yrjö. Neljän tuulen tie. WSOY. Porvoo, Helsinki, 1951.
  • Norell, Erkki. Taimentarinoita. Kuvitus Seppo Polameri. readme.fi. Porvoo 2013.
  • Pyykkö, Risto. Ennen kuin tykit tulivat Naarmaan. Teoksessa: Mauri Soikkanen & Jussi Soikkanen (toim.) Eränkävijä 2001. Otava. Helsinki, Keuruu 2001. (Naarmankaira kalamerkkeineen ja kalajumalineen sijaitsee Rovajärven ampuma-alueella.)
  • Salonen, Toivo. Luonto, arvot ja matkailu. Ihmisen ongelma ja pohjoisen ihmisen kadotettu luonto. Teoksessa: Virpi Tökkäri (toim.) Valta, luonto ja ihminen. Symposiontekstejä. Lapin yliopisto, menetelmätieteiden laitos. Rovaniemi. 2009.
  • Salonen, Toivo. Tunne itsesi. Teoksessa: Timo Jantunen & Eero Ojanen (toim.) Arvot kasvatuksessa. Tammi. Helsinki, Latvia. 2011.
  • Salonen, Toivo. Luontokosketuksista luontoa tuntemaan. Teoksessa: Jarno Valkonen & Toivo Salonen (toim.) Reittejä luontosuhteeseen. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi, Tampere. 2013.
  • Salonen, Toivo. Luonto ajateltuna ja koettuna. Teoksessa: Niilo Nikkonen (toim.) Arktinen eetos. Symposiontekstejä 2011. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi. 2013.
  • Salonen, Toivo. Metodi, teoria ja filosofia. Synteettisiä kiteytymiä. (Erityisesti luku: Hahmottamisen probleema) Teoksessa: Toivo Salonen & Seppo Sotasaari (toim.) Ajatuksia tutkimiseen. Metodisia lähtökohtia. Lapin yliopisto. Rovaniemi. 2015.